Taustaa

Joskus mie mietin, että miten tähän soppaan oikein päädyttiin 🙂 Mie olen suomalainen ja yksikielinen suomenkielinen äidinkieleltäni. En ole siis koskaan omassa taustassani tai perheessäni ollut tekemisissä kaksikielisyyden kanssa. En silti sanoisi, että EN ole ollut asian kanssa missään tekemisissä yleisemmällä tasolla, koska olen kasvanut Torniossa, rajakaupungissa. Olen tietysti (tai ei välttämättä tietysti, torniolaiset osaavat olla hämmentävän välinpitämättömiä Ruotsin puolen asioista, jotka eivät koske nuuskaa tai karkkia) tuntenut suomi-ruotsi –kaksikielisiä perheitä ja lapsia. Mutta mitään kaksikielisyyttä ei Suomen puolen rajaa esiinny, eivätkä torniolaiset opi ruotsia sen aiemmin tai paremmin kuin muutkaan, valitettavasti.

Puolisoni ja lasten toinen vanhempi on suomi – saame -kaksikielinen saamelainen saamelaisalueelta.  Hänelle äiti on puhunut suomea ja isä saamea, joten kaksikielisyys on kotoa lähtöisin (monet saamelaiset ovat kaksikielisiä, vaikka kotona on puhuttu vain saamea). Hän on kasvanut kouluikään lähes täysin saamenkielisessä Koutokeinossa  (vaikka oli onnistunut oppimaan siellä norjaakin) ja sitten aikuistumiseen asti kaksikielisellä Utsjoella, jossa tuohon aikaan oli mahdollista käydä ala-aste saameksi. Koko aikuisikänsä hän on asunut suomenkielisessä Oulussa, mutta opiskellut ja työskennellyt saamenkielisessä opinahjossa.  Periaatteessa valittavia kieliä lapsen kanssa oli siis kaksi, mutta käytännössä saamen valinta oli selvää.

Kun aloimme asua yhdessä, kysymys kielestä nousi tietysti esille. Minulla oli jotakin pohjaa saamesta, koska olin käynyt vuosia aiemmin saamen kielen alkeiskurssilla, johon osallistuin osana suomen kielen opintojani. Silloin oli tapana sukukielistä viron lisäksi lukea saamea tai unkaria. Saame oli minulle luonnollinen valinta, koska olin jo lukenut joitakin kursseja saamen kulttuuria. Kohtuullisen läheinen sukukieli on siitä kiitollinen opiskelukohde, että jonkinlaisen ymmärryksen yksinkertaisista arkiasioista saavuttaa aika pienellä vaivalla.

Koska tiedostin kieliasioita paljon jo alkujaan, minulle oli alusta asti selvää, että en voi täällä Oulussa “pakottaa” puolisoani elämään vain suomeksi arkeaan, kun koko ympäristö on muutenkin suomenkielinen ja saamen käyttöaloja vähän. Se ei vain tuntunut reilulta. Hänellä myös on saamelaiseksi harvinainen kielellinen itsetunto ja hän osasi sanoa, että hänen kotikielensä on saame ja hän toivoo, ettei joudu siitä luopumaan. Mitäpä siinä voi muuta tehdä kuin tarttua sanakirjaan 🙂 Itseasiassa kävimme aiheesta joskus seuraavan keskustelun:

Mie: On sulla ollut hyvä tuuri, kun sun kumppanit on ollut semmosia, jokka on alkanu opettelemaan saamea.

Hän: Miten niin?

Mie: No että oishan voinut olla semmonenki tyyppi, jota ei nämä kieliasiat niin kiinnosta.

Hän: Miten niin ois?

Alkoi pitkä “Saame kotikieleksi” -prosessi, joka jatkuu edelleen. Se on vaatinut pinnaa molemmilta, oppijalta ja opettajalta. Aloitin kertaamalla alkeiskurssia, sekä käymääni että muita. Post it -laput ilmestyivät jääkaapin oveen, peiliin, verhoihin, kirjahyllyyn. Välillä koko asunto oli täynnä räikeän kirkkaita lappuja, joissa oli asioitten saamenkielisiä nimiä. Minulla ei missään vaiheessa ollut aikaa täysipainoisesti opiskella saamea, eikä kirjoista opiskelu oikein ole minun tapani oppia kieliä (mikä lingvisti!). Kokemuksesta olin jo oppinut, että opin kuulemalla ja käytännössä kieltä parhaiten, joten ensin alettiin harjoitella sitä, että puoliso puhui minulle yksinkertaisia asioista saameksi. Tätä jatkui ainakin vuoden niin, että saamen kielen osuutta lisättiin hiljalleen. Mie vastasin suomeksi. Puolisolle kaksikielisenä oli joskus vaikea muistaa puhua mulle saamea, kun mie puhuin vain suomea, mutta meillä oli käytössä käsimerkki, jolla käänsin puheen saameksi aina kun hoksasin.  Luin lastenkirjoja ja kirjoittelin vieraita sanoja vihkoon.

Kun esikoinen syntyi Usassa, olimme tilanteessa, jossa mie ymmärsin saamea hyvin, mutta puhuin hyvin auttavasti ja melko simppeleistä asioista. Valittiin yksi vanhempi – yksi kieli –strategia, eli se kaikkein tavallisin kaksikielisyyskasvatusmenetelmä, jossa molemmat vanhemmat puhuvat äidinkieltään. Ei siinä paljon ollut vaihtoehtojakaan, kun minun kielitaitoni saamessa oli sen verran heikko. Perheen yhteisessä kanssakäymisessä mie puhuin suomea ja puoliso molempia kieliä. Muutimme Suomeen esikoisen ollessa 8 kk.

Esikoinen alkoi puhua sanoja siinä 10 kk iässä. Ensimmäinen sana oli “tutti”.  Suomi tuntui dominoivan kielen omaksumisessa. Joistakin asioista lapsi opetteli kaksi sanaa, mutta käytti niitä yhtä aikaa: “kuu-mánnu”. Esikoinen aloitti 1,5 vuotiaana saamenkielisessä päiväkotiryhmässä. Puhetta alkoi tulla enemmän vajaa kaksivuotiaana, enimmäkseen suomea. Noin kaksivuotiaana oli ensimmäinen kielikapina, lapsi osasi jo erottaa kielet toisistaan, mutta ei halunnut puhua saamea. Tämä oli ihan odotettavaa, koska lapsi eli täysin suomenkielisessä ympäristössä, jossa vain toinen vanhempi ja päiväkodin hoitaja puhui saamea.  Lapset Oulun saamenkielisessä hoidossa ovat aina puhuneet suomea keskenään.

Se oli ensimmäinen kerta, kun piti miettiä, miten kieliasioiden kanssa tehdään. Lapsi osasi selvästi suomea paremmin ja oli vastahakoinen puhumaan saamea. Katsoimme kuitenkin, että saamen input on riittävää, jotta kieltä voi vaatia. Kieltähän ei voi vaatia lapselta, joka ei riittävästi osaa. Valitsimme, että saameen on vastattava saamella. Tätä kyllä puntaroitiin pitkään, koska monet ovat myös olleet sitä mieltä, että lasta ei saa ”pakottaa” puhumaan mitään kieltä.

Lisäksi toinen lapsi oli tuloillaan ja olin huomannut, että minun saamen puhumattomuuteni kotona oli pääsyy siihen, että esikoisen saame ei päässyt kehittymään. Täysin suomenkielisessä ympäristössä toisen vanhemman puhuma saame ei vain riittänyt siihen, mitä halusimme: kaksi todellista äidinkieltä. Otin seuraavan ison askeleen ja aloin puhua saamea kotona silloin, kun olimme kaikki paikalla. Tuli politiikan muutos, yksi vanhempi – yksi kieli vaihtui yritykseksi puhua saamea kotona. Ratkaisu ei ollut minulle helppo, olenhan suomen äidinkielen opettaja ja suuri kieleni rakastaja.

On kuitenkin toistaseksi näyttänyt siltä, että nämä olivat meille hyviä ja tärkeitä päätöksiä.

  • Saameen pitää vastata saameksi
  • Perheen yhteinen kieli on saame

Nyt meillä on neljävuotias kaksikielinen poika, joka pitää saamea ensisijaisena omana kielenään. Tämä on kaupunkioloissa hyvin harvinaista, jopa ainutlaatuista. Nuorempi lapsi taas on kasvanut tämän uuden kielipolitiikan mukaan koko elämänsä. Koska hän on vasta kaksivuotias, kieliasioista on vaikea sanoa mitään. Hämmästyttävän hyvin lapsi suomea osaa siihen nähden, että input on aika rajattua.  Huvittavaa kyllä, kuopuksella oli vajaa kaksivuotiaana täysin samanlainen vaihe kuin isoveljellä; hän kieltäytyi puhumasta saamea ja protestoi saamen sanoja vastaan.

– Kooirraa. – Ná beana.- EI EI EI beana, KOIRRAA.

Toistaiseksi tämä vaihe näyttäisi olevan ohi ja nuorempikin kasvaa kaksikieliseksi saame johdossa. Tällä hetkellä kielitilanne näyttää kohtalaiselta. Olen iloinen, että lapsilla on positiivinen suhde molempiin kieliin. Kielitaito molemmissa kielissä on esikoisella hyvä, mutta erityisesti olen ilahtunut vahvasta emotionaalisesta siteestä saameen. Huolenaiheitakin on, kuten se, että leikkikielenä saame ei täällä Oulussa pääse kehittymään juurikaan, kun ei ole leikkikavereita. Liian vähän on tukea saamelle, ohjelmia, pelejä, kirjoja. Hokemat, fraasit, tunnarit ja muu popkulttuuri opitaan aina suomeksi. Koulunalkua en halua edes ajatella, sinne umpisuomenkieliseen kouluun on kadonnut monen saamea puhuvan lapsen kieli.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s