Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

Lasten välinen kielenkäyttö jää usein vähemmälle huomiolle kuin lapsen ja aikuisen välinen kielenkäyttö, vaikka sekä tutkimusten että varmaankin useimpien omien kokemusten mukaan vertaisryhmä on lapsille todella tärkeä – ja sitä tärkeämpi mitä isommasta lapsesta on kyse. Perheen kielenkäyttöä tarkastellassa sisarusten keskinäinen kieli (joka ei siis välttämättä ole sama kaikkien sisarusten kesken!)  vaikuttaa  paljon siihen, miten paljon tilaa kukin kieli arjessa saa. Koko kielen ja/tai kieliyhteisön tulevaisuuden kannalta on tietysti olennaista, millä kielellä uudet sukupolvet tottuvat keskenään kommunikoimaan. Vähemmistökieli on hyvin haastavassa tilanteessa, jos sitä käytetään vain sukupolvien välillä (esimerkiksi vanhempien kanssa) mutta ei sukupolven sisällä (kuten sisarusten ja kavereiden kanssa). Pitäisin erittäin olennaisena sitä, että lasten välisessä kielenkäytössä olisi sijaa myös vähemmistöasemassa olevalle kielelle.

Täällä ulkosaamelaisten parissa suurin osa lasten kontakteista on suomenkielisiin lapsiin tai ainakin lapsiin, joitten kanssa yhteinen kieli on suomi. Näin ollen pääasiassa perheen ulkopuolisesta kommunikaatiosta lasten välillä on väistämättä valtakielellä. Mutta sama koskee myös saamelaislasten keskinäistä kommunikaatiota.

Meillä on se onni, että täällä on saamenkielinen päivähoito. Käytännössä saamenkielisyys kuitenkin tarkoittaa päivähoitoa, jossa hoitajat puhuvat saamea. Ymmärrykseni on, että lapset puhuvat hoitajille vaihtelevasti suomea ja joskus saamea, ja keskenään suomea paitsi ohjatusti. Meän lapset vastaavat hoitajille kuulemma saameksi. Kuitenkin se, että leikkikieli on suomi, tuntuu olevan hyvin vahvasti läsnä lasten sosiaalisissa kielikäytänteissä. Vuosia meni niin, että esikoisemme ei osannut tai halunnut leikkiä saameksi myöskään pohjoisessa käydessämme, vaikka siellä leikkikumppanin vahvin kieli saattoi olla selvästi saame. Myöskin hänen oma vahvin kielensä on saame, vaikka suomi tietysti  hyvin sujuukin. Onneksi tämä vaihe alkaa olla isomman kohdalla ohi, koska asiasta voidaan puhua. Pienempi toimii vielä saman mallin mukaan.

Tällä hetkellä olemme  kuitenkin onnellisia siitä, että sisarukset käyttävät arkisesssa kommunikaatiossa keskenään useimmiten saamea. Kuitenkin kun varsinainen ‘leikki’ alkaa, kieli kääntyy suomeksi. Meillä esikoinen on selvästi se, joka ankkuroi vähemmistökieltä sisarusten keskinäiseen kommunikaatioon. Nuorempi taas olisi kallellaan enemmistökielen suuntaan, koska on muutenkin sosiaalisesti joustavampi ja ryhmäpaineelle herkempi. Toisaalta  isoveli on tiukempi kielten domeenien ja ihmisten kanssa, ja siksi esimerkiksi on vaikea osata leikkiä saameksi, kun saame ei kuulu leikin domeeniin tai alkaa käyttää saamea lapsen kanssa, joka on sitä oppinut, mutta ei osannut aikaisemmin. Nuorempi vaihtelee kieltä enemmän lennosta. Molemmille suomen kielessä on selvästi jotakin lastenkulttuuriin ja lasten maailmaan liittyvää hohtoa. Toisaalta nelivuotiaamme ymmärtää myös jo hyvin saamen kielen ja saamelaisuuden merkityksen, ja ohjeistaa usein pikkuveljeään puhumaan saamea.

On melko tavallinen ilmiö, että vähemmistökieliset lapset ja etenkin nuoret käyttävät keskenään enemmistökieltä. Näin näyttäisi olevan Suomen saamenkielisimmässäkin paikassa, Utsjoella (”Utsjoen saamenkielisten nuorten saamen käyttö” http://www.samisiida.org/govat/doc/selvityssuominet.pdf). Nuoret käyttävät pääasiassa suomea keskinäisessä kommunikaatiossaan niin sisarusten kuin kavereittenkin kanssa. Myös omissa meänkieltä koskevissa tutkimuksissani olen huomannut saman: nuoret puhuvat keskenään vain ruotsia, vaikka tietäisivät toisen osaavan meänkieltä. Utsjoella nuoret puhuvat suomea myös koulussa, saamea puhutaan pääasiassa saamenkielisessä opetustilanteessa.

Tästä herää monta kysymystä: Miksi lapset ja nuoret pyrkivät puhumaan keskenään valtakieltä silloinkin, kun olisi mahdollista käyttää toista kieltä? Miksi jotkut lapset tekevät näin ja toiset taas vähemmän? Mistä lasten ja nuorten kielenkäyttökuviot muodostuvat?

Tärkein huomioonotettava seikka on tietysti kielitaito. Täytyy miettiä, onko kommunikaatioon osallistuvilla lapsilla niin vahva kielitaito vähemmistökielessä, että sen käyttäminen on luontevaa. On aika paljon odotettu lapselta, että hän alkaisi ‘kielimestariksi’ toiselle lapselle. Meän lapset eivät ala, esikoinen on eksplisiittisesti ilmaissut, ettei jaksa puhua saamea, jos toinen ei osaa sitä ‘hyvin’. Näyttäisi siltä, että hän puhuu (pääasiassa) saamea, jos toinen puhuu sitä äidinkielen tasoisesti – lukuunottamatta siis tiettyjä leikkejä. Ymmärrän häntä: jos itse osaa suomea täysin ja se on myös toisen lapsen vahvin kieli, lapsen praktisessa ja suoraviivaisessa maailmassa on vain helpompi valita kieli, joka sujuu kaikilta. Lapsia voi rohkaista käyttämään keskenäänkin myös kieltä, joka ei ole vahvin kieli, mutta siihen tarvitaan aikuisen apua ja strukturoitua toimintaa; ei voi odottaa että vähemmistökieli tulisi itsestään sellaisessa tilanteessa. Meillä ei täällä ole lapsille omaikäisiä kavereita, joiden saame olisi tasavahva suomen kanssa. Kommunikaatiotilanteessa yksikin valtakielinen tai heikosti vähemmistökielinen vaihtaa helposti koko ryhmän kielen.

Toinen kysymys on tietysti lasten pyrkimys toistaa totuttuja rutiineja. Lapsi sitoo kielet tiettyihin ihmisiin ja konteksteihin, eikä välttämättä ole halukas muuttamaan tätä. Jos tottuu siihen, että lasten keskinäinen kieli on valtakieli, niin tottumus voi olla todella vahva.  Esimerkiksi monet saamelaiset, myös sisarukset,  tottuivat käyttämään asuntoloissa keskenään suomea. Monille kieli jäi pysyväksi kommunikaatiokieleksi. Toiset taas ovat tietoisesti aikuisena vaihtaneet kommunikaatiotakielen saameksi.

Kolmanneksi nostaisin esille valtasuhteet. Lapset ja nuoret voivat olla hyvinkin herkkiä sille, minkälaisia valtarakenteita huomaavat kieliin liittyvän. Valtakielellä on prestiisiä eli arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Jos lapsen toisella kielellä tuntuu pärjäävän aina ja toisella vain rajatusti, toinen kieli voi olla lapsen näkökulmasta vajaa. Jos lapsen toisella kielellä on kirjoja, pelejä, sarjakuvia, ohjelmia, elokuvia, nettisivuja, ja toisella ei, tai  on hyvin rajatusti, toista kieltä ei voi käyttää lapsen näkökulmasta tärkeillä lasten ja nuorten kulttuurin domeeneilla eli käyttöaloilla. Eikä se toinen kieli sitten yhdisty näihin ‘cooleihin’ asioihin. On tietysti ihan selvää, että pienet kielet eivät voi kilpailla suomen ja englannin kaltaisten jättikielien kanssa näillä areenoilla. Kuitenkin olisi tärkeää, että oma kieli yhdistyisi myös näihin ‘cooleihin’ asioihin, eli jälleen kerran kiitos vähemmistökielisille räppäreille, rokkareille jne.

Koska  useimmissa tilanteissa vain vähemmistölapset ovat kaksikielisiä, koko ikäryhmän yhteinen  kieli on valtakieli. Lapset ovat myös solidaarisia: valtakieli ei sulje ketään pois. Se tuntuu neutraalimmalta vaihtoehdolta. Varsinkin pienissä yhteisöissä, joissa ikätovereita on vähän, yhteinen sosiaalinen oleminen on  lapsille ja erityisesti nuorille kieltä tärkeämpää. Voisi tietysti ajatella, että luontevaanhan olisi se, että yhteisissä tilanteessa lapset käyttävät valtakieltä ja vähemmistökieliset lapset voivat sitten keskenään käyttää vähemmistökieltä – näinhän aikuiset toimivat. Nuorten ja lasten maailma ei kuitenkaan toimi näin yksinkertaisesti.  Ensinnäkin näitä yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita voi olla todella vähän. Toiseksi yhteisesti käytetty kieli siirtyy helposti myös vähemmistökielistenkin nuorten keskinäiseen käyttöön. Minusta reiluinta olisi se, että kaksikielisissä yhteisöissä kaksikielisyyttä olisi enemmän molempiin suuntiin.

Sitten ovat vielä kielikäsitykset, kieliasenteet, kieli-ideologiat ja kielimielikuvat. Lapseen ja nuoreen vaikuttuvat tietysti perheen asenteet. Jos perhe on kaksikielinen, on enemmistökielisen vanhemman asenne erityisen tärkeä. On myös havaittu, että jos vanhemmilla on hyvä kielellinen itsetunto vähemmistökielessä, se auttaa kielen siirtymistä lapselle. Jos taas vanhempi esimerkiksi vaihtaa aina lapsen kanssa enemmistökieleen kun enemmistökielisiä on paikalla, lapsi voi tulkita, että omassa kielessä on jotain hävettävää, vaikka aikuisen tarkoitus olisi vain olla kohtelias.

Ympäröivässä yhteiskunnassa ja yhteisössä on paljon kieliasenteita ja –ideologioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa. Jotkut niistä ovat pluralistisia ja monikielisyyttä ja vähemmistökieliä tukevia, jotkut taas selvästi niiden vastaisia. Valitettavasti moni vähemmistökielinen lapsi ja nuori tulee törmäämään näihin negatiivisiin asenteisiin ja ideologioihin jo ennen, kun kykenee itse muodostamaan omia käsityksiään tai puolustamaan omaa kieltään ja oikeuttaan siihen.  Jopa meän nelivuotiaamme on joutunut elämässään todistamaan on jo useita keskusteluja, joitten sisältö on kutakuinkin ’eikö Suomessa olisi kuitenkin tärkeintä osata suomea’ tai ‘mutta tekeekö sillä saamella yhtään mitään, kun se on niin pieni kieli’. Onneksi positiivisia keskusteluja on sentään rutkasti enemmän.

Kieleen liittyvät mielikuvat eivät ole mikään pieni asia, kun tullaan nuoruusikään. Mielikuvat selittävät myös sen, miksi englanti nousee niin merkitykselliseksi monen nuoren elämässä, ja johtaa jopa sellaisiin ylilyönteihin, että nuori alkaa kuvitella, että voi ilmasta itseään paremmin englanniksi kuin äidinkiel(i)llään. Englanti yhdistyy popkulttuuriin, suurkaupunkien sykkeeseen, jännittäviin asioihin, jotka tapahtuvat tuolla jossakin avarassa maailmassa. Englanti on vapaa perheeseen, sukuun ja tylsään kotipaikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta sama voi pienemmässä mittakaavassa koskea myös valtiollisia enemmistökieliä vähemmistönuorten parissa. Valtakieli voi olla nuorelle lupaus elämästä, joka on toisaalla. Samalla tavalla merkityksellistä on se, jos positiivisia mielikuvia saadaan liittymään juuri siihen omaan kieleen. Teini-ikä voi assimilaatiopaineen tavoin yhtä lailla tuoda mukanaan ymmärryksen siitä, että oma kieli ja oma kulttuuri ovat tärkeä osa identiteettiä.

Kaikenkaikkiaan monikielisten lasten ja nuorten keskinäisen kielen valinta onkin hyvin monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa lapsen persoona, asuinpaikan kielisuhteet, tuki jota eri kielet saavat, vertaisryhmän kielitaidot ja kaikenlaiset kieliin liittyvät asenteet. Nämä asiat ovat myös muuttuvia lapsuuden kaaren aikana. Ja onneksi näin: vaikka kielenkäyttö tiettyjen ihmisten kanssa pyrkiikin olemaan aika stabiili, ovat myös positiiviset muutokset enemmistökielestä vähemmistökieleen mahdollisia. Kieltä voi myös hivuttaa lasten maailmaan monin tavoin aikuisen avulla.

Pitää muistaa, että lapsille ja nuorille tarvitaan myös yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita ja tiloja, joissa vähemmistökielen käyttö on luontevaa. Myös kaksikielisten tilanteiden ja tilojen  ilmapiiri täytyisi saada avarammaksi niin, että kaksikielisyys olisi todellista ja myös vähemmistökielen käyttö näissä tilanteissa koettaisiin neutraaliksi.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

  1. Kiitos jälleen todella hyvästä blogista, joka avaa meidän kaksikielisten maailmaa paremmin kuin mikään aikaisemmin lukemani tutkimus! Tutkimuksissa kun useimmiten on se ”ongelma” että kielitutkija on yksikielinen, eikä näin ollen loppupeleissä kuitenkaan taida täysin sisäistää kaksikielisyyttä. Sinä yrität, ja mielestäni onnistut, oikein hyvin! Kiitos siitä! Jani Roman on myös kommentoinut kirjoitusta fb-ryhmässä ”Kaksiäidinkieliset”: https://www.facebook.com/groups/kaksiaidinkieliset/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s