Erityinen monikielisyys

Vaikeus kielessä A + vaikeus kielessä B = tuplavaikeus?

Uskallanko jatkaa toisen kielen puhumista lapselle, jolla kielenkehitys viivästyy? Voiko erityislapsi olla vähemmistäkielisessä luokassa? Voinko laittaa erityisen lapsen kielikylpyyn?

Jos lapsella on kielelliseen tai kommunikatiiviseen kehitykseen liittyviä viiveitä, on lähes varmaa, että vanhemmat ovat muodossa tai toisessa kuulleet suosituksen siitä, että lapsen olisi parasta keskittyä yhden kielen oppimiseen. ”Oppia edes yksi kieli kunnolla”. Kuulostaa maalaisjärkiseltä. Keskitetään voimavarat siihen kieleen, millä maailma makaa ja koulua pitää käydä. Se on lapsen etu, sanotaan.

Mutta miksi ihmeessä ei kuulostaisi ihan yhtä maalaisjärkiseltä se, että jos lapsella on kielellisiä/kommunikatiivisia vaikeuksia, monen kielen oppiminen se vasta onkin kokoaikaista aivojumppaa ja harjoitusta?

Tämän lisäksi asialla ei edes ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa. Kyseessä on tutkittu asia. Toki tutkimusta on vähänlaisesti ja vain tietyistä diagnooseista. Sitä kuitenkin on, ja tutkimusta on tehty myös Suomessa. Meillä on tutkimuspohjaista näyttöä siitä, että kaksikielisyydestä ei ole haittaa tutkimuksessa olleille lapsille, joilla on kielellisen kehityksen viivästymiä, autismin spektrin diagnoosi tai down-syndrooma. Haitalla tarkoitetaan tässä tapauksessa kielen kehittymistä verrattuna yksikielisiin saman diagnoosin lapsiin.

Miksi sitten neuvolat, lääkärit, lasten psykiatriset osastot, puheterapeutit, päiväkodit ja koulut ovat pullollaan ihmisiä, jotka neuvovat vanhempia yksikielisyyden tielle erityislapsen kanssa?

EN TIEDÄ. Asia kummastuttaa minuakin. En voi keksiä tähän muuta selitystä, kuin että heillä ei ole tietoa. Vielä enemmän kummastuttaa se, että neuvoja annetaan, vaikka tietoa ei ole.

En voi antaa vanhemmille muuta ohjetta, kuin miettiä, kenellä todella on asiantuntemusta nimenomaan erityislapsen monikielisyydestä. Vastaus on valitettavasti, että harvalla. Neuvolan terveydenhoitajalla? Lastenpsykiatrilla? Psykologilla? Ei monikielisyys kuulu puheterapeuttienkaan koulutukseen kuin korkeintaan poikkeuksena, kuriositeettina. Varhaiskasvatuksen ja koulun henkilökunnalla voi olla tai olla olematta käsitys monikielisyydestä, mutta erityislasten monikielisyyteen on koulutusta ei ole juuri kellään.

Näin vain on. Ei siis pidä luottaa sokeasti kehenkään, vaan selvittää itse.

Olemme itsekin olleet lukuisissa tilanteissa selittämässä, perustelemassa ja argumentoimassa sitä, miksi saamen oppiminen on lapsen etu. Näissä keskusteluissa vastapuolella ei ole ollut mitään todellista käsitystä edes normaalista monikielisen lapsen kielenkehityksestä. Lisäksi asiantuntijoilta on puuttunut ymmärrys siitä, että kyse ei ole vain kielestä, vaan kulttuurista, identiteetistä ja mahdollisuudesta olla osallinen omaan viiteryhmäänsä. Pahinta, mitä olemme kuulleet: ”Te ette ajattele lapsen parasta”. Huvittavinta, mitä kuulimme:  ”Te ette nyt tue lapsen kaksikielisyyttä, Suomessa on kuitenkin tärkeintä osata suomea” – tämä siis sanottiin kaksikielisyystutkijalle ja saamen kielen professorille silloin, kun puhe oli saamenkielisen päivähoidon järjestämisestä lapselle kaupungissa. Olen monesti surullisena miettinyt sitä, että nämä asiantuntijat varmasti puhuvat samalla auktoriteetillä muillekin, maahanmuuttajille ja heille, joilla ei ole meidän tietämystämme kieliasioista. Kuulin esimerkiksi tapauksesta, jossa erityisopettaja ei ollut suostunut antamaan erityisopetustunteja oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle ”ennen kuin lapsen kotona aletaan puhua vain yhtä kieltä”.  Montako lasta on menettänyt mahdollisuuden toiseen kieleensä siksi, että joku uskoo mutu-pohjalta olevansa oikeassa?

Monikielisyyden ymmärtämättömyys näkyy myös testeissä. Lapsen kielellistä kehitystä testataan joko vain toisessa kielessä tai kahdessa kielessä yksikielisen tapaan. Lapsella voi olla laajakin sanavarasto, mutta se ei tule näkyviin, koska sanavarasto on kahdessa tai useammassa eri kielessä. Oman lapseni suomea on testattu, ja hänen kielellistä kehitystään arvioitu sen perusteella, vaikka testissähän ei testattu tosiasiassa lapsen ensikieltä, koti- ja päivähoitokieltä.

Monikielisyys on helppo syyllinen. On helppo ajatella, että kielelliset tai oppimisen vaikeudet vain pahenevat monesta kielestä. Tosiasia kuitenkin on, että jos lapsella on vaikeuksia kielessä A, hänellä on ihan varmasti myös vaikeuksia kielessä B. Kaksikielisyyden alle saattaa monesti hautautua todellinen kielen kehityksen ongelma. Ja toisaalta vaikeuksia kielessä A on ihan ilman kieltä B:kin. Mutta onko vaikeuksia vähemmän, jos kieltä B ei ole? Nimenomaan tästä ei ole mitään näyttöä. Jos kieli B kuitenkin on henkilön elämän kannalta tärkeä asia, vaikeuksia sen oppimisessa myöhemmin tai aikuisena voi olla runsaastikin.

Luin hiljan kirjoitusta, jossa vanhempi pohti, ettei halua puhua äidinkieltään lievästi autistiselle lapselleen, koska tälle on yhden kielen käytön ja sosiaalisten kuvioiden ymmärtäminen on tarpeeksi haastavaa. Ymmärrän ajatuksen. Kuitenkin mietin, että eikö juuri autismin spektrin lapselle olisi hyvä harjoitella luontevaa kaksikielisyyttä, kielten eri merkitysjärjestelmiä, käyttötapoja ja sosiaalisia konventioita. Monikielisyys voi olla harjoitusta monessa niissä asiassa, jotka autismissa tuottavat haasteita.

Oma ryhmänsä ovat adoptiolapset. Tunnen muutamankin perheen, jossa on päätetty puhua lapselle vain toista perheen kieltä, koska lapsen kielellinen alku on muutoinkin dramaattinen, kun yhteys ensikieleen (tai kieliin) katkeaa. Jälleen kerran yksikielisyyttä on suositeltu jossain. En silti edelleenkään näe, miksi monikielisyyden tuoma joustavuus, kognitiivisen kehityksen edut ja verkostot eivät olisi adoptiolapsen etu. Perustuiko tämä(kään) suositus tietoon? (Adoptiolapsista kirjoitan joskus enemmänkin, kun sitä on pyydetty. )

Pääajatukseni on, että erityislapsilla ei ole mitenkään muita vähempää tarvetta monikielisyyteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin elämässä, työssä, ihmissuhteissa ja identifikaatiossa. Selvää on, että koska kaikki monikieliset lapset tarvitsevat tukea kielilleen, erityislapset tarvitsevat sitä erityisen paljon.

Listaus blogeja ja kirjoituksia aiheesta (englanniksi)

Tutkimuskatsaus (englanniksi)

Puheterapeuteille suunnattu teksti erityisestä monikielisyydestä (englanniksi).

Kielet sekaisin eli koodinvaihdosta

– Kato dát spaidermän roikkuu dáppe.

Kielet vaikuttavat toisiinsa sekä yhteisö- että yksilötasolla. Monikielisessä yhteisössä kieltä vaihdetaan kontekstin, aiheen ja ihmisen mukaan. Sanoja lainataan kielestä toiseen joko sellaisenaan tai mukautetaan toiseen kieleen. Toisenkielistä sanontaa käytetään toista kieltä puhuttaessa. Kielten äänteet, kielioppi ja tavat sanoa muuttuvat kontaktissa toisiin kieliin. Tämä kaikki on sinänsä ihan normaalia monikielisessä maailmassa. Toisaalta on selvää, että kielten vaikutukset toisiinsa eivät ole tasavertaisia. Kielten kontakti-ilmiöt ovat herkkä ja mielipiteitä jakava asia.

Keskityn tässä kirjoituksessa nimenomaan yksilötason koodinvaihtoon, eli siihen, että monikielinen puhuja vaihtelee kieliä tai käyttää useaa kieltä omassa puheessaan. Suhtautuminen koodinvaihtoon monikielisyyden ilmiönä on hyvin vaihtelevaa. Joidenkin mukaan mitään syytä huoleen ei ole, vaan monikielisyys on tässäkin muodossaan luonnollista. Monikielinen ihminen käyttää kapasiteettiaan puhua monia kieliä luovasti ja itseasiassa lisää näin kielellisiä resurssejaan. Toista ääripäätä edustaa purismi, jossa kaikenlainen toisen kielen tai jopa murteen vaikutus nähdään kieltä uhkaavana tekijänä. Puristille koodinvaihto osoittaa kielten puutteellista hallintaa ja kielen rappiota.

Itse en osaa pitää kumpaakaan äärinäkemystä kovin toimivana tapana suhtautua asiaan.

Koodinvaihdosta osana pelkästään iloista monikielisyyttä on turha puhua, kun vaikutukset näkyvät lähes poikkeuksetta vähemmistöasemassa olevassa kielessä. Kielten valtasuhteet vaikuttavat siihen, mikä kieli on vaikuttajan asemassa, eli mihin päin koodia vaihdetaan. Toisaalta purismi on lähtökohtaisestikin aika hassu tapa tarkastella kieltä. Kaikki kielet on muotoutuneet kontaktissa toisiin. Jostain tästä välitä tulisi siis löytää se tasapaino, jossa kenenkään kieltä ei yritetä pitää vakuumissa ja museoida, mutta sitä kuitenkin taataan sen omaleimaisuus ja ilmaisuvoima.

Tutkijana olen siis hienosti kultaisella keskitiellä. Vanhempana me kaksi lingvistiä taidamme olla toivottomia puristeja.

Suomen ja saamen jatkuva sekoittaminen on uusi ilmiö lastemme kielessä. Oulussa he kuulivat saamen kieltä pääasiassa vain äidinkielisiltä aikuisilta, jolloin koodinvaihto on vähäistä. Niinpä sitä esiintyi kummankin kielen tapauksessa vain silloin, kun kyseistä sanaa ei ollut tiedossa sillä kielellä, jolla puhuttiin. Nyt tilanne on toinen. He kuulevat erilaista saamea runsaasti myös lasten käyttämänä ja hyvin eritasoisilta puhujilta. Koodinvaihto on runsasta ja koskee myös sanoja, joiden täytyy kuulua heidän saamen kielen aktiiviseen sanavarastoonsa. Tälle ilmiölle on useita syitä:

1.    Lapset saavat niin moninverroin suomen kielen inputtia (sic!) lasten maailmaan kuuluvista asioista, ohjelmista, peleistä    jne.
2.    Koodinvaihto suomeen on ihan selvästi lasten kesken pop. Se on heidän oma tapansa käyttää kieltä, heidän ryhmänsä tunnusmerkki. Tästä kertoo sekin, että meillä koodinvaihto rajoittuu pääasiassa lasten väliseen kommunikaatioon, eikä tätä kielimuotoa tarjota aikuisille puhuttaessa. Tai ainakin se vaihdetaan takaisin normaalimpaan, jos aikuinen komentaa.
3.    Läheskään kaikki lapset eivät osaa niin vahvasti saamea, että “puhtaassa” kielessä voisi pysyä tai sitä puhumalla tulisi ymmärretyksi. Esikoiseni on usein kommentoinut, että “ei ne ymmärrä, jos sanon x, siksi sanon y (suomen kielen sana)”.
4.    Myös monet aikuiset vaihtavat koodia herkästi.

Kaikki nämä syyt vaikuttavat osaltaan siihen, että tällainen sekakielimuoto (jos arvottava sanavalintani tässä sallitaan) on olemassa.

Positiivinen puoli on se, että tämä on kuitenkin saamea, ja he tulevat omassa ryhmässään (suomi-saame –kaksikieliset lapset) sekä ymmärretyksi ja hyväksytyksi näin. Mielummin näin kuin se, että vaihdetaan kokonaan suomeksi, mikä sekin on selvästi vaarana jo eskari-ikäisillä.

Negatiivinen puoli on se, että meitä aikuisia ärsyttää. On myös selvää, että tällä kielimuodolla ei pärjää rajan yli kanssakäymisessä. Voi olla jälleen kerran kaikkien positiivisuutta hehkuttavien kaksikielisyysoppaiden mukaan paha virhe, mutta meillä ei aikuisille puhuta tätä koodinvaihtoversiota saamesta. Jos puhutaan, aikuiset korjaavat. Uskallamme sanoa, koska on selvää, että lapset osaavat puhua myös saamea saameksi.

Haluan korostaa, että lapsemme ovat vahvasti äidinkielisiä saamen puhujia. En tietenkään huomauttelisi koodinvaihdosta, jos lapsella ei olisi tosiasiallisia mahdollisuuksia hallita kieltä tai jos olisi vähäinenkin pelko, että kielestä huomattauminen vaikuttaisi intoon puhua kieltä. Moni hyvin alkanut toisen kielen puhuminen on tyssännyt liikaan kritiikkiin ja purismiin. Parempi puhua, miten osaa, kuin olla puhumatta. Herkässä kielitilanteessa olevaa (lasta tai aikuista) tulee AINA kannustaa, ei korjata osoittamalla virheitä. Kielenvaihtotilanteessa jokainen vähemmistökielellä tuotettu sana on arvokas. Myös pienten monikielisten lasten kohdalla kaikenlainen koodien yhdistäminen on täysin normaalia.

Lasten toinen vanhempi ei harrasta saamessaan koodinvaihtoa, korkeintaan joskus yksittäisen sanan lainaamista. Minulla taas ei ole aina vaihtoehtoa, kun en niin hyvin kieltä osaa. Odotan siis lapsilta enemmän kuin itseltäni. Kieltämättä joudun silti välillä miettimään, että tuleeko tästä nyt jotain traumoja. On myös terveellistä huomata jälleen kerran, että mitään yksinkertaisia ratkaisuja ei ole, vaan monikielisessä perheessä joutuu aina hakemaan, mikä on hyvä tapa toimia.

Meillä tuntuu toistaiseksi onnistuneen tämä kielenohjailu ihan hyvässä hengessä ja enemmänkin huumorin avulla. Olemme myös saaneet naapurista (eli 10 km päästä) tälle kielimuodolle hauskan nimen ribborábbogiella. Osani saan kyllä itsekin, jos saamea vähemmän osaavana erehdyn sotkemaan suomea sekaan: “Äiti puhuu ripporappo-kieltä!”. Hauskaa kyllä, meidän lapsemme vaikuttavat olevan saamessaan “kaksikielisiä” siinä mielessä, että aikuisille ja lapsille puhutut kielimuodot ovat todella eri muotoja, joita he voivat vaihtaa kesken puheenkin.

Kieleen sosiaalistuminen – eli mitä, kenelle ja miten?

Monikielinen lapsi monikielisessä ympäristössä oppii kielen lisäksi sen, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja kenen kanssa. Hän oppii myös mitä eri kielten rekistereitä eli murteita/puhetapoja käytetään missäkin seurassa. Tätä kutsutaan sosialisaatioksi kieliyhteisöön tai tarkemmin yhteisöihin, sillä monikielinen ihminen on tietysti jäsen useammassa yhteisössä. Sosialisaatio alkaa jo vauvana. Jo ihan pieni lapsi oppii siitä, kuka hänelle puhuu ja mitä, ja mitä ja miten muille puhutaan.

Sosialisaatioon kuuluu myös tieto stereotyypeistä, eli kenen odotetaan puhuvan mitäkin. ”Koululaiset vaihtavat saamen suomeen” on yleistä tietoa. Näin myös yleensä tapahtuu. Puolisoni – joka sivumennen sanoen on sentää kohtalaisen kova saamen kielen puolustaja – sanoo, että on uskomattoman vaikeaa aloittaa keskustelua saameksi satunnaisessa ventovieraan kanssa, jos ei tämän kielitaidosta ei ole tietoa. “Tuntemattomat eivät puhu saamea.” Sosiaalisoituessaan kieliyhteisöön lapsi oppii esimerkiksi, onko sopivaa aloittaa keskustelua vähemmistökielellä kahvipöydässä, jossa kaikki eivät kieltä osaa tai ostaa bussilippua saameksi, jos ei tiedä, mitä kieltä kuski puhuu.

Yksi keskeisimpiä kieleen liittyviä uskomuksia on se, miten lapsi kieliä oppii. Vähemmistökielen kohdalla puhutaankin usein kielen “opettamisesta lapsille”, ikään kuin se tapahtuisi eri tavalla, kuin minkä tahansa kielen omaksuminen. Voidaan uskoa, että jonkun tietyn kielen puhuminen on lapselle vahingoksi/eduksi tai että lapsen on parempi kasvaa yksikielisenä/monikielisenä tiettyyn ikään asti. Omiin uskomuksiini kuuluu ”monikieliseksi heikompaa tukemalla”, eli en usko, että yhtäläinen tuki kahdelle täysin eri asemassa olevalle kielelle tuottaa aina parhaan mahdollisen tuloksen.

Kielenvaihdon takana ei monestikaan ole mitään suurta ideologista valintaa; vanhemmat alkavat puhua lapselle enemmistökieltä, koska vähemmistökieltähän lapsi oppii “joka tapauksessa”. Voi kestää pitkäänkin, ennen kuin aikuiset huomaavat, ettei näin tapahdukaan itsestään. Myös ajatus siitä, että lapselle ei pidä puhua vähemmistökieltä silloin, kun paikalla on kieltä taitamattomia, antaa melko vahvan signaalin kielten hyväksyttävyydestä ja sosiaalisesta järjestyksestä. Melko tavallista on myös se, että uskotaan vähemmistökielen opettamisen olevan koulun tehtävä.

Monikielisen lapsen sosialisaatioon vaikuttavat monet tekijät: koti, suku, naapurusto, päiväkoti, koulu, vapaa-ajan vietto, kadun tallaaja ja kylän kauppa. Kaikissa eri tilanteissa lapsi oppii, miten kieliä odotuksenmukaisesti käytetään. Aikuiset sosiaalistavat lapsia (ja varmasti toisinkin päin), ja lapset toisiaan. Lasten sosiaalistamiseen sääntöihin aikuisilla on hyvin vähän pääsyä.

Minun murheenkryynini on koulu; sekä vanhempana että virkamiehenä. Kaksikielisen koulun saamenkielisen luokan lapset alkavat käyttää suomea keskenään kovin nopeasti. Olen yrittänyt ymmärtää, mikä ero on päiväkodilla, joka sosiaalistaa lapset pääasiassa vähäisen suomen ja enimmäkseen saamen käyttöön, ja koululla, joka toimii juuri toisin päin. Ei tietenkään ole mitään pahaa siinä, että kaksikielinen lapsi käyttää koko repertuaariaan ja kapasiteettiaan; harjoittelee molempia kieliään. Ei kielivalinta silti kovin neutraalilta vaikuta, kun se tapahtuu juuri yhdessä elämän nivelkohdissa, kouluun siirryttäessä. Olisi eri asia, jos kieliä vaihdettaisiin iloisesti edes takaisin, kuin että lapset selittävät, että “koulussa nyt vaan puhutaan suomea” tai “suomea on paljon kivempi puhua”.

Olin joskus sijaistanut tunnin pari oman lapseni ryhmässä. Olen muutenkin ollut tämän ryhmän kanssa enemmän kontaktissa välitunneilla, koska nämä lapset ovat kirjaimellisesti ikkunani alla. Havaintoni on, että pojat ovat valinneet keskinäiseksi kielekseen suomen. Etenkin silloin kun aikuiset eivät ole paikalla, mutta usein myös silloin kuin ovat. Kyse ei siis ole vain enää leikin kielestä, vaan muustakin kommunikaatiosta. Kiinnostavaa on, että ei tämä ainakaan meillä ulotu merkittävästi vapaa-aikaan, vaan samojen lasten kanssa leikitään vapaa-ajalla molemilla kielillä niin, että saame on tavallinen kommunikaatiokieli ja suomi esiintyy leikeissä.

On turha moralisoida lapsia ja heidän kielivalintojaan. On myöskin turha käyttää resursseja kielitaisteluun, huomautteluun, kieltämiseen. Kielivalinta tuntuu yksinkertaisesti olevan heille aivan luonteva. Jostain syystä lapset sosiaalistuvat suomen käyttöön koulussa, ja erityisesti pojat. Aikuiset eivät tätä sosiaalistamista tee, vaan päinvastoin saamenopettajat käyttävät kaiken kekseliäisyyntensä saamen vahvistamiseen. Jokin muu sosiaalistaa lapset siihen, että lasten luonteva käyttökieli on enemmistökieli. Tässä tapauksessa vielä pojat aiemmin kuin tytöt. Lapset toimivat loogisesti niinkuin heidän sisäistämänsä kielenkäyttönormi edellyttää. He saavuttavat toiminnallaan vertaisryhmänsä hyväksynnän, ja se on usein tärkeämpää kuin aikuisten hyväksyntä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on huomattu, että lasten ja nuorten keskinäiset kieleen liittyvät normistot ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä, jolleivat tärkeämpiä kielen käytön ohjaajia kuin aikuisten yhteisön normit. Aikuisten tehtäväksi jää miettiä, miksi, ja voiko/onko asiaan syytä koittaa vaikuttaa.

Lasten välistä kielenkäyttöä olen pohtinut myös aiemmin täällä.

Minusta on selvää, että lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaiset normistot kielten käytössä. Olisi kummallista jos kaksi aikuista äidinkielistä saamenpuhujaa puhuisi suomea keskenään, ellei siihen ole jotakin erityistä historiallista syytä (esim. asuntola). Kaksi lasta voi näin aivan hyvin päättää tehdä. Jossain vaiheessa aikuisuutta kohti kuitenkin edellytetään toisenlaista käytöstä. Ei myöskään ole mitään yhtä pätevää normia. Monikieliset toimivat kahden kieliyhteisön normien välissä, ja nämä yhteisöt voivat odottaa ihan erilaista käytöstä. Tosiasiassa kielten sisälläkin on normistojen mosaiikkeja. Jotkut saamenkieliset aikuiset puhuvat lapsille aina ja poikkeuksetta saamea. Toiset puhuvat enimmäkseen saamea ja välillä suomea. Jotkut molempia tilanteen mukaan ja jotkut aina suomea. On perheen ja suvun kokoisia mikronormistoja. Aivan selvästi ihmiset täällä ovat sosiaalistuneet vain osittain yhteisille normeille, ja saman asian hyvyydestä, sopivuudesta ja sopimattomuudesta ollaan montaa mieltä.

Ja mie, mie olen norsuna posliinikaupassa. Osaan kieltä hyvin, mutta olen oppinut sitä täysin vakuumikuplassa, kaupungissa, vain oman perheeni kesken. Rikon ääneen lausumattomia kielenkäytön normeja koko ajan: yleensä siihen suuntaan, että saamen käyttö ylittää sopivuuden rajat.

Normien rikkomisella on kiinnostava vaikutuksensa tuoda niitä näkyville.

Kieli-ilo

Olen ollut niin työllistetty uudessa monikielisessä arjessani, etten ole edes ajatellut tätä blogiani aikoihin. Huomaan, että olen usein kirjoittanut monikielisyyden haasteista. Vähemmän olen kirjoittanut ilosta, mitä kielielämään liittyy. Nyt on sen vuoro.

Meillä on ollut hyvä vaihe perheen kielielämässä. Saamen tilanne on ainakin tällä hetkellä sellainen kuin toivoimme, eikä tarvitse kokea samanlaista kielistressiä kuin Oulussa. Tämä tuntuu vaikuttaneen meihin kaikkiin positiivisesti.

Kolmivuotiaastamme on löytynyt aivan uusi puoli: hän leikkii kielellä. Hän keksii höpsöjä lauluja ja loruja saameksi. Ette uskoisi mitä iloa kielihuolessa eläneille vanhemmille tuottaa se, kun lapsi keksii täysin idioottimaisen laulunrenkutuksen, jossa pääasiassa on kakka. Saameksi. Nuorimmainen myös keksii itse omia sanoja. Hän tuntuu täysin hallitsevan ne äännelait, jotka ovat voimassa saamen onomatopoeettis- ja deskriptiivisanojen (kuvailevien sanojen) muodostamisessa, ja keksii niitten pohjalta uusia sanoja joka päivä. Kun häneltä kysyy, mitä joku sana tarkoittaa, vastaus on yleensä jotakin: “Tietysti sitä kun ilmapallo lätsähtää veteen”. Hienoja sanoja, pitäisi kirjoittaa muistiin!

Luovuus ulottuu myös suomeen. Koska nuoremmalla saame on nyt vahvemmilla, suomen sanat eivät aina tule mieleen. Mutta ei se haittaa, niitä voi tehdä itse. “Hiihtimillä hiihdetään”. ‘Hiihdin’on täysin loogisesti muodostettu johdos, sellainen voisi olla olemassa.

Viisivuotiaan kanssa taas suomi on kokenut uuden nousun. Osasin tätä odottaakin, kun hänelle tärkeän saamen tilanne tasoittuu ja vahvistuu, suomikin saa enemmän tilaa. Olen puhunut lasten kanssa enemmän suomea nyt, kun tukea saamelle saa muualtakin kuin kotoa. Perheen yhteistä kieltä en ole valmis vaihtamaan, mutta suomen osuus on lisääntynyt minun ja lasten keskinäisissä hetkissä. Loppuvaiheessa Oulun elämäämme se oli käynytkin aika vähiin ja rajoittui satu- ja loruhetkiin ja suomenkielisten seurassa olemiseen. Nyt osaamme molemmat nauttia tästä erilaisesta tilanteesta. Lapsi kuuntelee suomea korva tarkkana ja kyselee koko ajan sanoja ja vivahteita: “Onko ‘olla hämmentynyt’ sama kuin ‘olla ymmällään’ ja niin edelleen. Tällä tasolla on ilo puhua kielestä.

Kielivertailu on myös yksi ilon aihe. Suomeksi sanotaan x ja saameksi sanotaan y. Ihmetystä on herättänyt myös duaalin eli kaksikon puuttuminen suomen kielestä. Myös kummankin kielen murteet kiinnostavat, miten sanotaan siellä ja miten sanotaan täällä ja miten se kirjoitetaan. Kielitieteilijävanhempien vastaukset voivat kyllä mennä hieman yli ikätason. Molemmat omat myös huomanneet lainasanojen pääasialliset vastaavuudet kielissä (suomessa i-loppuisia, saamessa a-loppuisia), ja huvitusta aiheuttaa tämän säännön soveltaminen silloinkin, kun sääntö ei ole voimassa (esim. tortilli) tai kyseistä lainasanaa ei toisessa kielessä ole tässä muodossa (biili).

Pojat ovat myös alkaneet kiinnostua muista kielistä. Meille tutuin vieras kieli on englanti. Nuorimmainen matkii usein englannin puhumista, eli tuottaa siansaksaa, joka muistuttaa englantia äänteiltään. Vanhempi haluaisi oppia englantia oikeastikin, ja mietimme nyt, miten sitä voisi leikin myötä ottaa elämään mukaan. Itse haluaisin lapsille norjaa niin pian kuin mahdollista, mutta en ole vielä keksinyt miten se tapahtuisi. Harmittaa, ettei oma norja ole sillä tasolla enää, että siitä olisi lapsille juuri iloa. Utsjoen saamelaiselle norja on minusta vähintäänkin yhtä tärkeä kieli kuin suomi.

Minulle yksikielisenä kasvaanena tuntuu suurelta ihmeeltä myös se, miten luontevaa kahden kielen käyttö lapsille on. Jos vaikkapa ollaan yhdessä minun ja puolisoni perheen kesken, lapset vaihtelevat kieltä ihmisen mukaan täysin suvereenisti ja kääntävät yksikielisille aikuisille. Osaan myös arvostaa sitä, että lasten saame ylipäätään on sellaisella tasolla, että he voivat leikkiä kielellä. Monen monta tutkimusta lukeneena tiedän, että tämä tilanne on harvinainen lahja, ei itsestäänselvyys.

Riippuu perheestä ja tilanteesta, mikä sitä iloa tuo. Jos monikielisyys kohdistuu kahteen isoon valtakieleen, voi olla mahdollista saavuttaa melko tasapainoinen tilanne ja iloita kahdne kielen täydestä kehittymisestä. Jos taas vanhempi itse ei ole saanut  toista kieltä kotonaan, tuottaa jo suurta iloa, kun lapsi saa paremmat lähtökohdat vaikkapa kielipesästä tai koulusta, vaikka mistään täydellisestä kaksikielisyydestä ei olisikaan kyse. Jo pelkät sanat voivat ilahduttaa sekä lasta että aikuista. Jos kieltä ei voi olosuhteista johtuen antaa, voi antaa kuitenkin positiivisen suhteen kieleen. Jos monikielisyyden tie on kivikkoinen, jokainen askel on edistys. Ilo suhteutuu siihen, mistä lähdetään liikkeelle.

Koulukieli

Syksy on tuonut monille monikieliselle perheille eteen koulukieleen ja koulussa opeteltaviin kieliin liittyviä valintoja (ja tosiasioita). Millä kielellä lapsi koulunsa käy? Missä kielissä hän saa opetusta?  Onko oman kielen opetusta saatavilla? Toisilla on vaihtoehtoja, toisilla ei.  Kaksikielisiä kouluja on vähän, joten usein edessä on jonkinlainen valinta.

Meillekin tämä syksy on jännittävä. Esikoisemme on juuri aloittanut eskarin, esikoulun eli 0. luokan 6-vuotiaille. Täällä Utsjoella se tarkoittaa koulutien alkua, sillä esikoulu on koulun puolella. Olemme iloisia, että muutto saamenkieliselle alueelle onnistui juuri nyt, tässä tärkeässä vaiheessa, kun lapsi astuu koulun maailmaan. Meillä oli mahdollisuus valita saamenkielinen opetuspolku, koulu saameksi. Useimmilla vähemmistökielillä tai vähemmistöasemassa olevan kielen puhujilla maailmassa ei ole tätä vaihtoehtoa. Monille lähelläkin oleville vähemmistökielille, kuten meänkielelle, tämä tie on vielä kaukana saavuttamattomissa. Meille se on on mahdollista täällä, lapsi on saamenkielisessä opetuksessa peruskoulun loppuun. Oulussa tätä mahdollisuutta ei olisi ollut, vaan lapsi olisi mennyt suomenkieliseen esikouluun ja saanut saamen kielen opetusta muutaman tunnin viikossa.

Me pidimme itsestäänselvänä, että lapsen kahdesta kielestä saame on se, joka tarvitsee enemmän tukea. On tärkeää, että lapsi oppii puhumaan saameksi maailmasta, ilmiöistä ja asioista. Haluamme, että lasten saame kehittyy myös koulukielenä, eikä jää kodin kieleksi. Saamenkielinen kielituotetarjonta on muuten sen verran pientä, että ilman saamenkielistä koulua lapsen mahdollisuudet oppia saamea hyvin ovat rajalliset. Samaan aikaan tietysti haluamme, että lapsi oppii tarvitsemansa enemmistökielen niin, että kaikki mahdollisuudet ovat lapselle auki elämässä eteenpäin. Onneksi suomen kielen kehittymistä on huomattavasti helpompi tukea. Jos lapseni kävisivät näissä olosuhteissa täysin suomenkielisen koulun, olisin todellakin huolissani heidän kaksikielisyydestään. En puolikielisyydestä, vaan yksi ja puoli –kielisyydestä, siitä, että suomi kehittyisi täydeksi kieleksi, mutta saame ei.

Tämä ei tarkoita, etteikö olisi lukuisia esimerkkejä, joissa lapsi on oppinut kotikielensä hyvin enemmistökielisestä koulusta huolimatta. On toki, tämähän on ollut arkipäivää saamelaistenkin parissa pitkään ja on monin paikoin edelleenkin. Helppoa se ei silti ole, eivätkä kaikki onnistu yrityksistä huolimatta. Toisaalta paikoin esiintyy myös pelkoja, että vähemmistökielisessä koulussa lapsi ei opi tarpeeksi enemmistökieltä, että pärjäisi myöhemmin elämässään.Tällaista huolta on ilmaistu myös saamenkielisen koulun kohdalla. Tutkimustietoa asiasta (saamenkielisessä koulussa olleiden enemmistökielen taidosta) ei juuri ole, joten on vaikea tietää, onko huolessa perää. Itse en ole huolissani, uskon että meillä on mahdollisuus antaa lapsille molemmat kielet.

Valinnat eivät ole aina helppoja. Kun kyse on pienestä vähemmistökielestä, omankielisen koulun valinta tarkoittaa myös usein ainakin osittain sitä, että opettajissa on niitä, joilla ei ole muodollista pätevyyttä tai opettajia, jotka eivät ole kielen äidinkielisiä puhujia. Se tarkoittaa oppimateriaalipulaa ja sitä, ettei sähköisiä materiaaleja ole lainkaan sitä määrää, mitä enemmistökielissä. Tiedon etsiminen on työläämpää, ja käännöksiin joudutaan turvautumaan paljon.

Vähemmistökielinen koulu tarkoittaa myös vaihtelevia ryhmiä. Enemmistökielisessä koulussa suurin osa lapsista lähtee samalta viivalta, he ovat kaikki kielensä äidinkielisiä puhujia. Vähemmistökielisellä luokalla variaatio voi olla suurta: siellä voi aloittaa lapsia täysin äidinkielisistä niihin, jotka eivät käytännössä osaa kieltä lainkaan. Näin ainakin saamen kohdalla. Vaarana on, että molemmat kärsivät: kukaan ei saa kielitasonsa mukaista opetusta. Äidinkieliset eivät voi edetä omalla tasollaan, ja tukea tarvitsevien kielikylpyopetukseen taas ei ole aikaa yhteinäisluokassa. Mahdollisuutena taas on se, että lapset, jotka muuten eivät vähemmistökieltä saisi, saavat monikielisyyden lahjan, kielille saadaan lisää kielen puhujia ja näin äidinkielisetkin saavat enemmän ikätovereita, joiden kanssa kieltä käyttää. Sekä vaarat että mahdollisuudet tulee ottaa huomioon, mikä vaatii opettajilta paljon.

Olisi vastuutonta väittää, että kaikki hoituisi tästä eteenpäin itsestään. Kaukana siitä. Utsjoella koululainen saa opetuksensa saameksi 0.-6.lk:n ajan, ja enimmäkseen saameksi 7.-9.lk:n ajan. Kuitenkin lasten keskinäinen, yhteinen kieli koulussa on enimmäkseen suomi. Näin olleen saamen kehitykseen voi jäädä puutteita ainakin sosiaalisessa mielessä, mutta ihan koulukielessäkin. Kieli jää ohueksi, jos se tulee vain opettajien kautta. Näitä puutteita vanhempien täytyy pystyä korjaamaan keskustelemalla ja varmistamalla, että asiat on ymmärretty. Toisaalta jatko-opintojen vuoksi lapsen on opittava hyvin suomea. Luontevaa puhesuomea he toki oppivatkin, koska se on nuorten käyttökieli. Myös suurin osa nuorten kuluttamasta mediasta ja lukemista teksteistä on suomeksi. Silti itse ainakin haluan olla varma, että lapsi oppii myös tarvitsemansa kirjasuomen ja suomenkielisen käsitteistön. Tämä tietää kotitöitä minulle yhdessä lapsen kanssa.  Kaksi- tai monikielisen lapsen vanhemmat joutuvat usein panostamaan koulun käytiin enemmän kuin muut, jotta tasapainoinen kehitys molemmissa kielissä onnistuu – oli koulukielivalinta sittne mikä tahansa. Kahden tai useamman kielen osaaminen ei tapahdu itsestään.

Mitä sitten jos vähemmistökielinen koulu ei yksikertaisesti ole mahdollinen tai saatavilla? Lisää töitä vanhemmille ja läheisille. Pitää huolehtia, että lapsi lukee, tekee, kirjoittaa ja käyttää vähemmistökieltä mahdollisimman monissa yhteyksissä. Auttaa jos puhuu lapsen kanssa luonnosta, historiasta, matematiikasta, piirtämisestä ja liikunnasta vähemmistökielellä. Antaa sanoja ja käsitteitä, käy läpi koulussa opittua vähemmistökielellä: sekä asioiden nimiä että tekemisen sanoja. Luonnollisesti kannattaa yrittää hankkia oman kielen opetusta joko koulun kautta tai vapaa-ajalla; tämä on tarpeellista erityisesti kirjallisten taitojen kehitykselle. Valitettavasti muutama tunti viikossa on kovin vähän tärkeiden taitojen oppimiseen. Aina sitäkään ei ole saatavilla. Voisiko lapsi osallistua tapahtumiin, leireille tai muuhun toimintaan, jossa toinen kieli saisi tukea? Verkko- ja etäopetus ovat myös vaihtoehtoja, vaikka itse uskonkin, että mitä pienempi oppilas, sitä tärkeämpää on opettajan läsnäolo. Tärkeää on kysyä, eikä lannistua, vaikka oman kielen opetuksen saaminen ja järjestäminen tuntuisi haastavalta. Jostakin se aina lähtee. 

Vähemmistökieli = aikuisten kieli

Suomi on lasten kieli ja saame on aikuisten kieli. Näin olen kuullut lasteni sanovan useastikin, ja ihan spontaanisti, omana huomionaan. ‘Suomi on lasten kieli’ kuuluu selitys myös silloin, jos kyselen, että miksi leikkikieli niin usein on suomi.

Vähemmistökieli ON aikuisten kieli. Se on kieli, jota aikuiset puhuvat, jota puhutaan aikuisten kanssa. Aikuiset haluavat ja toivovat, että vähemmistökieltä puhutaan. Aikuiset valitsevat vähemmistökielen. Aikuiset ohjaavat lapsia puhumaan vähemmistökieltä.

Lasten ja nuorten maailma on toinen. Siellä puhutaan sitä kieltä, millä helpoiten pärjää, millä saavuttaa vertaisryhmän huomion ja suosion. Yksikielisiä tiloja vähemmistökielelle on vähän; esimerkiksi saamenkielisiä kouluja ei ole, vaan koulut ovat kaksikielisiä tai oikeammin suomenkielisiä kouluja, joissa on saamenkielistä opetusta. Vähemmistökieliset ovat yleensä kaksikielisiä, joten tarjolla on se toinenkin kieli, jota yleensä osaavat kaikki tilanteessa olevat, kun vähemmistökieltä osaa vain osa. Täällä Utsjoellakin, saamen sydänalueilla, olen huomannut, että lasten kieli on suomi. Päiväkoti-ikäsillä lapsilla saame voi ollakin (aikuisten ohjauksella) keskinäinen kieli, mutta ainakin kouluikäiset lapset käyttävät luonnostaan ja spontaanisti suomea, ja saamea silloin, kun aikuinen on tilanteessa mukana tai läsnä. Juuri eilen kysyin esikoiseltani, että miksi hän usein päätyy leikkimään suomeksi myös saamenkielisten ystäviensä kanssa. “Tuntuu, että pitää tehdä niin”, oli vastaus. Uskon, että tunne on ihan todellinen, mistä ikinä se tuleekin. Kielen tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys on, mitä nämä lapset puhuvat keskenään aikuisena; jääkö suomi heidän kielekseen.

Yksi näkökulma aiheeseen on, että nykyään lapset imaistaan hyvin varhain rakentamaan kuluttajaidentiteettiä länsimaisen populaarikulttuurin ja tavaroiden kautta. Lapsi haluaa katsoa tiettyjä ja tietynlaisia ohjelmia, ja hankkia sitten siihen kuuluvia leluja. Tai lapsi haluaa alkaa keräämään tiettyä sarjalelua. Lapsikin osaa jo määrittää itseään näillä kulutusvalinnoilla: “Mie olen Lentsikat-fani, EN Turtles-fani, niin kuin x”. Nuorilla mukaan tulevat netti, pelit, musiikki, elokuvat, sarjat.

Sekä vertaisryhmä että kuluttajaidentiteetti liittyvät väistämättä johonkin kieleen. Tämä kieli on harvoin vähemmistökieli, ja erityisen harvoin saamen kieli. Näin ollen ei ole mikään ihme, että lasten mielestä saame on aikuisten kieli. Sehän on oikeastaan täysin luonnollinen tulkinta. Vähemmistökielen saaminen lasten kieleksi on melkoinen haaste. Se voi toki onnistua joittenkin lasten kohdalla tai jossakin tietyssä ryhmässä tai tilanteessa. Mutta se tapa, jolla nykylapsuus rakentuu, vaikeuttaa vähemmistökielen mahdollisuuksiin päästä lasten kieleksi merkittävästi. Tosiasiassa en itsekään tiedä, miten se onnistuisi. Ei meillä ole resursseja kasvattaa lapsiamme itse, niin että he eivät olisi jonkun instituution kasvatuksessa. Ei ole voimia torjua lastenohjelmia, merkkileluja, pelejä – kaikkea sitä jossa lapsi kiinnittyy ja kiinnittää itseään maailmaan, jossa toimitaan toisilla arvoilla, toisella kielellä. Ei  ole aikaa olla aina läsnä lasten leikeissä – sitäpaitsi suurin osa lasten kavereista on enemmistökielisiä tai heidän vahvin kielensä on vähemmistökieli.  Tietysti lapsilla on myös vapautensa, ja mitä isommiksi he tulevat, sitä enemmän he määrittävät itse kanssakäymistään. Aikuisilla ei ole varhaisteinien keskinäiseen kielenkäyttöön paljon vaikutusta.

‘Aikuisten kieleen’ liittyy kuitenkin myös positiivinen mahdollisuus. Lapset kasvavat aikuisiksi. Jossakin vaiheessa lapset nimenomaan haluavat kasvaa aikuisiksi. Lapsi ajattelee, että aikuiset puhuvat vähemmistökieltä, jos aikuiset todella tekevät niin. Puhuvat kieltä systemaattisesti ja ovat kieliroolimallina. Jos nuoren mielestä aikuinen puhuu vähemmistökieltä, nuori voi alkaa puhua vähemmistökieltä, kun haluaa tulla otetuksi ’aikuisena’, jos hänelle on annettu siihen eväät. Monesti alkaa ja välillä silloinkin, kun eväät ovat olleet heikommat. On onneksi rohkaisevia esimerkkejä nuorista aikuisista, jotka ovat alkaneet puhua vähemmistökieltä, vaikka kielenkäyttö olisi ollut vähäistä tai jopa jäänyt vuosiksi nuorempana. Kysymys on identiteettivalinnasta: jos alkaa kokea vähemmistökielen tärkeäksi osaksi minäkuvaansa ja ryhmäänkuuluvuutta, kieli alkaa kiinnostaa. Vaikka onkin huolestuttavaa, jos kokonaiset vähemmistökieliset ikäluokat kasvavat käyttämään keskenään vain enemmistökieltä, on myös tapauksia, joissa ainakin yksittäisten nuorten keskinäinen kieli vielä aikuisena vaihtuu, kun oman ryhmän yhteinen identiteetti muuttuu tärkeäksi.

Mummon (tai jonkun muun) kieli

Joskus on niin, että lapsen vanhemmilla ei ole kielitaitoa tai mahdollisuutta antaa lapselle toista kieltä. Onneksi kieli on lahja, jonka voi antaa myös joku muu kuin lapsen vanhempi. Kielen tai ainakin jotakin siitä voi antaa kuka tahansa, joka viettää lapsen kanssa riittävästi aikaa.

Kävin tässä hiljan Tornionlaaksossa Ruotsin puolella puhumassa siitä, miten lapsille voi välittää vähemmistökieltä. Meänkielihän ei ole siirtynyt lapsille kotiäidinkielenä vuosikymmeniin kuin harvoissa perheissä. Olin esitelmää tehdessäni ajatellut asiaa vanhempien näkökulmasta, mutta perillä kävi selville, että yleisössä oli tuskin yhtään vanhempien sukupolveen kuuluvaa. Sen sijaan siellä oli monta isovanhempaa. Tämä on meänkielen tilanne: suuri osa puhujista on jo eläkeläisiä. Niinpä muutimme yhdessä suuntaa, ja keskustelimme siitä, miten kieltä voi välittää lapsenlapsille. Kiitän yleisöä keskustelusta ja inspiraatiosta.

MIKSI?

Miksi isovanhemman// muun sukulaisen sitten kannattaa yrittää puhua omaa kieltään lapsille?

Se tuntuu hyvälle. Jos ei ole jostain syystä antanut kielen lahjaa omille lapsilleen, on terapeuttista, kun asiaa voi vielä korjata, vaikka vähänkin.

Voi olla lapselle erityinen ja tärkeä ihminen, se, joka antoi kielen.

Se on lapsen etu: voi auttaa lasta saamaan enemmän eväitä elämään, paremmat kognitiiviset taidot ja eheämmän identiteetin.

Se on hauskaa. Kieli on ilo, ja sitä suurempi ilo kun sen voi jakaa.

Ja mitä kielen tulevaisuuteen tulee, usein ei ole mutta tietä eikä keinoa. Jonkun on kieltä puhuttava, jos sen halutaan jatkuvan lapsissa.

MITEN?

Ensimmäinen vaatimus tietysti on, että osaa kieltä niin, että voi sitä puhua. Kirjoittaa ei tarvitse osata, eikä tarvitse pelätä sitä, ettei osaa kaikkia hienoja uusia termejä. Riittää, että puhuu luontevaa arkikieltä.

Toinen vaatimus on, että lasta tapaa riittävän usein. Jos näkee lasta muutaman kerran vuodessa, ei ole reilua odottaa, että lapsi voisi ymmärtää, mitä aikuinen puhuu, jos kieli on vieras.

Mikä sitten on riittävän usein? Mitään yksinkertaista vastausta ei ole. Tilanteet vaihtelevat niin paljon. Onko lapsella muuta kosketusta kieleen? Saako lapsi kielen opetusta tai pääseekö hän käymään kyseisen kielen alueella? Puhuuko joku muu lapselle kieltä tai kuuleeko hän sitä ympärillään? Mikä on lapsen kiinnostus ja kyky omaksua kieliä?

Karkeana arviona sanoisin, että jos mitään muuta kontaktia kieleen ei ole, tapaamiset saisivat olla viikottaisia. Mitä useammin, sen parempi.

Kolmas vaatimus on systemaattisuus. Valittua kieltä puhutaan aina ja kaikissa tilanteissa, niin että lapsi oppii yhdistämään kielen ja ihmisen.

Tärkeää on myös ympäristön tuki, se että lapsen vanhemmat ja muut aikuiset suhatutuvat positiivisesti kielen oppimiseen, ja kannustavat lasta.

 

ENTÄ SITTEN KUN…?

 

Lapsi ei tunnu ymmärtävän. Kärsivällisyyttä. Toistoa. Mutta ei kääntämistä toisesta kielestä vaan samaa asiaa uusin sanoin, monta kertaa. Riittävän helppoa kieltä.

Jos kieli on jonkun muun kuin lapsen vanhemman varassa, eikä siis päivittäisenä kotikielenä, ei pidä odottaa lapselta liikoja liian nopeasti. Muutoin voi tulla pettymyksiä puolin ja toisin.

Lapsi vastaa eri kielellä. Oman kielen puhumista jatketaan rauhallisesti ja systemaattisesti, vaikka lapsi vastaisi aina toisella kielellä. Lasta autetaan löytämään sanoja, muodostamaan lauseita. Houkutellaan kieleen, lauletaan, lorutellaan, hassutellaan.

Jotkut lapset oppivat kielen näin todella hyvinkin. Omissa tutkimuksissani olen törmännyt nuoriin vähemmistökielisiin aikuisiin, jotka ovat saaneet kielen mummoltaan. Voi silti aivan hyvin olla, ettei lapsi koko lapsuudessaan ala puhua vähemmistökieltä. Mutta aivan varmasti hän on aikuisena kiitollinen siitä pohjasta, jonka sai. On huomattavasti helpompaa oppia myöhemmin kieltä, jota on kuullut lapsuutensa.

Tuntuu, että lapseen ei saa kontaktia. Joskus voi olla, että ponnisteluista huolimatta lapsi ei kertakaikkiaan saa kieltä tarpeeksi, että oppisi sitä ymmärtämään sujuvasti. Silloin voi tuntua, että lapseen ei saa kunnollista kontaktia tällä kielellä. Ensimmäisenä ei kannata rynnätä kieltä vaihtamaan, vaan miettiä, miten lapsi voisi saada enemmän kielikylpyä. Jos kuitenkin kertakaikkiaan tuntuu, että kontakti lapseen on vaarassa, on tietysti tärkeämpää säilyttää yhteys kuin kieli. Tällöin voisi tulla kysymykseen tilannekieli. Sovitaan tietyt tilanteet, jossa eri kieliä puhutaan. Tilanne – kieli –menetelmä käy yleensä lapsille myös hyvin, kunhan se saadaan systemaattisesti käyntiin.

Lapsi protestoi kieltä vastaan. Niin, lapset tekevät myös sellaista. Protestoivat moniakin asioita vastaan. Nukkumaanmenoa, lapasten laittoa, porkkanakeittoa. Se ei ole vaarallista, eikä tarkoita, että kielen puhuminen pitää lopettaa. Päinvastoin, lopettaminenhan antaisi lapselle signaalin, että kielessä oli kuin olikin joku vika. Silloin toimitaan kuten muutenkin lapsen kiukutellessa: yritetään asettua lapsen asemaan, miettiä mikä harmittaa ja mistä oikeasti kiikastaa. Jutellaan ja sanoitetaan tilannetta yhdessä.

 

Lopuksi: harva lapsi on harmissaan, kun on saanut oppia kieltä. Harva isovanhempi/muu sukulainen katuu jälkeenpäin, että ponnisteli kielen eteen. Täydellistä kielitaitoa ei tällä menetelmällä kannata odottaa, mutta odottaa voi kuitenkin vähintäänkin sitä, että lapselle muodostuu tärkeä yhteys kieleen.

Yksikielisestä kaksikieliseen ympäristöön

Oletan, että on aivan eri asia kasvattaa lasta kaksikieliseksi yksikielisessä ympäristössä kuin kaksikielisessä ympäristössä. En tosin tiedä, me olemme kasvattaneet lapsiamme vain yksikielisessä ympäristössä, jossa toisella kielellä on ollut kaksi paikkaa: koti ja päivähoidon aikuiset. Nyt on toisin. Muuttoauto Utsjoelle, kaksikieliselle alueelle, saapui viikko sitten.

Välittömiä huomioita: lukeva lapsi tavaa touhukkaasti saamenkielisiä nimikylttejä ja kommentoi innostuneena sitä, että kyltit ovat kahdella kielellä. Vertailee erikielisiä nimiä ja pohtii käännöksiä. Päiväkodissa lapset puhuvat – ihan oikeasti – keskenään pääasiassa saamea myös leikeissään. Tästä osuudesta meän lapset kyllä jäivät ihan ulkopuolelle vielä, koska eivät ole siihen tottuneet. Täällä saame ei ole vain vanhempien ja päiväkodin aikuisten varassa, vaan lapset kuulevat saame myös kaupassa ja vierailta ja kirjastossa jne. Eikä vain saamea, myös norjaa kuuluu. Esikoinen kysyikin heti, että koska saa oppia norjaa. Toki suomea kuulee myös, ja tässä kylällä enemmänkin kuin saamea. Silti täällä on paljon suurempi mahdollisuus luoda lapsille saamenkielisiä tiloja ja tilanteita  – kaupunkisaamelaisille saamenkieliset tilanteet ovat lähes aina kaksikielisiä ja saamen kielen omia tiloja on vaikea järjestää. Vaikka monikielisyys sinänsä on positiivinen asia, lapsen toisen kielen kehittyminen tuntuu kaipaavan myös yksikielisiä tiloja tällä kielellä. Saman ovat huomanneet muutkin, lue lisää täältä.

Olen auttanut saamelaiskäräjiä selvittämään kaupunkisaamelaisten kielitilannetta, ja tulokset ovat aika karuja: saame ei välity saamelaisalueen ulkopuolella lapsille kovinkaan vahvasti. Vanhemmilla on kyllä yritystä, mutta yksikielisessä suomenkielisissä ympäristössä saamen kielen tiloja on yksinkertaisesti liian vähän. Yhden vanhemman varassa kieli ei useissakaan tapauksissa kanna lapsen aikuisuuteen asti niin, että kielestä tulisi lapselle vahva äidinkieli. Yksikään toisen polven ulkosaamelainen ei tavoittamassani joukossa ollut puhunut lapsilleen saamea, eli kieli vaihtuu kaupungeissa kahdessa polvessa. Usein jopa yhdessä, eli suurin osa toisen polvenkaan ulkosaamelaisista ei ole saanut vahvaa saamen taitoa kotoaan. Toivotaan, että saamen kielen tilannetta ulkosaamelaisten parissa onnistutaan parantamaan, sillä tilanne on todella huolestuttava. Kuitenkin jokainen potentiaalinen saamen käyttäjä on arvokas.

En kuvittele, että Saamenmaalle muutosta alkaisivat meillekään helpot päivät. Lasten kielitilanne on hyvin herkkä ja haavoittuva täälläkin, ja mikä tahansa asia kääntää kielen suomeksi. Lapsen kielen, ryhmän kielen, tilannekielen. Koulumaailma ei täälläkään ole tasapainoisesti kaksikielinen vaan enemmän suomenkielinen. Kielen eteen pitää tehdä töitä.  Mutta kyllä täällä olo huomattavasti toivoa antaa, että ehkä tässä onnistutaan.

Kiinnostavaa täällä Utsjoella on miettiä minun ja lasten välisen suomen kielen tilannetta. Oulussa kielijako meni aika luontevasti: puhuin saamea kotona ja saamenkielisissä tilanteissa, suomea kodin ulkopuolella ja suomenkielisissä tilanteissa. Mutta nyt suomenkielisten tilanteiden osuus on huomattavasti pienempi. Lapset näkevät suomenkielisiä tärkeitä aikuisiaan vähemmän. Lisäksi olen aina puhunut saamea lapsille täällä Utsjoella käydessämme, koska tämä on ollut meän perheelle ’saamenkielinen tila’. Lasten oletus selvästi on ollut, että nyt puhutaan sitten saamea. Itse kuitenkin haluan pitää suomenkin mukana minun ja lasten kommunikaatiossa. Ei sillä, että pelkäisin, että lapset eivät suomea oppisi muutenkin. Jokainen täällä oppii. Kyse on siitä, että minulla on oma erityinen suhteeni suomeen, jota haluan myös lasteni kanssa jakaa. Joudun siis miettimään ja neuvottelemaan hieman uusiksi totuttuja kielenkäyttökuvioita. Se ei olekaan välttämättä niin helppoa, ainakaan sen lapseni kanssa, joka rakastaa sitä, että asiat ovat aina samalla tavalla.

Lapsen persoonallisuus ja monikielisyys

Samat olosuhteet, sama määrä eri kieliä, mutta eri tulos: toinen lapsi puhuu monia kieliä sujuvasti ja iloisena, toinen pitäytyy tiukasti yhdessä kielessä.

Olen aiemminkin tässä blogissa viitannut siihen, miten lapsen persoonallisuus on merkittävä tekijä kaksi- ja monikielisyyden kehittymisessä. Kiinnostavaa kyllä, niin itsestäänselvältä kuin aihe monikielisten lasten vanhemmista tuntuukin, asiasta ei oikein tunnu löytävän mitään tutkimusta, ja hyvin vähän muutakaan materiaalia.

Tästä puhutaan vähän: eri lapsilla on erilainen kapasiteetti omaksua kieliä. Vaikka lapset omaksuvat yksikielisissä enemmistöympäristössä kielen melko samoilla tavoilla, monikielisisessä tilanteessa eri kielten määrä ja käyttö voi olla hyvin vaihtelevaa. Tällaisissa olosuhteissa osa lapsista nappaa kielet paremmin kuin toiset. Jotkut puhuvat kieltä kuin kieltä yllättävänkin pienen inputin varassa, kun taas toisilla kieli on kankea, vaikka kieli olisi jatkuvasti läsnä. Eroja voi olla, ja onkin, myös saman perheen lasten kesken.

Yleisen tason viitteitä persoonan ja kielen omaksumisen suhteesta löytyy kyllä: kielen kuin kielen oppimiseen vaikuttavat kognitiivinen kapasiteetti, motivaatio, persoonallisuus/temperamentti, ympäristö ja odotukset. Tutkimusta on myös perustemperamentin ja vieraan kielen oppimisen suhteista. Syvempää analyysia onkin vaikeampi löytää: miten esimerkiksi persoonallisuus tarkkaan ottaen vaikuttaa?

Voitaisiin ajatella, että temperamentiltään ulospäinsuuntautunut lapsi oppii kieliä helpommin. Lapsi yksinkertaisesti kommunikoi enemmän toisten ihmisten kanssa.  Tältä myös näyttää vieraan kielen oppimista kartoittaneisssa tutkimuksissa: ekstrovertti uskaltaa ja haluaa paremmin käyttää myös kieltä, jota ei osaa täysin. Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Ulospäinsuuntaunut lapsi on myös usein sosiaalisesti herkempi huomaamaan kielten väliset statuserot. Jos vähemmistökielellä ei elinympäristössä tai ympäröivässä yhteiskunnassa ole statusta, tämö voi vaikuttaa ekstoverin haluun käyttää kieltä.

Vankka oma tahto voi jossain vaiheessa kääntyä jotakin kieltä vastaan, ja kieli voi päätyä näin kapinan kohteeksi tai välineeksi. Mutta ei tämäkään niin yksioikoista ole: toisaalta vahvaa omaa tahtoa tarvitaan, että onnistuu säilyttämään oman kielensä valtakielen paineen alla.

Hitaasti lämpiävä lapsi voi lämmitä hitaasti myös kieliasioissa. Varautuneelle lapselle voi olla hankala käyttää kieltä, jos on epävarmuutta omasta kielitaidosta tai muiden odotuksista.

Aivan selvä vaikutus on sillä, miten altis lapsi on vertaisryhmän vaikutukselle. Kielen kannalta tämä voi näkyä molempiin suuntiin: vähemmistökieltä arvostava vertaisryhmä vetää mukaan niitäkin nuoria, joilla omat voimat eivät ehkä kielenylläpitoon riittäisi. Enemmistökieltä suosiva vertaisryhmä taas voi vaikuttaa täysin toiseen suuntaan: jos on kova tarve saada ryhmän hyväksyntä, eikä vähemmistökieli kuulu niiden asioiden joukkoon, jolla arvostusta saa, lapsi voi kokea painetta luopua kielestä. Osa lapsista ja nuorista taas on oman tiensä kulkijoita, eikä vertaisryhmälle ole heihin niin suurta vaikutusta.

Esikoiset ovat usein arvoiltaan konservatiivisempia kuin seuraavat lapset. Kielten maailmassa tämä voi näkyä joko vanhempien kielivalintojen kunnioittamisena tai sitten ihan päinvastoin yhteiskunnan normiin pyrkimisenä. Esikoiset yleensä puhuvat vähemmistökieltä enemmän kuin nuoremmat sisarukset jo pelkästään siitä syystä, että he ovat kommunikoineet eniten vanhempien kanssa, kun taas nuoremmat kommunikoivat huomattavan paljon sisarustensa kanssa. Näin ollen useamman lapsen perheessä isompien esimerkillä on suuri vaikutus nuorempiin.

Selvää tuntuu olevan, että persoonallisuudella ja temperamentilla on vaikutusta monikielisyyden synnyssä ja siinä, miten se toteutuu ihmisen elämässä. Siksi on tietysti myös hyvä pohtia, miten lasta tuetaan parhaiten hänen monikielisyydessään. Ainoa aiheesta löytämäni vanhemmille suunnattu kirjoitus on tässä. Siihen ja maalaisjärkeen pohjaten voi sanoa, että erilaiset lapset tarvitsevat hieman erilaista tukea kaksikielisyyteen. Ulospäinsuuntautuneille kannattaa tarjota erityisesti sosiaalista toimintaa kielen parissa.  Menoa ja meinikinkiä. Seikkailua, näytelmiä, hauskanpitoa. Positiivista huomiota kielenkäytöstä. Vetäytyvämmälle ohjattua toimintaa, ja rajatumpia sosiaalisia tilanteita.  Kieliin liittyvät muutokset – kuten muutkin muutokset –  elämässä on syytä valmistella hyvin. Tällainen lapsi myös omaa rauhaa ja tekemistä kielen parissa, kuten kirjoja ja tietokonepuuhaa.  Voimakastahtoisen lapsen kanssa on hyvä pyrkiä välttämään kielen päätymistä konfliktivälineeksi; harkittu välinpitämättömyys ja hienovarainen houkuttelelu kielen pariin voivat olla paikallaan. Jotkut lapset tarvitsevat hyvin selvät ohjeet ja raamit sille, miten kieliä käytetään, jotta heillä on turvallinen varmuus siitä, että osaavat toimia oikein. Toiset taas kaipaavat tukea siinä, että löysäävät kielikäytänteitään.

Omat lapseni tuntuvat olevan hyvin erilaisia temperamentiltään ja myös suhteessaan kieliin. Toisella on voimakas tahto, ja hän kernaasti määräisi myös siitä, mitä kieltä muut perheenjäsenet puhuvat missäkin tilanteessa. Lapsi on ulospäinsuuntautunut ja haluaa ensi sijassa ottaa kontaktia kielestä riippumatta. Hän ei tunnu edes huomaavan kielenvaihdoksiaan, mutta suosii sitä kieltä, jota vertaisryhmä käyttää. Toinen lapsi taas on hyvinkin introvertti, tarkkailee kielenkäyttötilanteita koko ajan, ja haluaa olla varma, että käyttää oikeaa kieltä oikeassa paikassa. Koska mitään tiukkoja sääntöjä eri kielten käytöstä ei ole, eikä voisikaan olla, hän keksii niitä itse. Hän kokee selvästi ristiriitaa ja stressiä siitä, että kodin ja vertaisryhmän odotukset kielivalinnalle ovat erilaisia. Häntä autan esimerkiksi niin, että selostan etukäteen, että ’nyt me mennään paikkaan x, jossa on a ja b, he puhuvat suomea, mutta ymmärtävät saamea’.

Ensikieli, äidinkieli

Yksikielisille enemmistön edustajalle oman kielen määrittely on melko yksinkertaista. Monikieliselle tilanne voi olla paljon monimutkaisempi. Ensikieli, äidinkieli, sydämen kieli, vahvin kieli ja käytetyin kieli eivät välttämättä ole sama asia.

Mie olen äidinkieleltäni suomenkielinen, ensikieleni on suomi ja olen ehdottomasti syntyperäinen (= yritän tällä tarkoittaa ‘native speaker’) suomenpuhuja.  Suomi on molempien vanhempieni ja heidän vanhempiensa äidinkieli.  Minulle on puhuttu kotona vain suomea, ja olen käynyt kaikki kouluni suomeksi. Asuinympäristöni ovat olleet – jos eivät nyt yksikielisiä suomenkielisiä – niin pääasiassa suomenkielisiä.  Olen saanut hoitaa asiani suomeksi (lukuunottamatta niitä aikoja, kun olen asunut ulkomailla). Suomi on vahvin kieleni sekä puheessa että kirjoituksessa.

Tämä “luonnolliselta” tuntuva tilanne ei ole mikään itsestäänselvyys maailman mittakaavassa. Itseasiassa se on on paljolti kansallisvaltioromantiikan synnyttämää harhaa. Maailmassa arvioidaan olevan enemmän kaksi- ja monikielisiä kuin yksikielisiä ihmisiä.  Toki suomalaistenkin ‘yksikielisyys’ on osittain harhaa, ja meillä on aina puhuttu monia kieliä. Mutta iso osa kansasta on kyllä puhunut ihan viime vuosikymmeniin asti lähinnä yhtä kieltä. Joka tapauksessa, on ihmiskulttuureissa varsin tavallista, että yhteisössä on useampia kieliä, ja ihmiset osaavat niitä eri asteisesti, ja niillä on erilaisia käyttöaloja.  Ja tosiasiassa, näinhän on minunkin laitani: työkieleni on ollut osittain englanti jo vuosia, ja nykyinen kotikieleni on tosiasiassa saame.

Silti minulla ei ole mitään vaikeksia nimetä ensikieltäni, äidinkieltäni, vahvinta kieltäni. Kielivähemmistöjen tilanne on monesti hyvinkin toinen. Tavallista on, että oppii ensikielenään vähemmistökieltä, mutta koska koulut käydään toisella kielellä, siitä tulee vahvempi kieli. Tai että kotona opitaan sekä enemmistö- että vähemmistökieltä, ja usein enemmistökieli nousee vahvemmaksi. Toisaalta vähemmistökieleen voidaan paluumuuttaa tietoisella päätöksellä. Esimerkiksi puolisoni on oppinut kotona molempia kieliä, ja enemmistökieltä itseasiassa vahvemmin, mutta valinnut aikuiselämässään saamen ykköskielekseen. On myös kieliä, joissa ensikielen puhujia on enää hurjan vähän, ja kieli lepää tosiasissa toisena kielenä puhujien harteilla.

Kielivähemmistöjen kohdalla käsitteet äidinkieli, ensikieli ja syntyperäinen puhuja ovatkin kovasti monimutkaisempia ja monitulkintaisempia kuin enemmistöjen kohdalla. Ensikielen voisi ajatella olevan se kieli/ ne kielet, jotka lapsi oppii kotoaan/kasvuympäristössään. Ensikieleen lapsi sosiaalistuu, hän oppii sen kielen ilmaisutavat ja normit, ja akkulturoituu yhteisöönsä tällä kielellä. Tai näillä kielillä. Toisaalta joillekin ensikieli tarkoittaa sitä kieltä, jota kokee parhaiten osaavansa, eikä se siis välttämättä ole tuo lapsuuden kieli.

Äidinkielen merkitys on muuttunut nykyaikana. Kielitieteellisessä mielessä ’äidinkielinen’ on tarkoittanut jonkun kielen syntyperäistä puhujaa, sellaista, jonka kielitieteilijät ovat kelpuuttaneet informantikseen, usein Normia (non-mobile older rural males). Äidinkieli terminä on kuitenkin eri kielissä ja yhteisöissä saanut eri merkityksiä. Tove Skuttnabb-Kangas (esim. 1984) kiinnitti ensimmäisenä enemmänkin huomiota siihen, että äidinkieli voi erityisesti kielivähemmistöille tarkoittaa montaa asiaa ensikielestä juurien ja taustan kieleen. Saamelainen voi siis kokea, että saame on hänen äidinkielensä, vaikka ei olisi kieltä kotona oppinut. Tietystikään tämä ei tarkoita sitä, että syntyperäiseksi kielenpuhujaksi voisi tulla pelkästään tahdon voimalla.

Koska minulla itsellänin on kaksi isoa lomakedataa Ruotsin Tornionlaaksosta, olen voinut tarkastella äidinkielen, ensikielen ja kielitaidon välistä suhdetta monelta kantilta. Ainakin tämän datan valossa näyttää siltä, että vaikka pääasiassa näillä asioilla on hyvin odotuksenmukainen korrelaatio, vähemmistökieli koetaan äidinkieleksi huomattavasti useammin kuin ensikieleksi tai useammin kuin ilmoitukset omasta kielitaidosta antaisivat odottaa.

Mutta jos siis iloinen monikielisyys on tavallista, ja erityisen tavallista vähemmistökieliyhteisöissä, eikä tässä voisi relata näitten kieliasioitten suhteen? Ajatella, että lapset oppivat kieliään tarkoituksenmukaisella tavalla ja tulevat sitten funktionaalisesti kaksikielisiksi sen mukaan, mikä heille on tarpeellista.

Periaatteessa kyllä. Käytännössä ei. Tai ainakaan mie en osaa. Tuntuu että lasten saamentaitoa tulee koko ajan vertailtua suomen taitoon, vaikka oikeasti on vaikea saavuttaa vähemmistökielessä samanlaista äidinkielisyyttä kuin enemmistökielessä. Sovellanko itse tätä kansallisromanttista täydellisen äidinkielen harhaa omiin lapsiini?

Pohjoissaamen kieliyhteisö on vielä elävä, on paljon syntyperäisiä puhujia. Mutta jostakin niitä pitäisi tulla vielä jatkossakin. Niitä uusia nuoria ihmisiä, joille juuri se kieli on läheisin, käyttökieli, kotikieli, sydämen kieli, ajattelun kieli. Ihmisiä, jotka voivat tehdä kielellä mitä haluavat; tarinoida, kirjoittaa, räpätä, työskennellä. On kieliyhteisöjä, joissa tämä ei ole vähemmistökielen osalta enää mahdollista, joissa elävä kakkoskieli on parasta mitä voidaan saavuttaa. Mutta koska se periaatteessa on mahdollista pohjoisaamelle (onko?), toivoisin, että voisin antaa omille lapsilleni mahdollisuuden olla tässä joukossa. Kaksikielinen, tottakai, mutta saame ensi sijalla, nyt kun asiana voimme vielä vaikuttaa. Tosiasiahan on, että jos Suomen puolella asumme, suomi tulee joka tapauksessa ajamaan ohi jossain vaiheessa.

Juuri nyt en osaa sanoa, mikä tilanne on. Lapset eivät missään tapauksessa puhu saamea yhtä vahvasti kuin naapurin suomenkieliset lapset suomea. Ei sitä olisi reilua edes odottaa, kun elämme suomenkielisessä ympäristössä. Mutta he tuntuvat kyllä olevan hyvin sillä tasolla, kuin samanikäiset pohjoisessakin monikielisellä alueella. Epäilisin kyllä, että eivät verrattuna Kautokeinon, täysin saamenkielisen kylän, lapsiin. Missään muualla tällaista vahvaa, perinteistä ensikielisyyttä saamessa on vaikea saavuttaa.  Ongelma onkin se, että vahvaa ensikielisyyttä on vaikea perheen yksin rakentaa. Siihen tarvitaan nimittäin myös vertaisryhmä, jotta kieli pääsee kehittymään myös leikin ja nuorisoelämän kielenä. Huolestuttavaa on, että tällaista vahvaa vertaisyhteisöä ei taida olla pohjoissaamellekaan Suomen puolella missään. Kirjalliseksi ensikieleksi saamea on vaikea edes saavuttaa, koska olemassaolevien tekstien määrä on niin rajallinen. Ja tarkoitan tällä tekstejä laajassa mielessä tv-ohjelmien tekstityksistä maitopurkin kylkeen. Moni vanhemman polven saamelainen ei  osaa lukea tai kirjoittaa omaa kieltään, koska kouluopetusta kielessä ei ollut.

Toisaalta kaikissa vähemmistökieliyhteisöissä, joissa kielenvaihto on edennyt, on syytä olla hyvin varovainen ihmisten jyrkässä jaottelussa “syntyperäisiin” ja “vieraskielisiin”. Kieli on sitä, mitä käytetään. Jos iso osa puhujista on “vieraskielisiä”, kieli muuttuu. Toki rajut muutokset kielessä yleensä kuvaavat intensiivistä kontaktia toiseen kieleen ja ovat usein osa kielenvaihtumisen ja kuolemisen prosessia. Mutta toisaalta, jos kielen “vieraskielinen” käyttö on runsasta, siitä tulee elävä osa kieltä. Tietysti vähemmistökielissäkin on erotettavissa selvästi syntyperäisiä ja selvästi vieraskielisiä puhujia. Mutta tavallisesti kielenvaihdon ja kielen elpymisen prosessit ovat näitä kategorioita monimutkaisempia, ja väliin jää koko joukko ihmisiä, jotka ovat oppineet kieltä ‘äidinkielen kaltaisesti’ tai ‘lähes autenttisesti’ tai ‘semiäidinkielisesti’ tai ‘passivisesti’ tai ‘aikuisena’ tai jollakin muulla tavalla, joka ei vastaa yksinkertaista ensikielen kaavaa. Monien tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, etteivät vähemmistökielet hyötyisi siitä, että näitä jakoja ryhdytään tiukasti syynäämään, ja kiistelemään sitten sitten siitä, kuka on autenttinen puhuja ja kenen kieli on oikeaa.