Kieleen sosiaalistuminen – eli mitä, kenelle ja miten?

Monikielinen lapsi monikielisessä ympäristössä oppii kielen lisäksi sen, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja kenen kanssa. Hän oppii myös mitä eri kielten rekistereitä eli murteita/puhetapoja käytetään missäkin seurassa. Tätä kutsutaan sosialisaatioksi kieliyhteisöön tai tarkemmin yhteisöihin, sillä monikielinen ihminen on tietysti jäsen useammassa yhteisössä. Sosialisaatio alkaa jo vauvana. Jo ihan pieni lapsi oppii siitä, kuka hänelle puhuu ja mitä, ja mitä ja miten muille puhutaan.

Sosialisaatioon kuuluu myös tieto stereotyypeistä, eli kenen odotetaan puhuvan mitäkin. ”Koululaiset vaihtavat saamen suomeen” on yleistä tietoa. Näin myös yleensä tapahtuu. Puolisoni – joka sivumennen sanoen on sentää kohtalaisen kova saamen kielen puolustaja – sanoo, että on uskomattoman vaikeaa aloittaa keskustelua saameksi satunnaisessa ventovieraan kanssa, jos ei tämän kielitaidosta ei ole tietoa. “Tuntemattomat eivät puhu saamea.” Sosiaalisoituessaan kieliyhteisöön lapsi oppii esimerkiksi, onko sopivaa aloittaa keskustelua vähemmistökielellä kahvipöydässä, jossa kaikki eivät kieltä osaa tai ostaa bussilippua saameksi, jos ei tiedä, mitä kieltä kuski puhuu.

Yksi keskeisimpiä kieleen liittyviä uskomuksia on se, miten lapsi kieliä oppii. Vähemmistökielen kohdalla puhutaankin usein kielen “opettamisesta lapsille”, ikään kuin se tapahtuisi eri tavalla, kuin minkä tahansa kielen omaksuminen. Voidaan uskoa, että jonkun tietyn kielen puhuminen on lapselle vahingoksi/eduksi tai että lapsen on parempi kasvaa yksikielisenä/monikielisenä tiettyyn ikään asti. Omiin uskomuksiini kuuluu ”monikieliseksi heikompaa tukemalla”, eli en usko, että yhtäläinen tuki kahdelle täysin eri asemassa olevalle kielelle tuottaa aina parhaan mahdollisen tuloksen.

Kielenvaihdon takana ei monestikaan ole mitään suurta ideologista valintaa; vanhemmat alkavat puhua lapselle enemmistökieltä, koska vähemmistökieltähän lapsi oppii “joka tapauksessa”. Voi kestää pitkäänkin, ennen kuin aikuiset huomaavat, ettei näin tapahdukaan itsestään. Myös ajatus siitä, että lapselle ei pidä puhua vähemmistökieltä silloin, kun paikalla on kieltä taitamattomia, antaa melko vahvan signaalin kielten hyväksyttävyydestä ja sosiaalisesta järjestyksestä. Melko tavallista on myös se, että uskotaan vähemmistökielen opettamisen olevan koulun tehtävä.

Monikielisen lapsen sosialisaatioon vaikuttavat monet tekijät: koti, suku, naapurusto, päiväkoti, koulu, vapaa-ajan vietto, kadun tallaaja ja kylän kauppa. Kaikissa eri tilanteissa lapsi oppii, miten kieliä odotuksenmukaisesti käytetään. Aikuiset sosiaalistavat lapsia (ja varmasti toisinkin päin), ja lapset toisiaan. Lasten sosiaalistamiseen sääntöihin aikuisilla on hyvin vähän pääsyä.

Minun murheenkryynini on koulu; sekä vanhempana että virkamiehenä. Kaksikielisen koulun saamenkielisen luokan lapset alkavat käyttää suomea keskenään kovin nopeasti. Olen yrittänyt ymmärtää, mikä ero on päiväkodilla, joka sosiaalistaa lapset pääasiassa vähäisen suomen ja enimmäkseen saamen käyttöön, ja koululla, joka toimii juuri toisin päin. Ei tietenkään ole mitään pahaa siinä, että kaksikielinen lapsi käyttää koko repertuaariaan ja kapasiteettiaan; harjoittelee molempia kieliään. Ei kielivalinta silti kovin neutraalilta vaikuta, kun se tapahtuu juuri yhdessä elämän nivelkohdissa, kouluun siirryttäessä. Olisi eri asia, jos kieliä vaihdettaisiin iloisesti edes takaisin, kuin että lapset selittävät, että “koulussa nyt vaan puhutaan suomea” tai “suomea on paljon kivempi puhua”.

Olin joskus sijaistanut tunnin pari oman lapseni ryhmässä. Olen muutenkin ollut tämän ryhmän kanssa enemmän kontaktissa välitunneilla, koska nämä lapset ovat kirjaimellisesti ikkunani alla. Havaintoni on, että pojat ovat valinneet keskinäiseksi kielekseen suomen. Etenkin silloin kun aikuiset eivät ole paikalla, mutta usein myös silloin kuin ovat. Kyse ei siis ole vain enää leikin kielestä, vaan muustakin kommunikaatiosta. Kiinnostavaa on, että ei tämä ainakaan meillä ulotu merkittävästi vapaa-aikaan, vaan samojen lasten kanssa leikitään vapaa-ajalla molemilla kielillä niin, että saame on tavallinen kommunikaatiokieli ja suomi esiintyy leikeissä.

On turha moralisoida lapsia ja heidän kielivalintojaan. On myöskin turha käyttää resursseja kielitaisteluun, huomautteluun, kieltämiseen. Kielivalinta tuntuu yksinkertaisesti olevan heille aivan luonteva. Jostain syystä lapset sosiaalistuvat suomen käyttöön koulussa, ja erityisesti pojat. Aikuiset eivät tätä sosiaalistamista tee, vaan päinvastoin saamenopettajat käyttävät kaiken kekseliäisyyntensä saamen vahvistamiseen. Jokin muu sosiaalistaa lapset siihen, että lasten luonteva käyttökieli on enemmistökieli. Tässä tapauksessa vielä pojat aiemmin kuin tytöt. Lapset toimivat loogisesti niinkuin heidän sisäistämänsä kielenkäyttönormi edellyttää. He saavuttavat toiminnallaan vertaisryhmänsä hyväksynnän, ja se on usein tärkeämpää kuin aikuisten hyväksyntä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on huomattu, että lasten ja nuorten keskinäiset kieleen liittyvät normistot ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä, jolleivat tärkeämpiä kielen käytön ohjaajia kuin aikuisten yhteisön normit. Aikuisten tehtäväksi jää miettiä, miksi, ja voiko/onko asiaan syytä koittaa vaikuttaa.

Lasten välistä kielenkäyttöä olen pohtinut myös aiemmin täällä.

Minusta on selvää, että lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaiset normistot kielten käytössä. Olisi kummallista jos kaksi aikuista äidinkielistä saamenpuhujaa puhuisi suomea keskenään, ellei siihen ole jotakin erityistä historiallista syytä (esim. asuntola). Kaksi lasta voi näin aivan hyvin päättää tehdä. Jossain vaiheessa aikuisuutta kohti kuitenkin edellytetään toisenlaista käytöstä. Ei myöskään ole mitään yhtä pätevää normia. Monikieliset toimivat kahden kieliyhteisön normien välissä, ja nämä yhteisöt voivat odottaa ihan erilaista käytöstä. Tosiasiassa kielten sisälläkin on normistojen mosaiikkeja. Jotkut saamenkieliset aikuiset puhuvat lapsille aina ja poikkeuksetta saamea. Toiset puhuvat enimmäkseen saamea ja välillä suomea. Jotkut molempia tilanteen mukaan ja jotkut aina suomea. On perheen ja suvun kokoisia mikronormistoja. Aivan selvästi ihmiset täällä ovat sosiaalistuneet vain osittain yhteisille normeille, ja saman asian hyvyydestä, sopivuudesta ja sopimattomuudesta ollaan montaa mieltä.

Ja mie, mie olen norsuna posliinikaupassa. Osaan kieltä hyvin, mutta olen oppinut sitä täysin vakuumikuplassa, kaupungissa, vain oman perheeni kesken. Rikon ääneen lausumattomia kielenkäytön normeja koko ajan: yleensä siihen suuntaan, että saamen käyttö ylittää sopivuuden rajat.

Normien rikkomisella on kiinnostava vaikutuksensa tuoda niitä näkyville.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s