Lapsen persoonallisuus ja monikielisyys

Samat olosuhteet, sama määrä eri kieliä, mutta eri tulos: toinen lapsi puhuu monia kieliä sujuvasti ja iloisena, toinen pitäytyy tiukasti yhdessä kielessä.

Olen aiemminkin tässä blogissa viitannut siihen, miten lapsen persoonallisuus on merkittävä tekijä kaksi- ja monikielisyyden kehittymisessä. Kiinnostavaa kyllä, niin itsestäänselvältä kuin aihe monikielisten lasten vanhemmista tuntuukin, asiasta ei oikein tunnu löytävän mitään tutkimusta, ja hyvin vähän muutakaan materiaalia.

Tästä puhutaan vähän: eri lapsilla on erilainen kapasiteetti omaksua kieliä. Vaikka lapset omaksuvat yksikielisissä enemmistöympäristössä kielen melko samoilla tavoilla, monikielisisessä tilanteessa eri kielten määrä ja käyttö voi olla hyvin vaihtelevaa. Tällaisissa olosuhteissa osa lapsista nappaa kielet paremmin kuin toiset. Jotkut puhuvat kieltä kuin kieltä yllättävänkin pienen inputin varassa, kun taas toisilla kieli on kankea, vaikka kieli olisi jatkuvasti läsnä. Eroja voi olla, ja onkin, myös saman perheen lasten kesken.

Yleisen tason viitteitä persoonan ja kielen omaksumisen suhteesta löytyy kyllä: kielen kuin kielen oppimiseen vaikuttavat kognitiivinen kapasiteetti, motivaatio, persoonallisuus/temperamentti, ympäristö ja odotukset. Tutkimusta on myös perustemperamentin ja vieraan kielen oppimisen suhteista. Syvempää analyysia onkin vaikeampi löytää: miten esimerkiksi persoonallisuus tarkkaan ottaen vaikuttaa?

Voitaisiin ajatella, että temperamentiltään ulospäinsuuntautunut lapsi oppii kieliä helpommin. Lapsi yksinkertaisesti kommunikoi enemmän toisten ihmisten kanssa.  Tältä myös näyttää vieraan kielen oppimista kartoittaneisssa tutkimuksissa: ekstrovertti uskaltaa ja haluaa paremmin käyttää myös kieltä, jota ei osaa täysin. Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Ulospäinsuuntaunut lapsi on myös usein sosiaalisesti herkempi huomaamaan kielten väliset statuserot. Jos vähemmistökielellä ei elinympäristössä tai ympäröivässä yhteiskunnassa ole statusta, tämö voi vaikuttaa ekstoverin haluun käyttää kieltä.

Vankka oma tahto voi jossain vaiheessa kääntyä jotakin kieltä vastaan, ja kieli voi päätyä näin kapinan kohteeksi tai välineeksi. Mutta ei tämäkään niin yksioikoista ole: toisaalta vahvaa omaa tahtoa tarvitaan, että onnistuu säilyttämään oman kielensä valtakielen paineen alla.

Hitaasti lämpiävä lapsi voi lämmitä hitaasti myös kieliasioissa. Varautuneelle lapselle voi olla hankala käyttää kieltä, jos on epävarmuutta omasta kielitaidosta tai muiden odotuksista.

Aivan selvä vaikutus on sillä, miten altis lapsi on vertaisryhmän vaikutukselle. Kielen kannalta tämä voi näkyä molempiin suuntiin: vähemmistökieltä arvostava vertaisryhmä vetää mukaan niitäkin nuoria, joilla omat voimat eivät ehkä kielenylläpitoon riittäisi. Enemmistökieltä suosiva vertaisryhmä taas voi vaikuttaa täysin toiseen suuntaan: jos on kova tarve saada ryhmän hyväksyntä, eikä vähemmistökieli kuulu niiden asioiden joukkoon, jolla arvostusta saa, lapsi voi kokea painetta luopua kielestä. Osa lapsista ja nuorista taas on oman tiensä kulkijoita, eikä vertaisryhmälle ole heihin niin suurta vaikutusta.

Esikoiset ovat usein arvoiltaan konservatiivisempia kuin seuraavat lapset. Kielten maailmassa tämä voi näkyä joko vanhempien kielivalintojen kunnioittamisena tai sitten ihan päinvastoin yhteiskunnan normiin pyrkimisenä. Esikoiset yleensä puhuvat vähemmistökieltä enemmän kuin nuoremmat sisarukset jo pelkästään siitä syystä, että he ovat kommunikoineet eniten vanhempien kanssa, kun taas nuoremmat kommunikoivat huomattavan paljon sisarustensa kanssa. Näin ollen useamman lapsen perheessä isompien esimerkillä on suuri vaikutus nuorempiin.

Selvää tuntuu olevan, että persoonallisuudella ja temperamentilla on vaikutusta monikielisyyden synnyssä ja siinä, miten se toteutuu ihmisen elämässä. Siksi on tietysti myös hyvä pohtia, miten lasta tuetaan parhaiten hänen monikielisyydessään. Ainoa aiheesta löytämäni vanhemmille suunnattu kirjoitus on tässä. Siihen ja maalaisjärkeen pohjaten voi sanoa, että erilaiset lapset tarvitsevat hieman erilaista tukea kaksikielisyyteen. Ulospäinsuuntautuneille kannattaa tarjota erityisesti sosiaalista toimintaa kielen parissa.  Menoa ja meinikinkiä. Seikkailua, näytelmiä, hauskanpitoa. Positiivista huomiota kielenkäytöstä. Vetäytyvämmälle ohjattua toimintaa, ja rajatumpia sosiaalisia tilanteita.  Kieliin liittyvät muutokset – kuten muutkin muutokset –  elämässä on syytä valmistella hyvin. Tällainen lapsi myös omaa rauhaa ja tekemistä kielen parissa, kuten kirjoja ja tietokonepuuhaa.  Voimakastahtoisen lapsen kanssa on hyvä pyrkiä välttämään kielen päätymistä konfliktivälineeksi; harkittu välinpitämättömyys ja hienovarainen houkuttelelu kielen pariin voivat olla paikallaan. Jotkut lapset tarvitsevat hyvin selvät ohjeet ja raamit sille, miten kieliä käytetään, jotta heillä on turvallinen varmuus siitä, että osaavat toimia oikein. Toiset taas kaipaavat tukea siinä, että löysäävät kielikäytänteitään.

Omat lapseni tuntuvat olevan hyvin erilaisia temperamentiltään ja myös suhteessaan kieliin. Toisella on voimakas tahto, ja hän kernaasti määräisi myös siitä, mitä kieltä muut perheenjäsenet puhuvat missäkin tilanteessa. Lapsi on ulospäinsuuntautunut ja haluaa ensi sijassa ottaa kontaktia kielestä riippumatta. Hän ei tunnu edes huomaavan kielenvaihdoksiaan, mutta suosii sitä kieltä, jota vertaisryhmä käyttää. Toinen lapsi taas on hyvinkin introvertti, tarkkailee kielenkäyttötilanteita koko ajan, ja haluaa olla varma, että käyttää oikeaa kieltä oikeassa paikassa. Koska mitään tiukkoja sääntöjä eri kielten käytöstä ei ole, eikä voisikaan olla, hän keksii niitä itse. Hän kokee selvästi ristiriitaa ja stressiä siitä, että kodin ja vertaisryhmän odotukset kielivalinnalle ovat erilaisia. Häntä autan esimerkiksi niin, että selostan etukäteen, että ’nyt me mennään paikkaan x, jossa on a ja b, he puhuvat suomea, mutta ymmärtävät saamea’.

Mainokset

Ensikieli, äidinkieli

Yksikielisille enemmistön edustajalle oman kielen määrittely on melko yksinkertaista. Monikieliselle tilanne voi olla paljon monimutkaisempi. Ensikieli, äidinkieli, sydämen kieli, vahvin kieli ja käytetyin kieli eivät välttämättä ole sama asia.

Mie olen äidinkieleltäni suomenkielinen, ensikieleni on suomi ja olen ehdottomasti syntyperäinen (= yritän tällä tarkoittaa ‘native speaker’) suomenpuhuja.  Suomi on molempien vanhempieni ja heidän vanhempiensa äidinkieli.  Minulle on puhuttu kotona vain suomea, ja olen käynyt kaikki kouluni suomeksi. Asuinympäristöni ovat olleet – jos eivät nyt yksikielisiä suomenkielisiä – niin pääasiassa suomenkielisiä.  Olen saanut hoitaa asiani suomeksi (lukuunottamatta niitä aikoja, kun olen asunut ulkomailla). Suomi on vahvin kieleni sekä puheessa että kirjoituksessa.

Tämä “luonnolliselta” tuntuva tilanne ei ole mikään itsestäänselvyys maailman mittakaavassa. Itseasiassa se on on paljolti kansallisvaltioromantiikan synnyttämää harhaa. Maailmassa arvioidaan olevan enemmän kaksi- ja monikielisiä kuin yksikielisiä ihmisiä.  Toki suomalaistenkin ‘yksikielisyys’ on osittain harhaa, ja meillä on aina puhuttu monia kieliä. Mutta iso osa kansasta on kyllä puhunut ihan viime vuosikymmeniin asti lähinnä yhtä kieltä. Joka tapauksessa, on ihmiskulttuureissa varsin tavallista, että yhteisössä on useampia kieliä, ja ihmiset osaavat niitä eri asteisesti, ja niillä on erilaisia käyttöaloja.  Ja tosiasiassa, näinhän on minunkin laitani: työkieleni on ollut osittain englanti jo vuosia, ja nykyinen kotikieleni on tosiasiassa saame.

Silti minulla ei ole mitään vaikeksia nimetä ensikieltäni, äidinkieltäni, vahvinta kieltäni. Kielivähemmistöjen tilanne on monesti hyvinkin toinen. Tavallista on, että oppii ensikielenään vähemmistökieltä, mutta koska koulut käydään toisella kielellä, siitä tulee vahvempi kieli. Tai että kotona opitaan sekä enemmistö- että vähemmistökieltä, ja usein enemmistökieli nousee vahvemmaksi. Toisaalta vähemmistökieleen voidaan paluumuuttaa tietoisella päätöksellä. Esimerkiksi puolisoni on oppinut kotona molempia kieliä, ja enemmistökieltä itseasiassa vahvemmin, mutta valinnut aikuiselämässään saamen ykköskielekseen. On myös kieliä, joissa ensikielen puhujia on enää hurjan vähän, ja kieli lepää tosiasissa toisena kielenä puhujien harteilla.

Kielivähemmistöjen kohdalla käsitteet äidinkieli, ensikieli ja syntyperäinen puhuja ovatkin kovasti monimutkaisempia ja monitulkintaisempia kuin enemmistöjen kohdalla. Ensikielen voisi ajatella olevan se kieli/ ne kielet, jotka lapsi oppii kotoaan/kasvuympäristössään. Ensikieleen lapsi sosiaalistuu, hän oppii sen kielen ilmaisutavat ja normit, ja akkulturoituu yhteisöönsä tällä kielellä. Tai näillä kielillä. Toisaalta joillekin ensikieli tarkoittaa sitä kieltä, jota kokee parhaiten osaavansa, eikä se siis välttämättä ole tuo lapsuuden kieli.

Äidinkielen merkitys on muuttunut nykyaikana. Kielitieteellisessä mielessä ’äidinkielinen’ on tarkoittanut jonkun kielen syntyperäistä puhujaa, sellaista, jonka kielitieteilijät ovat kelpuuttaneet informantikseen, usein Normia (non-mobile older rural males). Äidinkieli terminä on kuitenkin eri kielissä ja yhteisöissä saanut eri merkityksiä. Tove Skuttnabb-Kangas (esim. 1984) kiinnitti ensimmäisenä enemmänkin huomiota siihen, että äidinkieli voi erityisesti kielivähemmistöille tarkoittaa montaa asiaa ensikielestä juurien ja taustan kieleen. Saamelainen voi siis kokea, että saame on hänen äidinkielensä, vaikka ei olisi kieltä kotona oppinut. Tietystikään tämä ei tarkoita sitä, että syntyperäiseksi kielenpuhujaksi voisi tulla pelkästään tahdon voimalla.

Koska minulla itsellänin on kaksi isoa lomakedataa Ruotsin Tornionlaaksosta, olen voinut tarkastella äidinkielen, ensikielen ja kielitaidon välistä suhdetta monelta kantilta. Ainakin tämän datan valossa näyttää siltä, että vaikka pääasiassa näillä asioilla on hyvin odotuksenmukainen korrelaatio, vähemmistökieli koetaan äidinkieleksi huomattavasti useammin kuin ensikieleksi tai useammin kuin ilmoitukset omasta kielitaidosta antaisivat odottaa.

Mutta jos siis iloinen monikielisyys on tavallista, ja erityisen tavallista vähemmistökieliyhteisöissä, eikä tässä voisi relata näitten kieliasioitten suhteen? Ajatella, että lapset oppivat kieliään tarkoituksenmukaisella tavalla ja tulevat sitten funktionaalisesti kaksikielisiksi sen mukaan, mikä heille on tarpeellista.

Periaatteessa kyllä. Käytännössä ei. Tai ainakaan mie en osaa. Tuntuu että lasten saamentaitoa tulee koko ajan vertailtua suomen taitoon, vaikka oikeasti on vaikea saavuttaa vähemmistökielessä samanlaista äidinkielisyyttä kuin enemmistökielessä. Sovellanko itse tätä kansallisromanttista täydellisen äidinkielen harhaa omiin lapsiini?

Pohjoissaamen kieliyhteisö on vielä elävä, on paljon syntyperäisiä puhujia. Mutta jostakin niitä pitäisi tulla vielä jatkossakin. Niitä uusia nuoria ihmisiä, joille juuri se kieli on läheisin, käyttökieli, kotikieli, sydämen kieli, ajattelun kieli. Ihmisiä, jotka voivat tehdä kielellä mitä haluavat; tarinoida, kirjoittaa, räpätä, työskennellä. On kieliyhteisöjä, joissa tämä ei ole vähemmistökielen osalta enää mahdollista, joissa elävä kakkoskieli on parasta mitä voidaan saavuttaa. Mutta koska se periaatteessa on mahdollista pohjoisaamelle (onko?), toivoisin, että voisin antaa omille lapsilleni mahdollisuuden olla tässä joukossa. Kaksikielinen, tottakai, mutta saame ensi sijalla, nyt kun asiana voimme vielä vaikuttaa. Tosiasiahan on, että jos Suomen puolella asumme, suomi tulee joka tapauksessa ajamaan ohi jossain vaiheessa.

Juuri nyt en osaa sanoa, mikä tilanne on. Lapset eivät missään tapauksessa puhu saamea yhtä vahvasti kuin naapurin suomenkieliset lapset suomea. Ei sitä olisi reilua edes odottaa, kun elämme suomenkielisessä ympäristössä. Mutta he tuntuvat kyllä olevan hyvin sillä tasolla, kuin samanikäiset pohjoisessakin monikielisellä alueella. Epäilisin kyllä, että eivät verrattuna Kautokeinon, täysin saamenkielisen kylän, lapsiin. Missään muualla tällaista vahvaa, perinteistä ensikielisyyttä saamessa on vaikea saavuttaa.  Ongelma onkin se, että vahvaa ensikielisyyttä on vaikea perheen yksin rakentaa. Siihen tarvitaan nimittäin myös vertaisryhmä, jotta kieli pääsee kehittymään myös leikin ja nuorisoelämän kielenä. Huolestuttavaa on, että tällaista vahvaa vertaisyhteisöä ei taida olla pohjoissaamellekaan Suomen puolella missään. Kirjalliseksi ensikieleksi saamea on vaikea edes saavuttaa, koska olemassaolevien tekstien määrä on niin rajallinen. Ja tarkoitan tällä tekstejä laajassa mielessä tv-ohjelmien tekstityksistä maitopurkin kylkeen. Moni vanhemman polven saamelainen ei  osaa lukea tai kirjoittaa omaa kieltään, koska kouluopetusta kielessä ei ollut.

Toisaalta kaikissa vähemmistökieliyhteisöissä, joissa kielenvaihto on edennyt, on syytä olla hyvin varovainen ihmisten jyrkässä jaottelussa “syntyperäisiin” ja “vieraskielisiin”. Kieli on sitä, mitä käytetään. Jos iso osa puhujista on “vieraskielisiä”, kieli muuttuu. Toki rajut muutokset kielessä yleensä kuvaavat intensiivistä kontaktia toiseen kieleen ja ovat usein osa kielenvaihtumisen ja kuolemisen prosessia. Mutta toisaalta, jos kielen “vieraskielinen” käyttö on runsasta, siitä tulee elävä osa kieltä. Tietysti vähemmistökielissäkin on erotettavissa selvästi syntyperäisiä ja selvästi vieraskielisiä puhujia. Mutta tavallisesti kielenvaihdon ja kielen elpymisen prosessit ovat näitä kategorioita monimutkaisempia, ja väliin jää koko joukko ihmisiä, jotka ovat oppineet kieltä ‘äidinkielen kaltaisesti’ tai ‘lähes autenttisesti’ tai ‘semiäidinkielisesti’ tai ‘passivisesti’ tai ‘aikuisena’ tai jollakin muulla tavalla, joka ei vastaa yksinkertaista ensikielen kaavaa. Monien tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, etteivät vähemmistökielet hyötyisi siitä, että näitä jakoja ryhdytään tiukasti syynäämään, ja kiistelemään sitten sitten siitä, kuka on autenttinen puhuja ja kenen kieli on oikeaa.

Omakielinen päivähoito (ja koulu)

Tällä kertaa tarkoituksenani on miettiä sitä, missä nykylapset päivänsä viettävät – suurin osa lapsistahan on päivähoidon ja lähes kaikki koulunkäynnin piirissä. Pienen lapsen arkisesta valveillaoloajasta iso osa menee päivähoidossa. Helposti on niin, että arkipäivänä lapsi on kotona hereillä aamulla tunnin pari ja illalla nelisen tuntia; loppu aika kuluu päivähoidossa. Ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä myöskään kielen ja kulttuurin kannalta, missä ja minkälaisessa ympäristössä nuo tunnit vietetään. Itseasiassa monelle lapselle tuntuun olevan hyvinkin haasteellista omaksua vähemmistökieltä vahvaksi kieleksi, jos päivähoito on enemmistökielellä.

Perheet, joissa puhutaan vähemmistökieltä tai toivotaan ainakin lapsen oppivan sitä, joutuvat tekemään hoitoa koskevia valintoja. Itse puoltaisin kyllä vahvasti vähemmistökielisen päivähoidon valintaa aina, kun se on mahdollista. Ja nimenomaan oikeasti vähemmistökielisen hoidon, mikä ei tarkoita sitä, että a. on joskus loruhetkiä vähemmistökielellä, eikä sitä, että b. vähemmistökieliset lapset ovat enemmistökielisten seassa, mutta voi käyttää omaa kieltä tietyn hoitajan kanssa eikä edes sitä, että c. hoito on kaksi- tai monikielistä, eli että osa hoitajista osaa vähemmistökieltä ja osa ei.

Kun on kyse vähän käytetystä kielestä, jossa lapsilla on vielä vaihteleva kielitaito, olisi tärkeää panostaa nimenomaan vahvasti vähemmistökieliseen hoitoon. Toki näistä lievemmistäkin muodoista on apua ja tukea lapselle, ja ne toimivat houkuttimena kielen pariin. Mutta esimerkiksi loruhetkien avulla lapsesta ei millään voi tulla minkään kielen puhujaa tai edes ymmärtäjää, vaikka siitä identiteetille voikin olla apua. Monikielisessä hoidossa enemmistökieli usein dominoi. Vahvasti vähemmistökielisessä hoidossa ainakin aikuiset puhuvat aina vähemmistökieltä, ja vähemmistökielelle on myös selkeä, oma, yksikielinen tila.

Täytyykin huomauttaa, että käsite ’omakielinen hoito’ on hyvin vaihteleva. Suomessa Utsjokisuussa ’pohjoisaamenkielinen päivähoito’ tarkoittaa pohjoisaamenkielistä päivähoitoa. Hoitajat puhuvat saamea, lapset vastaavat saameksi ja leikkivät pääasiassa saameksi keskenään. Monilla muilla alueilla saamenkielinen hoito tarkoittaa sitä, että saame on aikuisten kanssa käytetty kieli ja suomi on lasten kieli. Lapsilla voi myös olla hyvin erilainen kielitausta ja kielitaito: samassa hoitopaikassa jotkut lapset vastaavat hoitajille aina saameksi, toiset molemmilla kielillä, jotkut vain suomeksi. Myös tiloilla on merkitystä: onko saamenryhmällä oma päiväkoti, omat tilat vai toimiiko ryhmä suomenkielisen ryhmän yhdeydessä? Se, että lapsi on ’saamenkielisessä’ hoidossa, ei siis tarkoita samaa asiaa eri konteksteissa. Toisissa paikoissa saamen asema hoidossa on huomattavasti turvatumpi kuin toisissa.

Jostakin syystä tämä erikielisten lasten tilojen erottelu on kauhistuttanut monia. Suomenruotsalaiset eivät tunnu edes haluavan kaksikielisiä päivähoitoja ja kouluja. Kielinäkökulmasta ymmärrän heitä täysin. On  vaikeaa luoda aidosti kaksikielisiä tiloja, joissa molemmat kielet olisivat tasa-arvoisia – erityisesti kun ne harvoin sitä ovat ympäröivässä maailmassakaan. Myös monet saamelaisalueen hoitopaikat ovat päätyneet jakamaan lapset kielen mukaan eri tiloihin. Minusta tätä ei kuitenkaan pitäisi tulkita etnisenä separatismina, vaan yrityksenä antaa vähemmistökielisille lapsille edes mahdollisuus käyttää vähemmistökieltä keskenään. Taustalla on ihan oikea pedagoginen päätelmä siitä, miten lapset toimivat erilaisissa kieliympäristöissä: monikielisissä ympäristöissä, joissa toisella kielellä on enemmistöasema, lapset tuppaavat käyttämään tätä kieltä. Monikielisyys tuntuun ajatuksena houkuttelevalta; eikö lapsille olisi paras antaa mahdollisuus mahdollisimman moneen kieleen? Mutta tästä juuri onkin kyse. Vähemmistökieltä tukemalla lapsi voi saada myös vähemmistökielen haltuunsa, ja näin tulla monikieliseksi. Jos vähemmistökielisiä tiloja ei ole, tämä on huomattavasti vaikeampaa.

Kun meän esikoinen tuli hoitoikään, Oulussa ei ollu saamenkielistä päivähoitoa. Oli kyllä saamenkerho kerran viikossa, mutta ei päivittäishoitoa. Eikä sitä olisi kyllä ikinä tullut, ellei päivähoitolakiin olisi merkitty, että lapsella on oikeus hoitoon omalla kielellään suomeksi, ruotsiksi tai saameksi. Koska siellä näin lukee,  päivähoito-oikeus koskee saamelaislapsia myös saamelaisalueen ulkopuolella, vaikka muuten oikeudet onkin enimmäkseen rajattu pohjoiseen. Kun kirjoitin ensimmäiseen hoitopaikkahakemukseen, että haluamme päivähoidon lapselle pohjoisaameksi, oli vastaanotto lähinnä hämmentynyt ja epäuskoinen. Voin sanoa, että ei ollut mikään yksinkertainen prosessi saada saamenkielistä päivähoitoryhmää käyntiin. Usko meinasi loppua alkutaipaleella monesti. Mutta loppu hyvin: saatiin työntekijä, saatiin lapset ja saatiin tilat. Nyt ryhmä on toiminut jo monta vuotta, ja siinä on 7-8 lasta. Tosin itse tulkitsen, että hoito on osittain saamenkielistä: hoitajat puhuvat aina saamea, mutta lasten kieli on pääasiassa suomi. Myös ulkoilu- jne. hetket ovat suomenkielisten lasten seassa. Mutta täällä kaukana saamelaisalueen ulkopuolella tämä on jo hyvä saavutus. Tosin olen kyllä kokenut kateutta, kun huomasin, että Tromsassa (joka myöskin on saamen hallintoalueen ulkopuolella) on oma päiväkoti ja oma koululuokka. Meillä sellainen ei olisi mahdollista ihan jo pienen lapsimäärän vuoksi. Toivoisin myös, että saame vahvistuisi ryhmässä lastenkin kielenä, mutta sellainen on luonnollisesti aika haasteellista, kun lapsilla on niin erilaiset taustat. Toki lapsetkin huomaavat näitä eroja: joskus esikoinen on protestoinut sitä, että miksi hänen pitää vastata hoitajille saameksi vaikka muut saavat vastata suomeksikin. Olen myös kuullut hänen hoidossa vastaavan saameen suomeksi, mitä ei kotioloissa koskaan tapahdu.

Koulu on jo kokonaan toinen juttu, sitä me ei nykylainsäädännöllä Oulussa edes voitaisi saada. Koulu ei vähemmistäkielisenä ympäristönä ole turvattu saamelaisalueellakaan. Päivähoidossa lapset ovat aina aikuisten kanssa, ja ryhmän toimintaan on helpompi vaikuttaa myös kieliasioissa. Koulussa lapset ovat jo paljon omillaan, ja välitunneilla dominoi enemmistökieli. Saamenkielisiä kouluja ei Suomessa ole, vaan koulut ovat aina kaksikielisiä, ja käytönnössä se kaikkien yhteinen kieli on suomi. Kuten aiemmassa postituksessa totesin, ainakin tällä hetkellä saamen asema saamenkielisen luokan ulkopuolella tuntuu olevan nuorten parissa heikko.

Tietysti monen vähemmistökielen kohdalla omakielinen hoito tai koulu ei ole edes mahdollista tai se ei ole mahdollista siellä missä perhe asuu. Saamelaisia asuu eri puolilla Suomea, mutta pohjoissaamenkielistä hoitoa voi saada saamelaisalueella, Rovaniemellä, Oulussa ja Helsingissä. Inarin- ja koltansaamenkielistä hoitoa saa vain saamelaisalueella. Jos hoitoa ei saa, ei auta kuin miettiä kaikkia muita keinoja vahvistaa lapsen kieltä: au-pairit, sukulaiset, harrastustoiminta jne. Jotkut miettivät myös asuinpaikkaa kielen näkökulmasta, jos kaksikielisiä paikkoja on tarjolla. Näin mietimme myös me: koska saamenkielistä koulua ei ole Oulussa, lasten tullessa kouluikään olemme siellä, missä sellaisia on. Meille kysymys on lapsen oikeudesta saada kehittää kieltään myös koulukielenä ja abstraktin ajattelun kielenä.

Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

Lasten välinen kielenkäyttö jää usein vähemmälle huomiolle kuin lapsen ja aikuisen välinen kielenkäyttö, vaikka sekä tutkimusten että varmaankin useimpien omien kokemusten mukaan vertaisryhmä on lapsille todella tärkeä – ja sitä tärkeämpi mitä isommasta lapsesta on kyse. Perheen kielenkäyttöä tarkastellassa sisarusten keskinäinen kieli (joka ei siis välttämättä ole sama kaikkien sisarusten kesken!)  vaikuttaa  paljon siihen, miten paljon tilaa kukin kieli arjessa saa. Koko kielen ja/tai kieliyhteisön tulevaisuuden kannalta on tietysti olennaista, millä kielellä uudet sukupolvet tottuvat keskenään kommunikoimaan. Vähemmistökieli on hyvin haastavassa tilanteessa, jos sitä käytetään vain sukupolvien välillä (esimerkiksi vanhempien kanssa) mutta ei sukupolven sisällä (kuten sisarusten ja kavereiden kanssa). Pitäisin erittäin olennaisena sitä, että lasten välisessä kielenkäytössä olisi sijaa myös vähemmistöasemassa olevalle kielelle.

Täällä ulkosaamelaisten parissa suurin osa lasten kontakteista on suomenkielisiin lapsiin tai ainakin lapsiin, joitten kanssa yhteinen kieli on suomi. Näin ollen pääasiassa perheen ulkopuolisesta kommunikaatiosta lasten välillä on väistämättä valtakielellä. Mutta sama koskee myös saamelaislasten keskinäistä kommunikaatiota.

Meillä on se onni, että täällä on saamenkielinen päivähoito. Käytännössä saamenkielisyys kuitenkin tarkoittaa päivähoitoa, jossa hoitajat puhuvat saamea. Ymmärrykseni on, että lapset puhuvat hoitajille vaihtelevasti suomea ja joskus saamea, ja keskenään suomea paitsi ohjatusti. Meän lapset vastaavat hoitajille kuulemma saameksi. Kuitenkin se, että leikkikieli on suomi, tuntuu olevan hyvin vahvasti läsnä lasten sosiaalisissa kielikäytänteissä. Vuosia meni niin, että esikoisemme ei osannut tai halunnut leikkiä saameksi myöskään pohjoisessa käydessämme, vaikka siellä leikkikumppanin vahvin kieli saattoi olla selvästi saame. Myöskin hänen oma vahvin kielensä on saame, vaikka suomi tietysti  hyvin sujuukin. Onneksi tämä vaihe alkaa olla isomman kohdalla ohi, koska asiasta voidaan puhua. Pienempi toimii vielä saman mallin mukaan.

Tällä hetkellä olemme  kuitenkin onnellisia siitä, että sisarukset käyttävät arkisesssa kommunikaatiossa keskenään useimmiten saamea. Kuitenkin kun varsinainen ‘leikki’ alkaa, kieli kääntyy suomeksi. Meillä esikoinen on selvästi se, joka ankkuroi vähemmistökieltä sisarusten keskinäiseen kommunikaatioon. Nuorempi taas olisi kallellaan enemmistökielen suuntaan, koska on muutenkin sosiaalisesti joustavampi ja ryhmäpaineelle herkempi. Toisaalta  isoveli on tiukempi kielten domeenien ja ihmisten kanssa, ja siksi esimerkiksi on vaikea osata leikkiä saameksi, kun saame ei kuulu leikin domeeniin tai alkaa käyttää saamea lapsen kanssa, joka on sitä oppinut, mutta ei osannut aikaisemmin. Nuorempi vaihtelee kieltä enemmän lennosta. Molemmille suomen kielessä on selvästi jotakin lastenkulttuuriin ja lasten maailmaan liittyvää hohtoa. Toisaalta nelivuotiaamme ymmärtää myös jo hyvin saamen kielen ja saamelaisuuden merkityksen, ja ohjeistaa usein pikkuveljeään puhumaan saamea.

On melko tavallinen ilmiö, että vähemmistökieliset lapset ja etenkin nuoret käyttävät keskenään enemmistökieltä. Näin näyttäisi olevan Suomen saamenkielisimmässäkin paikassa, Utsjoella (”Utsjoen saamenkielisten nuorten saamen käyttö” http://www.samisiida.org/govat/doc/selvityssuominet.pdf). Nuoret käyttävät pääasiassa suomea keskinäisessä kommunikaatiossaan niin sisarusten kuin kavereittenkin kanssa. Myös omissa meänkieltä koskevissa tutkimuksissani olen huomannut saman: nuoret puhuvat keskenään vain ruotsia, vaikka tietäisivät toisen osaavan meänkieltä. Utsjoella nuoret puhuvat suomea myös koulussa, saamea puhutaan pääasiassa saamenkielisessä opetustilanteessa.

Tästä herää monta kysymystä: Miksi lapset ja nuoret pyrkivät puhumaan keskenään valtakieltä silloinkin, kun olisi mahdollista käyttää toista kieltä? Miksi jotkut lapset tekevät näin ja toiset taas vähemmän? Mistä lasten ja nuorten kielenkäyttökuviot muodostuvat?

Tärkein huomioonotettava seikka on tietysti kielitaito. Täytyy miettiä, onko kommunikaatioon osallistuvilla lapsilla niin vahva kielitaito vähemmistökielessä, että sen käyttäminen on luontevaa. On aika paljon odotettu lapselta, että hän alkaisi ‘kielimestariksi’ toiselle lapselle. Meän lapset eivät ala, esikoinen on eksplisiittisesti ilmaissut, ettei jaksa puhua saamea, jos toinen ei osaa sitä ‘hyvin’. Näyttäisi siltä, että hän puhuu (pääasiassa) saamea, jos toinen puhuu sitä äidinkielen tasoisesti – lukuunottamatta siis tiettyjä leikkejä. Ymmärrän häntä: jos itse osaa suomea täysin ja se on myös toisen lapsen vahvin kieli, lapsen praktisessa ja suoraviivaisessa maailmassa on vain helpompi valita kieli, joka sujuu kaikilta. Lapsia voi rohkaista käyttämään keskenäänkin myös kieltä, joka ei ole vahvin kieli, mutta siihen tarvitaan aikuisen apua ja strukturoitua toimintaa; ei voi odottaa että vähemmistökieli tulisi itsestään sellaisessa tilanteessa. Meillä ei täällä ole lapsille omaikäisiä kavereita, joiden saame olisi tasavahva suomen kanssa. Kommunikaatiotilanteessa yksikin valtakielinen tai heikosti vähemmistökielinen vaihtaa helposti koko ryhmän kielen.

Toinen kysymys on tietysti lasten pyrkimys toistaa totuttuja rutiineja. Lapsi sitoo kielet tiettyihin ihmisiin ja konteksteihin, eikä välttämättä ole halukas muuttamaan tätä. Jos tottuu siihen, että lasten keskinäinen kieli on valtakieli, niin tottumus voi olla todella vahva.  Esimerkiksi monet saamelaiset, myös sisarukset,  tottuivat käyttämään asuntoloissa keskenään suomea. Monille kieli jäi pysyväksi kommunikaatiokieleksi. Toiset taas ovat tietoisesti aikuisena vaihtaneet kommunikaatiotakielen saameksi.

Kolmanneksi nostaisin esille valtasuhteet. Lapset ja nuoret voivat olla hyvinkin herkkiä sille, minkälaisia valtarakenteita huomaavat kieliin liittyvän. Valtakielellä on prestiisiä eli arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Jos lapsen toisella kielellä tuntuu pärjäävän aina ja toisella vain rajatusti, toinen kieli voi olla lapsen näkökulmasta vajaa. Jos lapsen toisella kielellä on kirjoja, pelejä, sarjakuvia, ohjelmia, elokuvia, nettisivuja, ja toisella ei, tai  on hyvin rajatusti, toista kieltä ei voi käyttää lapsen näkökulmasta tärkeillä lasten ja nuorten kulttuurin domeeneilla eli käyttöaloilla. Eikä se toinen kieli sitten yhdisty näihin ‘cooleihin’ asioihin. On tietysti ihan selvää, että pienet kielet eivät voi kilpailla suomen ja englannin kaltaisten jättikielien kanssa näillä areenoilla. Kuitenkin olisi tärkeää, että oma kieli yhdistyisi myös näihin ‘cooleihin’ asioihin, eli jälleen kerran kiitos vähemmistökielisille räppäreille, rokkareille jne.

Koska  useimmissa tilanteissa vain vähemmistölapset ovat kaksikielisiä, koko ikäryhmän yhteinen  kieli on valtakieli. Lapset ovat myös solidaarisia: valtakieli ei sulje ketään pois. Se tuntuu neutraalimmalta vaihtoehdolta. Varsinkin pienissä yhteisöissä, joissa ikätovereita on vähän, yhteinen sosiaalinen oleminen on  lapsille ja erityisesti nuorille kieltä tärkeämpää. Voisi tietysti ajatella, että luontevaanhan olisi se, että yhteisissä tilanteessa lapset käyttävät valtakieltä ja vähemmistökieliset lapset voivat sitten keskenään käyttää vähemmistökieltä – näinhän aikuiset toimivat. Nuorten ja lasten maailma ei kuitenkaan toimi näin yksinkertaisesti.  Ensinnäkin näitä yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita voi olla todella vähän. Toiseksi yhteisesti käytetty kieli siirtyy helposti myös vähemmistökielistenkin nuorten keskinäiseen käyttöön. Minusta reiluinta olisi se, että kaksikielisissä yhteisöissä kaksikielisyyttä olisi enemmän molempiin suuntiin.

Sitten ovat vielä kielikäsitykset, kieliasenteet, kieli-ideologiat ja kielimielikuvat. Lapseen ja nuoreen vaikuttuvat tietysti perheen asenteet. Jos perhe on kaksikielinen, on enemmistökielisen vanhemman asenne erityisen tärkeä. On myös havaittu, että jos vanhemmilla on hyvä kielellinen itsetunto vähemmistökielessä, se auttaa kielen siirtymistä lapselle. Jos taas vanhempi esimerkiksi vaihtaa aina lapsen kanssa enemmistökieleen kun enemmistökielisiä on paikalla, lapsi voi tulkita, että omassa kielessä on jotain hävettävää, vaikka aikuisen tarkoitus olisi vain olla kohtelias.

Ympäröivässä yhteiskunnassa ja yhteisössä on paljon kieliasenteita ja –ideologioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa. Jotkut niistä ovat pluralistisia ja monikielisyyttä ja vähemmistökieliä tukevia, jotkut taas selvästi niiden vastaisia. Valitettavasti moni vähemmistökielinen lapsi ja nuori tulee törmäämään näihin negatiivisiin asenteisiin ja ideologioihin jo ennen, kun kykenee itse muodostamaan omia käsityksiään tai puolustamaan omaa kieltään ja oikeuttaan siihen.  Jopa meän nelivuotiaamme on joutunut elämässään todistamaan on jo useita keskusteluja, joitten sisältö on kutakuinkin ’eikö Suomessa olisi kuitenkin tärkeintä osata suomea’ tai ‘mutta tekeekö sillä saamella yhtään mitään, kun se on niin pieni kieli’. Onneksi positiivisia keskusteluja on sentään rutkasti enemmän.

Kieleen liittyvät mielikuvat eivät ole mikään pieni asia, kun tullaan nuoruusikään. Mielikuvat selittävät myös sen, miksi englanti nousee niin merkitykselliseksi monen nuoren elämässä, ja johtaa jopa sellaisiin ylilyönteihin, että nuori alkaa kuvitella, että voi ilmasta itseään paremmin englanniksi kuin äidinkiel(i)llään. Englanti yhdistyy popkulttuuriin, suurkaupunkien sykkeeseen, jännittäviin asioihin, jotka tapahtuvat tuolla jossakin avarassa maailmassa. Englanti on vapaa perheeseen, sukuun ja tylsään kotipaikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta sama voi pienemmässä mittakaavassa koskea myös valtiollisia enemmistökieliä vähemmistönuorten parissa. Valtakieli voi olla nuorelle lupaus elämästä, joka on toisaalla. Samalla tavalla merkityksellistä on se, jos positiivisia mielikuvia saadaan liittymään juuri siihen omaan kieleen. Teini-ikä voi assimilaatiopaineen tavoin yhtä lailla tuoda mukanaan ymmärryksen siitä, että oma kieli ja oma kulttuuri ovat tärkeä osa identiteettiä.

Kaikenkaikkiaan monikielisten lasten ja nuorten keskinäisen kielen valinta onkin hyvin monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa lapsen persoona, asuinpaikan kielisuhteet, tuki jota eri kielet saavat, vertaisryhmän kielitaidot ja kaikenlaiset kieliin liittyvät asenteet. Nämä asiat ovat myös muuttuvia lapsuuden kaaren aikana. Ja onneksi näin: vaikka kielenkäyttö tiettyjen ihmisten kanssa pyrkiikin olemaan aika stabiili, ovat myös positiiviset muutokset enemmistökielestä vähemmistökieleen mahdollisia. Kieltä voi myös hivuttaa lasten maailmaan monin tavoin aikuisen avulla.

Pitää muistaa, että lapsille ja nuorille tarvitaan myös yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita ja tiloja, joissa vähemmistökielen käyttö on luontevaa. Myös kaksikielisten tilanteiden ja tilojen  ilmapiiri täytyisi saada avarammaksi niin, että kaksikielisyys olisi todellista ja myös vähemmistökielen käyttö näissä tilanteissa koettaisiin neutraaliksi.

Pikaopas kaksikielisyyteen

Olen saanut kuulla, että kaikilla ei ole aikaa, mahdollisuutta tai kiinnostusta perehtyä kaksikielisyyteen ja vähemmistökieleen perheessä kovinkaan perusteellisesti eikä lukea (minunkaan) pitkiä jaarituksiani aiheesta 🙂

Tarvitaan konkreettista pikaopastusta aiheeseen. Tässäpä sitä.

1. Kieliasiat mietitään ennen lapsen syntymää/tuloa. Miten lapsi saa kielitaidon? Kuka puhuu ja mitä, mihin pyritään, mikä on perheen yhteinen kieli?

2. Vähemmistökielinen vanhempi (tai vanhemmat) puhuu alusta asti ja aina, ihan aina ja kaikissa tilanteissa lapselle vähemmistökieltä. Myös silloin, kun paikalla on niitä, jotka eivät kieltä osaa tai ollaan enemmistökielisessä ympäristössä, lapselle suoraan kohdistettu puhe on vähemmistökielellä. Vähemmistökielen puhumista jatketaan, vaikka lapsi ei vastaisi samalla kielellä, vaikka lapsi sanoisi, ettei halua puhua kieltä, vaikka joku ympärillä esittäisi, että lapsi menee sekaisin tai ei opi kunnolla kieliä.

3. Lasta ohjataan alusta asti myös puhumaan vähemmistökieltä itse.

4. Lapselle etsitään myös muuta tukea heikommassa asemassa olevalle kielelle. Valitaan tietysti vähemmistökielinen päivähoito ja koulu, jos mahdollista – ja vaaditaan niitä, jos siihen on oikeus, mutta ei vielä mahdollisuutta. Muistetaan myös sukulaiset, lastenvahdit, ystävät, harrastusryhmät, matkat, kirjat jne. Erityisen tärkeää on, että lapsi tapaa myös muita samanikäisiä vähemmistökielisiä.

5. Läheiset (sekä vähemmistö- että enemmistökieliset) tukevat lapsen kaksikielisyyttä. Lapselle puhutaan positiivisessä hengessä perheen kielivalinnoista ja monikielisyyden merkityksestä ikätason mukaan.

6. Jos vanhemman taito vähemmistökielessä ei ole niin vahva, sopeutetaan kohtaa 2 sellaiseksi, että se on mahdollista perheen arjessa. Jos lapsen vanhempi ei osaa haluttua kieltä, panostetaan kohtiin 1, 4 ja 5. Strategiaa muutetaan tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan, ja myös isomman lapsen kanssa voi siirtyä strategiaan 2.

Miksi montaa kieltä?

Yleisön pyynnöstä kirjoitan aiheesta, josta olin ajatellut olla kirjoittamatta, eli siitä, MIKSI lapselle kannattaa suoda monta kieltä. Olin ajatellut, ettei siitä tarvitse kirjoittaa. Olin ajatellut, että tätä blogia seuraavat ne, joitten mielestä kaksi- tai monikielisyyden edut ovat ilmeisiä. Koska nämäkin kysymykset kuitenkin askarruttavat monia, otetaan käsittelyyn.

On tavallista sanoa, että kieli on rikkaus. Vaikka se on klisee, olen tästä ehdottoman samaa mieltä. Monta kieltä on monta ikkunaa maailmaan, monta tapaa jäsentää maailmaa.  Kieli on arvokas itsessään, ilman perustelujakin.

Jos kuitenkin halutaan perusteluja, löytyyhän niitäkin. Asian tieteellinen puoli: kaksi- ja monikielisyydestä on hyötyä. Ihan oikeaa, käsinkosketeltavaa hyötyä. Lapsen kognitiiviset kyvyt kehittyvät monipuolisemmiksi, lapsi oppii helpommin uusia kieliä ja paljon muutakin, mm. ongelmanratkaisua, hahmotusta, luovuutta. On havaittu, että kaksikielisyydestä on hyötyä myös silloin, kun se ei ole ”täydellistä”.  Kaikenlaiset höpinät puolikielisyydestä ja kaksikielisyyden haitoista on haudattu tutkimuksessa jo aikoja sitten. Ongelmia kaksikielisyydessä toki voi olla, mutta ne eivät johdu kielistä tai monikielisyyden haitallisuudesta lapselle, vaan siitä, että kieliryhmillä ei ole  riittäviä kielellisiä oikeuksia, kuten oikeutta saavuttaa sivistystä omalla kielellä. On hyvin harvoja tapauksia (kuten vaikeat kielen kehityksen ongelmat), joissa yksikielisyyttä kannattaa edes harkita, jos kaksikielisyys on mahdollista. Näissäkin tapauksissa asiantuntijoiden pelot ovat usein turhia, ja myös erityislapset hyötyvät monikielisyydestä.

Ei ole mitään tieteellistä perustetta sille, että lapsen pitäisi “ensin oppia yksi kieli kunnolla”. Lapsen potentiaali on valtava, ja lapsi voi oppia monta kieltä.  Monissa yhteisöissä oppiikin: oman kielen, naapurin kielet, alueen hallintokielen ja vielä lingua francan, yhteisesti käytetyn kielen.

Melkein kielen kuin kielen taidolla on markkinoita työelämässä, jos nyt halutaan mennä konkreettisen hyödyn puolelle.  Kielitaitohyötyä ajatellaan usein vain suhteessa suuriin maailmankieliin, että hyötyä on esimerkiksi englannista, ranskasta, kiinasta, saksasta, espanjasta. Olen monesti pohtinut, mistä tällainen ajattelu syntyy. Erityisen hämmentävää se on monikielisillä alueilla, että esimerkiksi Tornionlaaksossa ei aina nahdä, että ruotsin, suomen ja meänkielen taito on tarpeellista kaikille molemmin puolin rajaa. Vaikka juuri nämä kielitaitoset ihmiset siellä työllistyvät ja yksikielisten työmarkkinat ovat huomattavasti kapeammat. Samoin saamelaisalueella moni enemmistökielinen ei ole huomannut, että nimenomaan saamentaito avaa runsaasti mahdollisuuksia. Koska ei voi tietää, miten lapsen elämä kulkee, on fiksuinta tarjota parhaat mahdolliset eväät myös kielellisesti. Luonnollisesti on hyvä osata myös maailmankieliä, mutta monelle ihmiselle arjessa olisi paljon enemmän käyttöä vaikkapa saamelle kuin ranskalle.  Englannin taito on tietysti välttämätön, en edes laske sitä ‘kielitaidoksi’. Englanti on perusväline, englantia pitää osata niinkuin matematiikkaakin.  Kielitaito alkaa vasta englannin jälkeen.

Monikielisyys on lapselle myös ilo. Lapsi nauttii, kun oppii hallitsemaan monta kielijärjestelmää, pääsee  vertailemaan kieliään, makustelemaan sanoja ja sanontatapoja.  Meillä 4-vuotiaan suusta on kuultu tällaistakin: “Osaako x (yksikielinen toveri) VAIN suomea? Miksi se osaa vain suomea? Kyllä se varmaan sitten isompana oppii muitakin kieliä.”

Jos käy niin, että lapsi ei alakaan puhua vähemmistökieltä (tai kieliä), vanhempaa kohtaa usein turhautuminen. Onko mitään järkeä puhua kieltä, jota lapsi ei sano sanaakaan. ON. Passiivinen kielitaito on huomattavasti parempi asia kuin ei mitään. Kieltä ymmärtävällä on kovin paljon lyhyempi matka kielen käyttäjäksi kuin niillä, jotka eivät osaa kieltä ollenkaan. Lapsi myös kasvaa; moni enemmistökieltä puhunut alkaa isompana, teini-iässä ja etenkin sen jälkeen yhtäkkiä puhua vähemmistökieltä, kun itse havaitsee kielen merkityksen.

Kaksi- ja monikielisyydellä on myös toinen puoli, joka on nähty sekä tutkimuksessa että arjessa. Ihminen, jonka taustassa on toinen kieli, kaipaa tätä kieltä. Vanhemmat jotka eivät ole opettaneet lapsellee vähemmistökieltä, ovat usein tehneet se hyvässä uskossa ja toimineet mielestään lapsen parhaaksi. Valitettavasti aikuiset lapset ovat harvoin kiitollisia tästä. Heillä on usein kielen ikävä, ikävä omien juurien kieltä, ikävä kieltä, joka kuuluisille heille, mutta jota ei ole. Vähemmistöön kuuluvalla voi syntyä myös kielitrauma siitä, että ei osaa oman ryhmänsä kieltä. Tuntuu aina olevansa hieman ulkopuolella, ei tiedä mihin kuuluu.  Monet näkevät aikuisena kovan vaivan opetellessaan vanhempien tai isovanhempien kieltä. Olen kuullut jonkun perustelevan enemmistökielen puhumista sillä, että lapsi voi sitten isona opetalla vähemmistökieltä, jos haluaa. Kielen oppiminen aikuisena on kuitenkin aivan valtava työ verrattuan lapsena oppimiseen, eikä tulos ole juuri koskaan ihan sama. Ilman kieltä lapsi ei myöskään pääse täysillä osaksi kulttuuria, tapahtumia, historiaa, kirjallisuutta. Lapsen on helpompi rakentaa monikulttuurista identiteettiään, kun tärkeät palikat, kielet, ovat hallussa.

Erään tuttuni sanoin: “Se että saamelaisena ei osaa saamea, on elämänmittainen avoin haava minussa. Sen voi yrittää unohtaa, mutta aina se tuntuu. Niin kipeä, ettei siitä halua puhua”.

Monikaan ei haluaisi lapselleen tällaista kokemusta. Monikielisyysasiaa ei  silti usein ajatella lapsen perspektiivistä, että lapselle on oikeus juuriensa kieleen ja eheään identiteettiin. Vanhempi saattaa ajatella, että vähemmistökieli ei solju enää luontevasti suussa tai ei ole vanhemman vahvin kieli tai että on vain yksinkertaisesti helpompaa puhua enemmistökieltä tai kieltä, jota kaikki perheessä osaavat. Asiaa ajatellaan siis aikuisten, ei lapsen oikeuksien,  perspektiivistä. Lapsi myös tarvitsee kieliään ollakseen yhteydessä sukulaisiinsa.

En tunne yhtään ihmistä, joka olisi pahoillaan siitä, että osaa monia kieliä. Tunnen monia, jotka ovat pahoillaan siitä, että eivät osaa. En myöskään tunne vanhempia, jotka katuvat, että opettivat oman kielensä lapsilleen. Tiedän monia, jotka katuivat, että eivät opettaneet.

On tietysti myös kieliä ja kieliä. Jos suomalainen lapsi Saksassa ei opi suomea tai saksaa kunnolla, se on tietysti harmi yksilön kannalta ja varmaankin myös lapsen sukulaisten. Kuitenkaan ei ole mitään varsinaista vaaraa, että suomi tai saksa häviäsivät maailmankartalta. Sen sijaan pienet vähemmistökielet ovat oikeasti uhan alla kielinä. Ne kantavat kulttuuria, identiteettiä, historiaa ja omaa tapaansa rakentaa maailmaa mukanaan. Jos kieli katoaa, katoaa myös  ainutlaatuinen pala maailmaa, ei vain kieli, vaan paljon siitä tiedosta, jota kieleen on koodattu. On vaikea kuvitella esimerkksi saamelaisuutta ilman kieltä kovin montaa sukupolvea eteenpäin. Jos näitä kieliä ei puhuta seuraaville sukupolville, ei ole tulevaisuutta. Jos halutaan, että kielet säilyvät,  ei voi ajatella, että “joku muu jossain” puhuu kieltä, vaan vastuu on jokaisella.

Ja lopuksi: joskus voimat eivät vain riitä. Joskus on elämässä niin paljon muuta selvittävää, että kieli jää taka-alalle. Joskus käy niin, että varma ajatus vähemmistökielen puhumisesta lapselle ei vain koskaan toteudu. Joskus hyvin alkanut vähemmistökielen puhuminen tyssää erinäisiin vaikeuksiin. Joskus vähemmistökielinen vanhempi ei voi viettää lapsen kanssa riittävästi aikaa, jotta kieli siirtyisi. Joskus lasten kielitaito jää ponnistuksista huolimatta niin heikoksi, että vanhempi katsoo kontaktin lapseen olevan kieltä tärkeämpi ja vaihtaa paremmin osattuun kieleen.  Tällaisessa tilanteessa syyllisyyden tunteminen on turhaa, se ei lisää lapsen monikielisyyttä.  Sitä pystyy siihen mihin pystyy.

Haluan muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä palauttaa vähemmistökieltä kotiin. Olen kuullut useista onnistuneista tapauksista, joissa vähemmistökieltä on alettu puhua isommalle lapselle.  Mutta jos se ei onnistu, parhaansa voi yrittää muulla tavoin. Voi yrittää istuttaa siemeniä, jotka ehkä sitten joskus itävät. Voi herättää kiinnostusta kieleen ja omaan taustaan. Hakea lapselle muuta kontaktia kieleen. Puhua lapselle kielen merkityksestä ja selittää, miksi sen välittäminen kotona ei onnistunut.

Kaksikielisyyden määrittelystä

Tutkimuksessa on käytössä monenlaisia määrittelyjä sille, mikä on kaksikielisyyttä. Perinteisesti kaksikielisyydellä tarkoitettiin ns. “täydellistä” kaksikielisyyttä. Mittarina pidettiin sitä, että kaksikielinen hallitsee molemmat kielensa samoin kuin yksikieliset. Ymmärrettävästi tämä on aika harvinaista. Sehän edellyttäisi yhteiskuntaa, jossa molemmat kielet todella ovat tasavertaisessa asemassa ja lapsi kasvaisi kuullen molempia kieliä kaikissa domeeneissa eli kielenkäyttöaloilla yhtä paljon. Pitäisi olla tasapainoisesti kaksikielinen päivähoito- ja koulujärjestelmä, yhtä paljon molempien kielten puhujia julkisissa ammateissa, samanlainen näkyvyys ja markkina-arvo molemmilla kielillä. Kuten sanottu, tämä on ylen harvinaista.

Täydellisen kaksikielisyyden käsitteisiin pohjaavissa tutkimuksissa tuloksena tavallisesti oli, että jollakin tavalla kaksikieliset eivät osanneet kieltä yhtä “hyvin” kuin yksikieliset. Esimerkiksi Ruotsin tornionlaaksolaisten kielitaitoa mitattiin niin, että verrattiin heidän kykyjään suomen kirjakielessä Suomen suomalaisiin. Tämähän oli aivan hullua, koska he eivät olleet enimmäkseen edes saaneet oppia kirjasuomea, saatikka että kieli olisi ollut näkyvä julkisilla domeeilla lainkaan. Tämä puolikielisyyden leima kuitenkin painoi Tornionlaaksoa pitkään.  Ei paljon kiinnitetty huomiota siihen, olisivatko ne Suomen suomalaiset sitten tunteneet aivan normaaleja tornionlaaksolaisia sanoja, kuten visto, freistata ja pörrö.

Sittemmin on siirrytty ajattelemaan kaksikielisyyttä enemmänkin toiminnallisena, funktionaalisen asiana. Kaksi- tai monikielinen on henkilö, joka joustavasti käyttää eri kieliä. On täysin odotuksenmukaista, että eri elämän osa-alueilla kielitaito on erilainen eri kielissä  ja vieläpä hyvin tavallista, että joku kielistä on vahvin. Nykyisessä kielitilanteessa on revitalisoituja kieliä, jotka toimivat suurelta osin funktionaalisesti kaksikielisten varassa.

Monikielisen lapsen kasvatuksessa on tietysti paljon merkitystä sillä, minkälainen on vanhempien kaksikielisyystavoite. Yleensä siis puhutaan siitä, että kuinka hyvin vanhemmat toivovat lapsen osaavat muuta (muita) kuin asuinpaikan ja -maan valtakieltä. Riittääkö että lapsi ymmärtää? Onko arkipäivän keskustelutaito se mitä halutaan? Vai toivovatko vanhemmat, että vähemmistökieli on lapselle todella sujuva suullinen ja kirjallinen kieli, jopa ensisijainen kieli?

Tunnustan, että meillä kaksikielisyystavoite on hyvin perinteinen, siis lähempänä tuota täydellisen kaksikielisyyden tavoitetta kuin funktionaalista tavoitetta ja toivomme siis saamesta sujuvaa äidinkieltä. Se johtuu muutamastakin syystä. Ensinnäkin perheen kieliresurssit ovat sen verran hyvät, että se ainakin pitäisi olla mahdollista – tosin emme ole varmoja, onko se mahdollista tällä kaukana saamenkielisiltä alueilta pitemmän päälle. Toiseksi pohjoisaamekin on niin rajun kielivaihtoprosessin kourissa, että vahvasti saamenkielisiä alkaa olla todella vähän ja heitä tarvitaan. Pitää olla ihmisiä, joilla on niin vahva kielitaito, että se siirtyy seuraaville sukupolville, että joku kirjoittaa kirjoja, pitää yllä perinteisiä kielitaidon alueita, tekee räppiä, toimii journalistina ja kääntäjänä jne. Kolmanneksi olemme vakuuttuneita siitä, että vahva saamenkielisyys on lasten parhaaksi. Se auttaa heitä rakentamaan identiteettiä, juurtumaan, toimimaan saamelaisyhteisössä myös valtionrajojen yli, tuntemaan suvun, kulttuurin ja historian.  Suomi tulee vahvaksi ihan itsestään, eikä sitä tarvitse miettiä. Ainakin niin kauan kun asutaan Suomessa. Jos muuttaisimme vaikkapa Norjan puolelle – ei mikään mahdoton ajatus – joutuisin tietysti miettimään suomen osuuden ihan uusiksi.

Ehkä minun henkilökohtainenkin ajatteluni kaksikielisyydestä on aika perinteinen, koska en miellä itseäni kaksikieliseksi, vaikka käytän kahta kieltä arjessani koko ajan. Tietystikään en ole samalla tavalla yksikielinen kuin vaikkapa mummoni, jotka molemmat todella osaavat vain omaa kotimurrettaan ja (passiivisesti) kirjasuomea. Kaksikielisyyskäsitteellä on muuten jotain eroja meillä ja Amerikassa, koska siellä ollessamme esittelimme itsemme aina niin, että mie olen yksikielinen ja puoliso kaksikielinen. Monet olivat melko hämmästyineitä, että miten niin, osaathan sie englantia ja omaa kieltäsi. En kuitenkaan missään tapauksessa miellä, että olisinkin kaksikielinen myöskään suhteessa englantiin. Tiedän kyllä, että monet etenkin tietokonemaailmassa paljon olleet mieltävät näin Suomessakin. Minulle omassa eämässäni kaksikielisyys tarkoittaa äidinkielenomaista kompetenssia kahdessa kielessä. Tämä ei tarkoita, ettenkö tutkijana näkisi asiaa laajemmin ja etteikö minusta olisi hyvä ja tarpeellista, että erityisesti kielenvaihdon alaisissa yhteisöissä tai monikielisyystilenteissa on laajennettu kaksikielisyyden käsitystä. Kaksikielisyys on usein myös tärkeä identiteettiasia.

Jatkoa: Kaikki muut onnistuu (ei muuten pidä paikkaansa)

Mediassa näkyy yleensä vain positiivisia kaksikielisyysuutisia ja -juttuja. Ihanaa, nämäkin lapset saavat kaksikielisyyden lahjan ja katso kuinka söpöä, niin se vain osaavat tuottaa tuotakin kummallista ja vaikeaa kieltä. Koska olet viimeksi nähnyt naistenlehtihaastattelun, jossa monikulttuurinen perhe tilittää, että lapset on kaikesta yrityksestä huolimatta sitkeästi yksikielisiä? Niinpä, ei niitä näy.

Kuitenkin jos katsoo ympärilleen ja erityisesti googlaa (englanniksi) aiheesta, löytyy lukemattomia sivustoja, jossa pohditaan kaksikielisyyden “epäonnistumista”, eli sitä, että lasten kaksikielisyys ei ollenkaan vastaa vanhempien toiveita ja tavoitteita. Minusta kiinnostaa on, että näin näyttää usein käyvän myös silloin, kun toinen kieli on englanti, jos englanti vain ei satu olemaan valtakieli kyseisessä maassa.

Let’s face it: lapset eivät halua oppia montaa kieltä. Lapselle iso prosessi tuottaa useampaa kuin yhtä kieltä. Ihan konkreettisesti, tottakai on helpompaa opetella yksi kielijärjestelmä kuin useita. Lapset siis oppivat kieliä kyllä keskimäärin helpommin kuin aikuiset, mutta ei se tarkoita, että lapset haluaisivat tehdä niin.  Eri tutkimusten mukaan noin puolet tai kaksi kolmannesta lapsista, joilla on kaksikielinen tausta (eli mahdollisuus kasvaa kaksikieliseksi), kasvaa todella kaksikieliseksi. Kaikki eivät siis todellakaan onnistu, ja loputkin vaihtelevalla menestyksellä. Jos lapsen ei ole PAKKO puhua usempaa kieltä ja yhdelläkin pärjää, hän useimmiten myös tekee niin. Lapsi ei osaa ottaa huomioon etnisyys- tai identiteettikysymyksiä, eikä voi kantaa huolta kielen tulevaisuudesta. Lapsi on praktinen ja käyttää kieliä tarkoituksenmukaisesti. Hän yksinkertaisesti pyrkii puhumaan vahvempaa kieltään (tästä on tietysti poikkeuksia).

Kaksi- tai monikielisyys ei synny itsestään. Se on aina mahdollisuus, ei itsestäänselvyys. Mutta onneksi se on mahdollisuus, joka on aina olemassa.

Ajatellaanpa, että vähemmistökieli olisi A ja kyseisen paikan enemmistökieli B. Toinen vanhempi puhuu kieltä A ja toinen kieltä B. Vanhemmat puhuvat keskenään kieltä B ja se on perheen yhteinen kieli ja myöskin alueen valtakieli. Kaiken käsitykseni (ja muittenkin käsityksen) mukaan tällaisessa tilanteessa on itseasiassa tavallisempaa, että sujuva kaksikielisyys ei kehity kuin että se kehittyisi!  Hämmentävän usein päädytään nk. dilingual-tilanteeseen, jossa vanhempi ja lapsi puhuvat eri kieltä.

Tilanteissa, joissa yhtä kieltä puhutaan kotona ja toista ympärillä, kaksikielisyys kehittyy varmemmin, mutta ei sekään aina ole itsestäänselvää. Ainakin saamen kohdalla koulu on ratkaisevassa osassa: missään ei ole oikeasti saamenkielistä koulua, jossa kouluelämä tapahtuisi saameksi ja lapset puhuisivat keskenään saamea. Puhumattakaan ulkosaamelaisista, joille ei ole edes mahdollisuutta saamenkieliseen kouluun, ainoastaan saamen opetukseen muutama tunti viikossa. Kouluunmeno on siis iso muutos lasten kielimaailmassa, ja asia johon vanhemmat eivät voi juuri vaikuttaa.

Joka tapauksessa kaksikielisyys vaatii tietoisuutta ja paljon konkreettista työtä. Tärkeää on valita jonkinlainen kielistrategia, jonka avulla pyritään sinne, mitä tavoitellaan. Jos ei päästä, muutetaan strategiaa. Ongelmatilanteistakin voidaan päästä ja esimerkiksi dilingual-tilanne voi muuttua biligual-tilanteeksi. Valitettavasti suurempiin asioishin, kuten koulupolitiikkaan on vaikeampi puuttua. Mutta te hyvät vanhemmat, joilla on kaksikielinen parhe ja mahdollisuus laittaa lapsi VÄHEMMISTÖkieliseen kouluun, tehkää ihmeessä niin, sillä se voi olla ratkaiseva askel kaksikielisyyden mahdollistamisessa.

Ja se, että lapsi ei halua oppia kahta kieltä ei muuten ole mikään syy olla opettamatta/puhumatta niitä hänelle. Lapsi ei halua vastata vähemmistökielellä, eikä syödä porkkanaa vaan karkkia, eikä laittaa talvella pipoa. Lapsi ei tässä(kään) asiassa tiedä, mikä on hänelle parasta. Enkä ole kuullut kenenkään tasapainoisesti kaksikieliseksi kasvaneen aikuisen pahoitelleen asiaa.

Minun kieleni, suomi, on minulle niin  merkittävä ja rakas, että olisin valmis tekemään sen työn vaikka asuisin jossakin, jossa suomea ei puhuttaisi. En näkisi edes muuta mahdollisuutta. Siksi haluan tukea puolisoani siinä, että myös hänen kielensä siirtyisi lapsille.  Suomen kielen tulevaisuus ei edes ole minun tai minun lasteni käsissä. Saamen kielten tilanne on toinen: jokainen saamea oppiva lapsi on yksi pelastusrengas kielelle.  Jos tuo yleinen kaava kaksikielisen perheen kielitilanteesta pitää paikkansa saamen kohdalla, ollaan aika rajussa tilanteessa: olettettavasti suurin osa saamelaislapsista elää joko täysin suomenkielisissä perheissä tai kaksikielisessä perheessä, jossa suomi dominoi perheessä ja ympärillä.

Myytti nimeltä ’helppo kaksikielisyys’

Se kuulostaa helpolta, periaatteessa. Käytäntö on usein vanhemmille kovaa työtä ja moni kokee, ettei asiat ollenkaan suju niinkuin siinä kiiltävässä vihkosessa. Välillä raivostuttaa; tässä mie yritän tarjota lapselle kaksikielisyyden lahjaa, ja vastaukseksi tulee vain enemmistökieltä ja kiukuttelua.

Käytetyin – mutta ei ainoa – menetelmä lapsen kaksikielisessä kasvatuksessa on yksi vanhempi – yksi kieli –metodi: Kumpikin vanhempi puhuu lapselle aina ja systemaattisesti omaa äidinkieltään. Tämä on myös se menetelmä, josta kaksikielisyysoppaissa ja -esitteissä eniten puhutaan. Usein kaksikielisyydellä suorastaan tarkoitetaan tätä: kaksikielinen on ihminen, joka on oppinut erikielisiltä vanhemmiltaan kaksi äidinkieltä.

Hyvä. Periaatteessa hyvä. Kun asia alkaa miettiä hieman tarkemmin, tullaan  kuitenkin monien kysymysten äärelle.

Perheen kielitilanne

  • Mikä on vanhempien keskinäinen kieli? Se määrittää aika lailla, kuinka paljon sitä toista kieltä tosiasiassa kotona puhutaan.
  • Mikä on perheen yhteinen kieli, “meidän kielemme”, jolla perhe toimii ja johon lapsi perheen identifioi? Joutuuko lapsi/toinen aikuinen kääntämään ja toistamaan käytettyään jompaa kumpaa kieltä?
  • Miten sisarukset käyttävät kieliä keskenään? Onko nuorimmillakin sisaruksilla tarpeeksi vähemmistökielistä aikaa vanhemman kanssa – usein esikoiset osaavat vähemmistökieltä parhaiten, koska ovat saaneet eniten aikaa vanhemmiltaan.
  • Miten paljon lapsi näkee sukulaisiaan, joitten kanssa voi puhua omia kieliään? Ja käyttävätkö nämä kaikki, jotka osaavat, lapsen kanssa kieltä?

Yksi vanhempi – yksi kieli –menetelmää huomattavasi tehokkaammaksi on havaittu vähemmistökieli kotona –menetelmä. Tässä menetelmässä vanhempien äidinkielestä riippumatta vähemmistökieltä puhuvat kotona molemmat vanhemmat – jos tämä siis on mahdollista. Voi kuulostaa nurinkuriselta, että yhdellä kielellä tehdään kaksikielisiä lapsia, mutta toisen kielen ollessa selvästi vähemmistöasemassa näin juuri tapahtuu. Käytännössä esimerkiksi Suomessa ei niin saamenkielistä yhteisöä olekaan, että tällä tavalla kasvanut lapsi ei suomea oppisi. Vaikka kaksikielisyystulokset yleensä ovat tällä tavalla vahvempia, silti seuraavat problemaattiset kysymykset koskevat myös tätä menetelmää.

 Kielten asema ja käyttö lapsen maailmassa

  • Mikä on asuinpaikan valtakieli/kielet? Mitä kieltä lapsi puhuu hoidossa tai koulussa – mitä aikuisille, mitä lapsille? Entä naapurin, kaupan myyjän, perhetuttujen tai leikkipaikan lasten kanssa? Mitä kieltä lapsi näkee ja kuulee kadulla ja ympärillään? Millä kielellä lapsi voi lukea, pelata, leikkiä, harrastaa?
  • Millä kielellä lapsi saa sivistyksensä? Millä kielellä lapsi oppii puhumaan abstrateista asioista, esitelmöimään ja kirjoittamaan?
  • Pärjääkö lapsi molemmilla kielillä hienosti, vaikka onko toinen se kieli, jolla pärjää lähes aina ja toinen se, jolla vain joskus?  Onko lapsella todellinen “tarve” käyttää molempia kieliä? Saako lapsi haluamansa/onnistuuko kommunikaatio vain yhdellä kielellä? Lapsi ei vielä identiteettiasioista perusta, kielen puhumiselle pitää olla selkeä tarve.
  • Tosiasiassa, jossa päivä jaetaan vartin pätkiin, KUINKA paljon lapsi molempia kieliä kuulee ja käyttää? Saako lapsi riittävästi molempia kieliä tullakseen sujuvaksi niissä?
  • Vastaako lapsi samalla kielellä kun puhutellaan? Tuottaako lapsi itse aktiivisesti riittävästi molempia kieliä niin, että aivot ovat harjaantuneet sujuvaan kahden kielen puhumiseen?

 Asenteet

  • Tukevatko molemmat vanhemmat lasta kaksikielisyyteen kasvamisessa? Suhtautuvatko he positiivisesti toistensa kieliin?
  • Minkälainen arvojärjestys kielillä on maailmassa, jossa lapsi elää? Ovatko lapsen kielet samanarvoisia? Näkyykö molempien kielten arvostus lapselle selvästi?
  • Minkälainen tyyppi lapsi muuten on? Seuraako vanhempiensa vai ikätoveriensa esimerkkiä? Onko lapsi omapäinen vai kiltimpi?

Nämä kaikki seikat vaikuttavat kaksikielisyyskasvatuksen toimivuuteen. Läheskään kaikkiin niistä perheet eivät voi itse vaikuttaa. Usein – ei aina – on niin että toinen kieli on vastauksena lähes kaikkiin näistä kysymyksistä. Tämä on erityisen olennaista vähemmistöjen kohdalla, sellaisten kuin saamelaiset, joista käsittääkseni suurin osa on ns. sekaliitoissa, eli puoliso ei ole saamenkielinen.

Joillakin perheillä ja joillakin lapsille tämä kaikki sujuu kuin tanssi: lapsi oppii kaksi kieltä vanhemmiltaan ja puhuu molempia mielellään ja sujuvasti. Meille useimmille tulee mutkia matkaan.

Ei ihme, että monista tuntuu, että hyväntahtoinen ohje siitä, että puhu vain omaa kieltäsi lapselle tuntuu joskus vitsiltä. Voi kun se olisi niin helppoa. Ei kuitenkaan ole syytä hirttäytyä epätoivoon, jos on toiminut juuri niin kuin sanotaan, mutta vastauksena tulee vain enemmistökieltä. Kyse voi olla noista muista tekijöistä, joita kysymyksissäni otin esille. Voisiko niistä joihinkin vaikuttaa? Yleensä voi, kun vanhemmat ja lapsen läheiset yhdessä miettivät ratkaisuja. Voiko lisätä kanssakäyntiä sukulaisten kanssa? Voiko järjestää leikkimahdollisuuksia vähemmistökielellä? Jne.

Meän ratkaisu oli vaihtaa yksi vanhempi yksi kieli -strategiasta vähemmistökieltä kotona (ja päivähoidossa) strategiaan. Se oli asia, johon pystyimme vaikuttamaan. Se tuntuu toimivan toistaiseksi, ainakin jotenkuten, mutta ihan varmasti asiaa joutuu miettimään jossain vaiheessa taas.

Entä silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei puhu äidinkielenään kieltä, jonka siirtäminen seuraaville polville koetaan kuitenkin tärkeäksi? Näin on useitten vähemmistökielten kohdalla tilanne, koska kielenvaihto on edennyt niin pitkälle, että lapsia hankkivassa iässä olevat eivät ole itsekään saaneet oppia kieltä kotona normaalina äidinkielenä. Tätä pohdin joskus toiste.