Ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisesta

Tämä kirjoitus menee nyt hieman sivuun varsinaisesta kieliaiheesta, vaikka toki siihen liittyykin. Tämä ei myöskään pyri olemaan mikään yleinen luonnehdinta, vaan hyvinkin henkilökohtainen pohdinta siitä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisessa on. Asia koskettanee kuitenkin monia, sillä tilastojen mukaan yli 70% saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella.

Ensinnäkin kun puhutaan ulkosaamelaisista, tarkoitetaan yleensä kaupunkisaamelaisia, vaikka aivan varmasti saamelaisia asuu vaikka missä päin Suomea, Ruotsia ja Norjaa Saamenmaan ulkopuolella, eivätkä kaikki aina elä juuri kaupungissa. Me nyt satumme asumaan kaupungissa, joten se on tämänkin kirjoituksen tausta. Kaupunkisaamelaisuudesta on vaikea kirjoittaa itsessään, itsenäisenä, ilman selvää suhdetta siihen toiseen, saamelaisuuteen Saamenmaalla. Meän perheessä tämä on erityisen selvää, koska perheen saamelainen vanhempi on itse kasvanut lapsuutensa Saamenmaan ydinalueilla. Hän on siis Oulussa, jos ei nyt maahan-, niin kulttuuriinmuuttaja. Tutkijana olen kyllä kiinnostunut siitä, seuraako ulkosaamelaisuudesta kieliassimilaatio kolmessa polvessa, kuten maahanmuuttajille usein käy. Toivottavasti ei.

Kieli. Kun kotiovesta astuu ulos, alkaa Suomi ja suomi.  Suomea puhutaan naapurille, kaupankassalle, ystäville, leikkipuiston lapsille. Aina. Omanikäistä saamenkielistä vertaisryhmää ei ole, ei edes yhtä ainokaista kaveria, jonka kanssa leikki sujuisi saameksi. Kotikieli ei oikein riitä, kieli jää toiminnallisen kaksikielisyyden tasolle. Toki tällainen kielitaito voi olla ihmiselle itselleen täysin riittävä.  Lapsi ei kuitenkaan opi millään harvinaisempia kielimuotoja ja sanoja, vivahteita ja kielen pragmatiikkaa kuten kielen ympäröimänä (joka toki on haastavaa jo pohjoisessakin kielenvaihtojen myötä), ainakan ilman erityistä tukea.

Kulttuuri. En ole vielä keksinyt, miten lapsemme (tai mie itse) voisin täällä oppia, miten joikataan, miten saamenkäsitöitä tehdään, mistä syyssiikaa kalastetaan, missä on turvalliset kelkkaretit, miten kota pystytetään, miten ihmisten kanssa ollaan, miten puhutaan ja mistä. Miten lapsi oppisi juuriseutunsa paikannimet, kertomukset, sukulaissuhteet, rajan yli käynnin?  Ei niistä ole pakko olla kiinnostunut, mutta miten lapsella olisi edes mahdollisuus tietää, onko.  Ei täällä myöskään ole saamelaista bändikerhoa tai jalkapalloa, saamelaisia nuorisotapahtumia tai festareita, taidenäyttelyitä tai teatteria. Kysynkin, mitä kaupunkisaamelainen kulttuuri sitten on? Sitä tuntuu olevan enemmän Helsingissä ja Rovaniemellä, täällä Oulussa ei ole yhtään mitään, jos ei sitä itse järjestä. Muutamat ihmiset koittavat jotain järjestää, mutta resurssit eivät kummoiseen riitä. Se uuvuttaa. Jopa mie ole tässä mukana, paraskin saamelaiskulttuurin asiantuntija. Mutta parempi sekin kai kuin ei mitään. Ne joilla on hyvät verkostot ja sukulaisia kaupungissa, voivat tietysti luontevammin elää myös saamelaista kulttuuria arjessa kodin ulkopuolellakin.

Kieli- ja kulttuurimaisema. Lapsi ei näe toista kieltään missään: ei paikannimissä, ei kylteissä. Myöskään saamelainen kulttuuri ei ole esillä tai näkyvillä, ei edes symbolisena, paitsi niissä muutamissa kulttuuritapahtumissa muutaman kerran vuodessa. Koko kaupunki on koodattu suomeksi niin kielellisesti kuin kulttuurellisestikin, englanti on ainoa toinen kieli, jolle on sijaa. Kulttuurimaisema on kaupunkimainen tai pohjoispohjalainen. Saamenmaalla kulttuurimaisemaan kuuluu myös luonto, se miten ihmisen jälki näkyy luonnossa sille joka osaa lukea. Oulusta puuttuu kokonaan kulttuurinen tila saamelaisuudelle ja saamen kielelle, ihan konkreettisestikin.

Luonto. Luonnonympäristö on täällä kovin toisentyyppinen kuin pohjoisessa, tietysti. Myös luonnossa kulkeminen on toisenlaista, se ei ensinnäkään ole mikään jokapäiväinen, arkinen asia, vaan ensin katsotaan netistä joku luontoaluea, sitten ajetaan sinne kartan kanssa autolla. Koska emme ole täältä kotoisin, luontotuntemus on aika heikkoa. Mustikat etsitään hakuammunnalla, mitään perinteitä luonnonkäyttöön ei ole. Tämä maa ei sisällä meille kokemuksia, kertomuksia, historiaa. Kyse on myös siinä, mihin ympäristöön lapsi kasvaa ja leimautuu, mitä polkuja hän tonkii ja juoksee. Useinhan lapsuuden maisemat ovat merkityksellisiä mielenmaisemana, sinne ihminen juurensa asettaa. Vaatii vanhemmilta panostusta, jos haluaa lapselle siteet myös pohjoiseen. Lomamatkan suunta on aina aika selvä.

Sukulaiset. Luonteva ja läheinen suhde sukulaisiin syntyy lapsena. Olen itse kasvanut erillään molemmista suvuistani, ja kadehdin sitä, että monet muut serkkuni saivat kasvaa suvun lähellä, niin että mummot, sedät ja tädit olivat arjessa ja elämässä mukana.

Identiteetti. Ulkosaamelainen identiteetti on väistämättä toisenlainen kuin Saamenmaan saamelaisella, niinkuin ruotsinsuomalinen identiteetti on erilainen kuin suomensuomalaisesta. Lapsi kasvaa selvästi dominoivan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, ja koko identiteetin perusta on eri. Suomalaisuuden komponentti identiteetissä saa suuremman osan, kun se aktualisoituu lapsen arjessa kaiken aikaa: lapsi yksikertaisesti tekee suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa paljon enemmmän kuin saameksi ja saamelaisessa kontekstissa.  Saamelaisuus yhdistyy  pohjoiseen ja aktualisoituu siellä, ja joissain harvoissa tapahtumissa kaupungissa. Kaupungissa vertaisryhmä on pieni, ja identiteettiä rakennetaan pääasiassa yksin. Kaikenlaista tukea siis tarvittaisiin reilusti.

Päiväkoti ja koulu. Tässä tilanteessa saamenkielinen päivähoito on korvaamattoman arvokas. Siellä kuulee kieltä edes osittain, ja se näkyy. Kulttuurista maisemaa on kostruoitu saamen lasten hoitopaikkaan, se koostuu leluista, väreistä, tekstiileistä. Mäntylän päiväkodissa on jopa oma kota, Uhca-Sápmi. Tällä hetkellä tosin ongelma on se, että siellä ei ole riittävästi isoja lapsia, emmekä ole varma, voiko esikoisemme jatkaa siellä. Kaikki on täällä niin haurasta, muutaman lapsen elämänmuutokset voivat kaataa kaiken, kun ryhmä on pieni.

Mutta mitä sitten kun lapsi menee kouluun? Täällä lapsi saa kaiken opetuksensa suomeksi, suomalaisen opetussuunnitelman mukaan. Paikallistuntemus koulussa koskee tätä kaupunkia, sen luontoa ja historiaa. Näkyykö lapsen kieli, saamelainen historia tai kulttuuri (esim. käsityö) koulussa? Epäilen. Saamen kielen opetusta järjestetään kerran viikossa, joten vanhemmille jää valtavan suuri vastuu sekä kielen, kulttuurin, maantiedon että historian opettamisessa.

Kaupungin hyviä puolia ovat tietysti ne tavalliset:  hyvät harrastus- ja kulttuurimahdollisuudet, väljempi elämäntyyli, yksityisyys,  suurempi mahdollisuus valita sosiaalista verkostoa ja löytää omanhenkisiä ihmisiä, ravintolat ja kahvilat ja kaupat, se, että ympärillä tapahtuu koko ajan jotakin.

Kaupungissa lapsi voi onnistua paremmin kasvamaan ilman sukujen nokittelua, saamelaishierarkiaa, pienen paikan ahdistusta, kulttuurikonflikteja. Toisaalta moni lapsi ei halua olla yksin erilainen, ja haluaa siksi kaupungissa jättää kielen ja etnisyyden tuntomerkit pois näkyvistä.

Kyllä kaupungeissa jotkut onnistuvatkin. Tiedän lapsia ja nyt jo aikuisiakin, jotka ovat kasvaneet saamelaisalueen ulkopuolella, saaneet ainakin itselleen riittävän kielitaidon ja ovat tyytyväisiä identiteettiinsä. He ovat osanneet yhdistää kaksi kulttuuriaan. Parhaimmillaanhan tästä syntyy jotakin uutta.

Mutta näitä rohkaisevia esimerkkejä on vähän, hyvin vähän. Ja erityisen vähän on näyttöä siitä, että tämä kaupungissa kasvanut sukupolvi saisi niin vahvan kieliperustan, että siirtäisi sen seuraavalle sukupolvelle.

Mitä kaupunkiin sitten tarvittaisiin? Kielipesiä niille, jotka eivät kieltä saa kotona. Omakielistä hoitoa niille, jotka ovat saamenkielisiä. Laki turvaa päivähoidon, mutta ei koulua sen jälkeen. Tarvitaan saamenkielisiä/kielipesäkoululuokkia, joissa on saamelainen ops. Tarvitaan taksikyytejä näihin luokkiin, koska eivät useimmat vanhemmat voi olla kuskaamassa lapsia pitkin päivää. Täytyy luoda tiloja kielelle ja kulttuurille. Tarvitaan kulttuurikeskuksia, joissa voi tavata, joissa on kirjasto ja jonne tulevat lehdet, joissa voi järjestää tapahtumia. Tarvitaan harrastekerhoja, toimintaa eri-ikäisille, retkiä, tapahtumia, ruokailtamia. Lastenkulttuuria, jossa kaupunkisaamelaisuus näkyy. Tarvitaan – ennenkaikkea – palkattuja työntekijöitä, sillä on kohtuuntonta, että kaikki toiminta on yhdistysten harvojen vapaaehtoisten varassa. Pohjoisten vähemmistöjen urbanisoituminen  on tosiasia, mutta siihen on varauduttu kovin heikosti.

Niinkuin ehkä tästä kirjoituksesta huokuu, me olemme jo päättäneet. Nyt on kyse enää käytännön toteutuksesta ja aikataulusta. Sitten minusta tulee kulttuuriinmuuttaja.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on meän näkemyksemme omasta tilanteestamme, eikä tarkoitus ole väheksyä kenenkään ulkosaamelaisen lasten kulttuuuri- ja kielikasvatusta. Päinvastoin, annan suurta arvoa heille, jotka jaksavat taistella etulinjassa. Ihmisillä on hyvin erilaisia resursseja ja erilaisia odotuksia tässä asiassa.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisesta

  1. ???
    häh???
    -eihän siinä muu auta ku käyvä useammin kotipuolessa.
    Itekki olen muuttanut ja luulenpa, että todella harvat ovat ne jotka voivat jäädä kotiseuduilleen asumaan loppuelämäkseen. Luulen, että vielä harvemmat edes haluavat. Pittää ainaki käydä kokkeilemassa siipiään. 🙂
    Kun lapsemme olivat pieniä, käytiin todella usein mummoloissa Ylä-Lapissa. Siellä tavattiin muutakin sukua ja serkkuja, jos hekin sattuivat yhtäaikaa käymään. Ihan sama asia meillä kaikilla muuttajilla. Kaikkihan me joudumme sopeutumaan, jos kun muutamme pois synnyinseuduiltamme.

    • Niin, nyt en tästä kommentista saa selvää, onko muuttajan kieli- ja kulttuuriympäristö vaihtunut muuttaessa. Ero on nimittäin siinä. Vaikka emme me asu myöskään minun kotiseudullani Torniossa, ei tästä seuraa (Oulussa), että lapset eivät oppisi Torniossa puhuttavaa kieltä, eli suomea tai torniolaisen kulttuurin ja yhteiskunnan pohjaa, eli suomalaisia arvoja ja suomalaista kulttuuria. Tai että heillä olisi vaikeuksia omaksua Torniossa vallalla oleva suomalainen identiteetti. Näinpä lapsille ei ole mitään vaikeuksia sopeutua Tornioon siellä käydessämme. Heidän suomalainen puolensa saa yhtälailla tukea Oulussa kuin mie lapsena Torniossa, sitä tukee ympäristö, nimistö, koulu ja koko struktuuri.
      Oulu taas tukee vain suomea. Tilanne on sama, jos suomalainen muuttaa vaikkapa Ruotsiin, silloin oman kielen ja kulttuurin eteen saa todella tehdä töitä – ja siellä 3. sukupolvi ei enää puhua suomea. Tosin tilanne ei ole ihan verrattavissa, Ruotsissa kuitenkin on suomikouluja, mutta Suomessa ei ole saamekouluja ulkosaamelaisille. Lisäksi suomeksi on saatavilla kaikki mahdollinen tuki kielelle: pelit, kirjat, filmit jne.

      Jos taas kommentoija on saamelainen, niin hyvä, että siteet ovat säilyneet ja kaikki mennyt hyvin.

      Tämä kirjoituksen tarkoitus ei todellakaan ole sanoa, missä saamelaisten tulisi asua. Onko kuitenkin huomattava ero siinä, että aikuinen saamelainen muuttaa saamelaisaluuelta kaupunkiin kuin että lapsi kasvaa saamelaisena kaupungissa.

      • Ja on tietysti vielä sekin ero, että suomalaisuus ja suomen kieli, eikä edes torniolaisuus, ole kovin uhanalaisia. Toisin on saamen laita. Jos 75% saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella, asia on aika akuutti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s