Uusi ilo

Siitä kun viimeksi olen kirjoittanut, oma monikielisyysarkemme on rikastunut yhdellä lapsella lisää. ES on nyt 1,5-vuotias touhukas taapero, jonka kielellisiä jos muitakin askeleita olemme saaneet naurulla seurata. ES kasvaa hyvin erilaisessa ympäristössä kuin isommat sisarukset alusta asti, sillä hän on syntynyt Utsjoella ja ollut vahvasti saamenkielisessä ja osin kaksikielisessä ympäristössä myös perheen ulkopuolella. Isompien sisarusten alkuvuodet kuluivat Oulussa, joka oli kielellisenä ympäristönä hyvin erilainen: saamea kyllä käytettiin kotona ja päiväkodin omassa ryhmässä, mutta muuten suomen kieli hallitsi arkielämää.

ES:n myötä olen joutunut itsekin miettimään omaa kielellistä rooliani vanhempana. Isosisarusten kohdalla oli niin selvää, että Oulussa saame tarvitsee kaiken mahdollisen tuen, ja lapsen kaksikielisyys turvataan antamalla saamelle mahdollisimman paljon sijaa. Koska itse olen ensimmäisen lapsen alkuvuosista lähtien puhunut saamea jo kohtalaisen sujuvasti, päädyimme käyttämään saamea kotikielenä. Näin on tietysti edelleenkin; edes Utsjoella saame ei ole niin vahvassa asemassa, että haluaisin ajatellakaan luopumista saamesta perheen yhteisenä kielenä tai edes siirtymistä monikieliseen perhekommunikaatioon. Olen kuitenkin pohtinut myös oman äidinkieleni välittymistä, sitä että lapsilla olisi tunneside myös minun kieleeni, ja ennen kaikkea että he pystyvät ilmaisemaan itseään riittävästi myös minun perheeni ja sukuni keskuudessa. Yhteiskunnassa tarvittavan kielitaidon he kyllä ehtivät omaksua peruskoulun aikana, siitä en ole huolissani.  Vanhempainvapaalla kahdestaan ES:n kanssa puhuin pääosin suomea ja nytkin luen suomeksi ja puhun suomea silloin, kun olemme kahdestaan. Toisaalta hän oli syksyn kotona isänsä kanssa, jolloin päivät kuluivat saameksi. Isosisarukset puhuvat hänelle aina saamea. Tähän emme ole millään tavalla puuttuneet tai ohjeistaneet, vaan se on ollut heidän oma ratkaisunsa alusta asti.

Tällä hetkellä ES on kieltä ihmettelevä taapero. ES osaa kymmenittäin (sadoittain?) sanoja, mutta käyttää niitä hyvin valikoivasti ja omaehtoisesti. Useimmat sanat ovat kaksitavuisia, mutta kolme- tai nelitavuisia sanojakin on jo jonkin verran. Hän käyttää sanoja tällä hetkellä aina yhdellä kielellä: hän nimeää tietyn asian joko vain suomeksi tai vain saameksi, ei juuri koskaan kahdella kielellä. Esimerkiksi kissa ja koira ovat aina ”pyssä” ja ”peena” (eli bussá ja beana) – suomenkieliset sanatkin hän ymmärtää, muttei ole niitä käyttänyt, vaikka niitä kuinka toistelisi. Toisaalta kala ja pöllö ovat ”tala” ja ”pelle”, eivät guolli ja skuolfi. Muutaman sanan kieli on välillä vaihtunut: kenkä oli aiemmin ”kinkä”, nyt taas aina ”taatnaa” (monikkomuodosta gápmagat, siis ’kengät’). Jonkin verran on myös lapsen itse keksimiä sanoja: telefon eli puhelin onkin ”häwä”, ehkä sanan haloo innoittamana. Kaksikielisyys alkaa juuri nyt hahmottua hänelle, kuulen kuinka hän itse makustelee sanoja suussaan ”bussaa-kissaa–bussaaa-kissaa”, mutta kommunikaatiossa hän on ehdottomasti vielä yksikielinen.

ES ymmärtää saamea jonkin verran paremmin kuin suomea, mikä on tietenkin ihan odotettavaa tässä vaiheessa. Saamenkielinen päivähoito on juuri alkanut. Kielen kehitys on juuri nyt aivan huimaa, ja uusia sanoja tulee joka päivä. Läheskään kaikkia äänteitä ja äänneyhtymiä hän ei vielä tietenkään pysty tuottamaan. Jotkut vaikeat yhtymät hän jäättää pois: harakka on ”iiRe”, ei vielä skire. Tietyt äänteet hän myös korvaa toisilla melko systemaattisesti. Esimerkiksi k ei vielä suju, vaan sen tilalla on yleensä t: kala ja kana ovat ”tala” ja ”tana”. Kahta tavua pitemmissä sanoissa konsonantit yksinkertaistuvat paljonkin: ”appessisi” (appelsiidna eli appelsiini), ”papipappa” tai ”papilalla” (papegoijá eli papukaija). Jotkut äänteet näyttävät olevan niin vaikeita, ettei ES edes yritä sanoa niitä sisältäviä sanoja. Ehkä äänne-erot vaikuttavat siihenkin, kumman kielen sanan hän valitsee käyttöön: esimerkiksi kana ja pöllö ääntyvät varmasti helpommin kuin saamen vuonccis ja skuolfi.

Juuri nyt ES on alkanut ottaa ensiaskelia kohti kahden sanan vaihetta. Aiemmin hän on käyttänyt vain yksittäisiä sanoja nimetäkseen esineitä ja ihmisiä tai kertoakseen mitä haluaa, mutta viime viikolla kuulimme ensimmäiset kahden sanan lauseet: ”eppe tatsa” (eppel gahčai, omena putosi) ja ”ätsi paatta” (áhčči boahtá, isä tulee) tai rakenteet ”myyrä kappir”. Taivutusmuodoista on tullut ensimmäisenä suomen kielen llA, eli ”kelkalla” ja ”pyöRällä”.

 

ES:n kielellinen kehitys tuntuu olevan hyvässä vauhdissa, ehkä jopa hieman aikaisessa.

Tulokkaamme on myös kirjahirmu, ja vaatii kirjoja luettavaksi koko ajan. Tässä tilanteessa on kyllä tullut taas mieleen, että perin kummallinen on lastenkirjojemme maailma, kun siellä on niin tavattoman paljon Afrikan eläimiä. ES tunnistaa ja nimeääkin jo norsun, mutta ei vielä poroa.

Isosisaruksillekin tästä taaperon kielenoppimisesta on ollut valtavasti iloa. He ovat innolla opettamassa sanoja, tulkitsemassa ES:n omia sanoja ja nauramassa kaikille hassutuksille. Välillä he tuntuvatkin ymmärtävän taaperoa paremmin kuin vanhemmat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s