Omakielinen päivähoito (ja koulu)

Tällä kertaa tarkoituksenani on miettiä sitä, missä nykylapset päivänsä viettävät – suurin osa lapsistahan on päivähoidon ja lähes kaikki koulunkäynnin piirissä. Pienen lapsen arkisesta valveillaoloajasta iso osa menee päivähoidossa. Helposti on niin, että arkipäivänä lapsi on kotona hereillä aamulla tunnin pari ja illalla nelisen tuntia; loppu aika kuluu päivähoidossa. Ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä myöskään kielen ja kulttuurin kannalta, missä ja minkälaisessa ympäristössä nuo tunnit vietetään. Itseasiassa monelle lapselle tuntuun olevan hyvinkin haasteellista omaksua vähemmistökieltä vahvaksi kieleksi, jos päivähoito on enemmistökielellä.

Perheet, joissa puhutaan vähemmistökieltä tai toivotaan ainakin lapsen oppivan sitä, joutuvat tekemään hoitoa koskevia valintoja. Itse puoltaisin kyllä vahvasti vähemmistökielisen päivähoidon valintaa aina, kun se on mahdollista. Ja nimenomaan oikeasti vähemmistökielisen hoidon, mikä ei tarkoita sitä, että a. on joskus loruhetkiä vähemmistökielellä, eikä sitä, että b. vähemmistökieliset lapset ovat enemmistökielisten seassa, mutta voi käyttää omaa kieltä tietyn hoitajan kanssa eikä edes sitä, että c. hoito on kaksi- tai monikielistä, eli että osa hoitajista osaa vähemmistökieltä ja osa ei.

Kun on kyse vähän käytetystä kielestä, jossa lapsilla on vielä vaihteleva kielitaito, olisi tärkeää panostaa nimenomaan vahvasti vähemmistökieliseen hoitoon. Toki näistä lievemmistäkin muodoista on apua ja tukea lapselle, ja ne toimivat houkuttimena kielen pariin. Mutta esimerkiksi loruhetkien avulla lapsesta ei millään voi tulla minkään kielen puhujaa tai edes ymmärtäjää, vaikka siitä identiteetille voikin olla apua. Monikielisessä hoidossa enemmistökieli usein dominoi. Vahvasti vähemmistökielisessä hoidossa ainakin aikuiset puhuvat aina vähemmistökieltä, ja vähemmistökielelle on myös selkeä, oma, yksikielinen tila.

Täytyykin huomauttaa, että käsite ’omakielinen hoito’ on hyvin vaihteleva. Suomessa Utsjokisuussa ’pohjoisaamenkielinen päivähoito’ tarkoittaa pohjoisaamenkielistä päivähoitoa. Hoitajat puhuvat saamea, lapset vastaavat saameksi ja leikkivät pääasiassa saameksi keskenään. Monilla muilla alueilla saamenkielinen hoito tarkoittaa sitä, että saame on aikuisten kanssa käytetty kieli ja suomi on lasten kieli. Lapsilla voi myös olla hyvin erilainen kielitausta ja kielitaito: samassa hoitopaikassa jotkut lapset vastaavat hoitajille aina saameksi, toiset molemmilla kielillä, jotkut vain suomeksi. Myös tiloilla on merkitystä: onko saamenryhmällä oma päiväkoti, omat tilat vai toimiiko ryhmä suomenkielisen ryhmän yhdeydessä? Se, että lapsi on ’saamenkielisessä’ hoidossa, ei siis tarkoita samaa asiaa eri konteksteissa. Toisissa paikoissa saamen asema hoidossa on huomattavasti turvatumpi kuin toisissa.

Jostakin syystä tämä erikielisten lasten tilojen erottelu on kauhistuttanut monia. Suomenruotsalaiset eivät tunnu edes haluavan kaksikielisiä päivähoitoja ja kouluja. Kielinäkökulmasta ymmärrän heitä täysin. On  vaikeaa luoda aidosti kaksikielisiä tiloja, joissa molemmat kielet olisivat tasa-arvoisia – erityisesti kun ne harvoin sitä ovat ympäröivässä maailmassakaan. Myös monet saamelaisalueen hoitopaikat ovat päätyneet jakamaan lapset kielen mukaan eri tiloihin. Minusta tätä ei kuitenkaan pitäisi tulkita etnisenä separatismina, vaan yrityksenä antaa vähemmistökielisille lapsille edes mahdollisuus käyttää vähemmistökieltä keskenään. Taustalla on ihan oikea pedagoginen päätelmä siitä, miten lapset toimivat erilaisissa kieliympäristöissä: monikielisissä ympäristöissä, joissa toisella kielellä on enemmistöasema, lapset tuppaavat käyttämään tätä kieltä. Monikielisyys tuntuun ajatuksena houkuttelevalta; eikö lapsille olisi paras antaa mahdollisuus mahdollisimman moneen kieleen? Mutta tästä juuri onkin kyse. Vähemmistökieltä tukemalla lapsi voi saada myös vähemmistökielen haltuunsa, ja näin tulla monikieliseksi. Jos vähemmistökielisiä tiloja ei ole, tämä on huomattavasti vaikeampaa.

Kun meän esikoinen tuli hoitoikään, Oulussa ei ollu saamenkielistä päivähoitoa. Oli kyllä saamenkerho kerran viikossa, mutta ei päivittäishoitoa. Eikä sitä olisi kyllä ikinä tullut, ellei päivähoitolakiin olisi merkitty, että lapsella on oikeus hoitoon omalla kielellään suomeksi, ruotsiksi tai saameksi. Koska siellä näin lukee,  päivähoito-oikeus koskee saamelaislapsia myös saamelaisalueen ulkopuolella, vaikka muuten oikeudet onkin enimmäkseen rajattu pohjoiseen. Kun kirjoitin ensimmäiseen hoitopaikkahakemukseen, että haluamme päivähoidon lapselle pohjoisaameksi, oli vastaanotto lähinnä hämmentynyt ja epäuskoinen. Voin sanoa, että ei ollut mikään yksinkertainen prosessi saada saamenkielistä päivähoitoryhmää käyntiin. Usko meinasi loppua alkutaipaleella monesti. Mutta loppu hyvin: saatiin työntekijä, saatiin lapset ja saatiin tilat. Nyt ryhmä on toiminut jo monta vuotta, ja siinä on 7-8 lasta. Tosin itse tulkitsen, että hoito on osittain saamenkielistä: hoitajat puhuvat aina saamea, mutta lasten kieli on pääasiassa suomi. Myös ulkoilu- jne. hetket ovat suomenkielisten lasten seassa. Mutta täällä kaukana saamelaisalueen ulkopuolella tämä on jo hyvä saavutus. Tosin olen kyllä kokenut kateutta, kun huomasin, että Tromsassa (joka myöskin on saamen hallintoalueen ulkopuolella) on oma päiväkoti ja oma koululuokka. Meillä sellainen ei olisi mahdollista ihan jo pienen lapsimäärän vuoksi. Toivoisin myös, että saame vahvistuisi ryhmässä lastenkin kielenä, mutta sellainen on luonnollisesti aika haasteellista, kun lapsilla on niin erilaiset taustat. Toki lapsetkin huomaavat näitä eroja: joskus esikoinen on protestoinut sitä, että miksi hänen pitää vastata hoitajille saameksi vaikka muut saavat vastata suomeksikin. Olen myös kuullut hänen hoidossa vastaavan saameen suomeksi, mitä ei kotioloissa koskaan tapahdu.

Koulu on jo kokonaan toinen juttu, sitä me ei nykylainsäädännöllä Oulussa edes voitaisi saada. Koulu ei vähemmistäkielisenä ympäristönä ole turvattu saamelaisalueellakaan. Päivähoidossa lapset ovat aina aikuisten kanssa, ja ryhmän toimintaan on helpompi vaikuttaa myös kieliasioissa. Koulussa lapset ovat jo paljon omillaan, ja välitunneilla dominoi enemmistökieli. Saamenkielisiä kouluja ei Suomessa ole, vaan koulut ovat aina kaksikielisiä, ja käytönnössä se kaikkien yhteinen kieli on suomi. Kuten aiemmassa postituksessa totesin, ainakin tällä hetkellä saamen asema saamenkielisen luokan ulkopuolella tuntuu olevan nuorten parissa heikko.

Tietysti monen vähemmistökielen kohdalla omakielinen hoito tai koulu ei ole edes mahdollista tai se ei ole mahdollista siellä missä perhe asuu. Saamelaisia asuu eri puolilla Suomea, mutta pohjoissaamenkielistä hoitoa voi saada saamelaisalueella, Rovaniemellä, Oulussa ja Helsingissä. Inarin- ja koltansaamenkielistä hoitoa saa vain saamelaisalueella. Jos hoitoa ei saa, ei auta kuin miettiä kaikkia muita keinoja vahvistaa lapsen kieltä: au-pairit, sukulaiset, harrastustoiminta jne. Jotkut miettivät myös asuinpaikkaa kielen näkökulmasta, jos kaksikielisiä paikkoja on tarjolla. Näin mietimme myös me: koska saamenkielistä koulua ei ole Oulussa, lasten tullessa kouluikään olemme siellä, missä sellaisia on. Meille kysymys on lapsen oikeudesta saada kehittää kieltään myös koulukielenä ja abstraktin ajattelun kielenä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s