Kieli-ilo

Olen ollut niin työllistetty uudessa monikielisessä arjessani, etten ole edes ajatellut tätä blogiani aikoihin. Huomaan, että olen usein kirjoittanut monikielisyyden haasteista. Vähemmän olen kirjoittanut ilosta, mitä kielielämään liittyy. Nyt on sen vuoro.

Meillä on ollut hyvä vaihe perheen kielielämässä. Saamen tilanne on ainakin tällä hetkellä sellainen kuin toivoimme, eikä tarvitse kokea samanlaista kielistressiä kuin Oulussa. Tämä tuntuu vaikuttaneen meihin kaikkiin positiivisesti.

Kolmivuotiaastamme on löytynyt aivan uusi puoli: hän leikkii kielellä. Hän keksii höpsöjä lauluja ja loruja saameksi. Ette uskoisi mitä iloa kielihuolessa eläneille vanhemmille tuottaa se, kun lapsi keksii täysin idioottimaisen laulunrenkutuksen, jossa pääasiassa on kakka. Saameksi. Nuorimmainen myös keksii itse omia sanoja. Hän tuntuu täysin hallitsevan ne äännelait, jotka ovat voimassa saamen onomatopoeettis- ja deskriptiivisanojen (kuvailevien sanojen) muodostamisessa, ja keksii niitten pohjalta uusia sanoja joka päivä. Kun häneltä kysyy, mitä joku sana tarkoittaa, vastaus on yleensä jotakin: “Tietysti sitä kun ilmapallo lätsähtää veteen”. Hienoja sanoja, pitäisi kirjoittaa muistiin!

Luovuus ulottuu myös suomeen. Koska nuoremmalla saame on nyt vahvemmilla, suomen sanat eivät aina tule mieleen. Mutta ei se haittaa, niitä voi tehdä itse. “Hiihtimillä hiihdetään”. ‘Hiihdin’on täysin loogisesti muodostettu johdos, sellainen voisi olla olemassa.

Viisivuotiaan kanssa taas suomi on kokenut uuden nousun. Osasin tätä odottaakin, kun hänelle tärkeän saamen tilanne tasoittuu ja vahvistuu, suomikin saa enemmän tilaa. Olen puhunut lasten kanssa enemmän suomea nyt, kun tukea saamelle saa muualtakin kuin kotoa. Perheen yhteistä kieltä en ole valmis vaihtamaan, mutta suomen osuus on lisääntynyt minun ja lasten keskinäisissä hetkissä. Loppuvaiheessa Oulun elämäämme se oli käynytkin aika vähiin ja rajoittui satu- ja loruhetkiin ja suomenkielisten seurassa olemiseen. Nyt osaamme molemmat nauttia tästä erilaisesta tilanteesta. Lapsi kuuntelee suomea korva tarkkana ja kyselee koko ajan sanoja ja vivahteita: “Onko ‘olla hämmentynyt’ sama kuin ‘olla ymmällään’ ja niin edelleen. Tällä tasolla on ilo puhua kielestä.

Kielivertailu on myös yksi ilon aihe. Suomeksi sanotaan x ja saameksi sanotaan y. Ihmetystä on herättänyt myös duaalin eli kaksikon puuttuminen suomen kielestä. Myös kummankin kielen murteet kiinnostavat, miten sanotaan siellä ja miten sanotaan täällä ja miten se kirjoitetaan. Kielitieteilijävanhempien vastaukset voivat kyllä mennä hieman yli ikätason. Molemmat omat myös huomanneet lainasanojen pääasialliset vastaavuudet kielissä (suomessa i-loppuisia, saamessa a-loppuisia), ja huvitusta aiheuttaa tämän säännön soveltaminen silloinkin, kun sääntö ei ole voimassa (esim. tortilli) tai kyseistä lainasanaa ei toisessa kielessä ole tässä muodossa (biili).

Pojat ovat myös alkaneet kiinnostua muista kielistä. Meille tutuin vieras kieli on englanti. Nuorimmainen matkii usein englannin puhumista, eli tuottaa siansaksaa, joka muistuttaa englantia äänteiltään. Vanhempi haluaisi oppia englantia oikeastikin, ja mietimme nyt, miten sitä voisi leikin myötä ottaa elämään mukaan. Itse haluaisin lapsille norjaa niin pian kuin mahdollista, mutta en ole vielä keksinyt miten se tapahtuisi. Harmittaa, ettei oma norja ole sillä tasolla enää, että siitä olisi lapsille juuri iloa. Utsjoen saamelaiselle norja on minusta vähintäänkin yhtä tärkeä kieli kuin suomi.

Minulle yksikielisenä kasvaanena tuntuu suurelta ihmeeltä myös se, miten luontevaa kahden kielen käyttö lapsille on. Jos vaikkapa ollaan yhdessä minun ja puolisoni perheen kesken, lapset vaihtelevat kieltä ihmisen mukaan täysin suvereenisti ja kääntävät yksikielisille aikuisille. Osaan myös arvostaa sitä, että lasten saame ylipäätään on sellaisella tasolla, että he voivat leikkiä kielellä. Monen monta tutkimusta lukeneena tiedän, että tämä tilanne on harvinainen lahja, ei itsestäänselvyys.

Riippuu perheestä ja tilanteesta, mikä sitä iloa tuo. Jos monikielisyys kohdistuu kahteen isoon valtakieleen, voi olla mahdollista saavuttaa melko tasapainoinen tilanne ja iloita kahdne kielen täydestä kehittymisestä. Jos taas vanhempi itse ei ole saanut  toista kieltä kotonaan, tuottaa jo suurta iloa, kun lapsi saa paremmat lähtökohdat vaikkapa kielipesästä tai koulusta, vaikka mistään täydellisestä kaksikielisyydestä ei olisikaan kyse. Jo pelkät sanat voivat ilahduttaa sekä lasta että aikuista. Jos kieltä ei voi olosuhteista johtuen antaa, voi antaa kuitenkin positiivisen suhteen kieleen. Jos monikielisyyden tie on kivikkoinen, jokainen askel on edistys. Ilo suhteutuu siihen, mistä lähdetään liikkeelle.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Kieli-ilo

  1. Kiitos, kun pitkästä aikaa kirjoitit! Onpa osuva teksti jälleen kerran. Itse olen seurannut omassa yksikielisessä perheessä kielenkehityksen syvyyttä ja huomannut samoja juttuja kuin Sinä (kielellä leikittelyä). Meillä kahdesta lapsesta vain toinen harrastaa sitä, ja hän myös hakee hirveän tarkkoja ilmauksia ja johtimilla rakentaa kuvailevia sanoja. Jos joku pohtii asiaa, niin haluan kommentoida, että sen ei tarvitse olla pelkästään kaksikielisyyden tavoite, vaan se on huikea lahja – ja mielestäni vähän myös lahjakkuus – myös ihan yksikielisyydessäkin. Itse olen tietoisesti myös kasvattanut ja ohjannut lapsia syvällisempään kielitajuun, mutta kyllä tässäkin asiassa myös lapsen omat ominaisuudet painavat vaakakupissa paljon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s