Myytti nimeltä ’helppo kaksikielisyys’

Se kuulostaa helpolta, periaatteessa. Käytäntö on usein vanhemmille kovaa työtä ja moni kokee, ettei asiat ollenkaan suju niinkuin siinä kiiltävässä vihkosessa. Välillä raivostuttaa; tässä mie yritän tarjota lapselle kaksikielisyyden lahjaa, ja vastaukseksi tulee vain enemmistökieltä ja kiukuttelua.

Käytetyin – mutta ei ainoa – menetelmä lapsen kaksikielisessä kasvatuksessa on yksi vanhempi – yksi kieli –metodi: Kumpikin vanhempi puhuu lapselle aina ja systemaattisesti omaa äidinkieltään. Tämä on myös se menetelmä, josta kaksikielisyysoppaissa ja -esitteissä eniten puhutaan. Usein kaksikielisyydellä suorastaan tarkoitetaan tätä: kaksikielinen on ihminen, joka on oppinut erikielisiltä vanhemmiltaan kaksi äidinkieltä.

Hyvä. Periaatteessa hyvä. Kun asia alkaa miettiä hieman tarkemmin, tullaan  kuitenkin monien kysymysten äärelle.

Perheen kielitilanne

  • Mikä on vanhempien keskinäinen kieli? Se määrittää aika lailla, kuinka paljon sitä toista kieltä tosiasiassa kotona puhutaan.
  • Mikä on perheen yhteinen kieli, “meidän kielemme”, jolla perhe toimii ja johon lapsi perheen identifioi? Joutuuko lapsi/toinen aikuinen kääntämään ja toistamaan käytettyään jompaa kumpaa kieltä?
  • Miten sisarukset käyttävät kieliä keskenään? Onko nuorimmillakin sisaruksilla tarpeeksi vähemmistökielistä aikaa vanhemman kanssa – usein esikoiset osaavat vähemmistökieltä parhaiten, koska ovat saaneet eniten aikaa vanhemmiltaan.
  • Miten paljon lapsi näkee sukulaisiaan, joitten kanssa voi puhua omia kieliään? Ja käyttävätkö nämä kaikki, jotka osaavat, lapsen kanssa kieltä?

Yksi vanhempi – yksi kieli –menetelmää huomattavasi tehokkaammaksi on havaittu vähemmistökieli kotona –menetelmä. Tässä menetelmässä vanhempien äidinkielestä riippumatta vähemmistökieltä puhuvat kotona molemmat vanhemmat – jos tämä siis on mahdollista. Voi kuulostaa nurinkuriselta, että yhdellä kielellä tehdään kaksikielisiä lapsia, mutta toisen kielen ollessa selvästi vähemmistöasemassa näin juuri tapahtuu. Käytännössä esimerkiksi Suomessa ei niin saamenkielistä yhteisöä olekaan, että tällä tavalla kasvanut lapsi ei suomea oppisi. Vaikka kaksikielisyystulokset yleensä ovat tällä tavalla vahvempia, silti seuraavat problemaattiset kysymykset koskevat myös tätä menetelmää.

 Kielten asema ja käyttö lapsen maailmassa

  • Mikä on asuinpaikan valtakieli/kielet? Mitä kieltä lapsi puhuu hoidossa tai koulussa – mitä aikuisille, mitä lapsille? Entä naapurin, kaupan myyjän, perhetuttujen tai leikkipaikan lasten kanssa? Mitä kieltä lapsi näkee ja kuulee kadulla ja ympärillään? Millä kielellä lapsi voi lukea, pelata, leikkiä, harrastaa?
  • Millä kielellä lapsi saa sivistyksensä? Millä kielellä lapsi oppii puhumaan abstrateista asioista, esitelmöimään ja kirjoittamaan?
  • Pärjääkö lapsi molemmilla kielillä hienosti, vaikka onko toinen se kieli, jolla pärjää lähes aina ja toinen se, jolla vain joskus?  Onko lapsella todellinen “tarve” käyttää molempia kieliä? Saako lapsi haluamansa/onnistuuko kommunikaatio vain yhdellä kielellä? Lapsi ei vielä identiteettiasioista perusta, kielen puhumiselle pitää olla selkeä tarve.
  • Tosiasiassa, jossa päivä jaetaan vartin pätkiin, KUINKA paljon lapsi molempia kieliä kuulee ja käyttää? Saako lapsi riittävästi molempia kieliä tullakseen sujuvaksi niissä?
  • Vastaako lapsi samalla kielellä kun puhutellaan? Tuottaako lapsi itse aktiivisesti riittävästi molempia kieliä niin, että aivot ovat harjaantuneet sujuvaan kahden kielen puhumiseen?

 Asenteet

  • Tukevatko molemmat vanhemmat lasta kaksikielisyyteen kasvamisessa? Suhtautuvatko he positiivisesti toistensa kieliin?
  • Minkälainen arvojärjestys kielillä on maailmassa, jossa lapsi elää? Ovatko lapsen kielet samanarvoisia? Näkyykö molempien kielten arvostus lapselle selvästi?
  • Minkälainen tyyppi lapsi muuten on? Seuraako vanhempiensa vai ikätoveriensa esimerkkiä? Onko lapsi omapäinen vai kiltimpi?

Nämä kaikki seikat vaikuttavat kaksikielisyyskasvatuksen toimivuuteen. Läheskään kaikkiin niistä perheet eivät voi itse vaikuttaa. Usein – ei aina – on niin että toinen kieli on vastauksena lähes kaikkiin näistä kysymyksistä. Tämä on erityisen olennaista vähemmistöjen kohdalla, sellaisten kuin saamelaiset, joista käsittääkseni suurin osa on ns. sekaliitoissa, eli puoliso ei ole saamenkielinen.

Joillakin perheillä ja joillakin lapsille tämä kaikki sujuu kuin tanssi: lapsi oppii kaksi kieltä vanhemmiltaan ja puhuu molempia mielellään ja sujuvasti. Meille useimmille tulee mutkia matkaan.

Ei ihme, että monista tuntuu, että hyväntahtoinen ohje siitä, että puhu vain omaa kieltäsi lapselle tuntuu joskus vitsiltä. Voi kun se olisi niin helppoa. Ei kuitenkaan ole syytä hirttäytyä epätoivoon, jos on toiminut juuri niin kuin sanotaan, mutta vastauksena tulee vain enemmistökieltä. Kyse voi olla noista muista tekijöistä, joita kysymyksissäni otin esille. Voisiko niistä joihinkin vaikuttaa? Yleensä voi, kun vanhemmat ja lapsen läheiset yhdessä miettivät ratkaisuja. Voiko lisätä kanssakäyntiä sukulaisten kanssa? Voiko järjestää leikkimahdollisuuksia vähemmistökielellä? Jne.

Meän ratkaisu oli vaihtaa yksi vanhempi yksi kieli -strategiasta vähemmistökieltä kotona (ja päivähoidossa) strategiaan. Se oli asia, johon pystyimme vaikuttamaan. Se tuntuu toimivan toistaiseksi, ainakin jotenkuten, mutta ihan varmasti asiaa joutuu miettimään jossain vaiheessa taas.

Entä silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei puhu äidinkielenään kieltä, jonka siirtäminen seuraaville polville koetaan kuitenkin tärkeäksi? Näin on useitten vähemmistökielten kohdalla tilanne, koska kielenvaihto on edennyt niin pitkälle, että lapsia hankkivassa iässä olevat eivät ole itsekään saaneet oppia kieltä kotona normaalina äidinkielenä. Tätä pohdin joskus toiste.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Myytti nimeltä ’helppo kaksikielisyys’

  1. Totta joka sana! Olen USA:ssa asuva suomalaisnainen, naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa. Meillä on yksi tytär. Puhuin hänelle aika sitkeästi suomea ensimmäiset puolitoista vuotta. Sitten tuli ratkaisun paikka: Jätetäänkä aviopuoliso/isä ulkopuolelle vai vaihdetaanko yhteiseen kieleen? Englanti voitti ilman muuta. Kun lähistöllä ei ole muita suomalaisia, olen töissä, eikä ole yksinkertaisesti aikaa ja energiaa lähteä raahaamaan itseä ja lasta Suomi-kouluun NYC:iin (tunnin junamatka plus maanalaiset), on suomenkielen opettaminen jäänyt vähän huonolle. Mutta on niitä kielellisiä valopilkkujakin: Tytär (nyt jo 17-v.) on itse aika kiinnostunut kielestä ja juuristaan. Vuosittaiset suomenmatkat ovat innostaneet yrittämään puhumista – varsinkin silloin, kun pitää pyytää äidiltä jotain erityispalvelua on hyvä ilmaista se suomeksi. Hän kyllä tietää, mistä narusta on hyvä vetää!
    Olen havainnut, kuten sinäkin, että monilla ihmisillä ei ole alkuunkaan ymmärrystä tämän asian monimutkaisuudesta. Moni olettaa, että kaksikielisyys sujuu ikään kuin itsestään. Ei todella suju!
    Tiina

  2. Ei se aina tosiaan niin yksinkertaista ole. Tosin kyllä monissa perheissä puhutaan toista kieltä niinkin, että toinen ei osaa kieltä. Itse olisin tuossa tilanteessa varmaankin antanut puolisolle suomen kielen oppikirjan käteen 🙂 Mutta mukavaa, että kiinnostus kieleen on olemassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s