Yksikielisestä kaksikieliseen ympäristöön

Oletan, että on aivan eri asia kasvattaa lasta kaksikieliseksi yksikielisessä ympäristössä kuin kaksikielisessä ympäristössä. En tosin tiedä, me olemme kasvattaneet lapsiamme vain yksikielisessä ympäristössä, jossa toisella kielellä on ollut kaksi paikkaa: koti ja päivähoidon aikuiset. Nyt on toisin. Muuttoauto Utsjoelle, kaksikieliselle alueelle, saapui viikko sitten.

Välittömiä huomioita: lukeva lapsi tavaa touhukkaasti saamenkielisiä nimikylttejä ja kommentoi innostuneena sitä, että kyltit ovat kahdella kielellä. Vertailee erikielisiä nimiä ja pohtii käännöksiä. Päiväkodissa lapset puhuvat – ihan oikeasti – keskenään pääasiassa saamea myös leikeissään. Tästä osuudesta meän lapset kyllä jäivät ihan ulkopuolelle vielä, koska eivät ole siihen tottuneet. Täällä saame ei ole vain vanhempien ja päiväkodin aikuisten varassa, vaan lapset kuulevat saame myös kaupassa ja vierailta ja kirjastossa jne. Eikä vain saamea, myös norjaa kuuluu. Esikoinen kysyikin heti, että koska saa oppia norjaa. Toki suomea kuulee myös, ja tässä kylällä enemmänkin kuin saamea. Silti täällä on paljon suurempi mahdollisuus luoda lapsille saamenkielisiä tiloja ja tilanteita  – kaupunkisaamelaisille saamenkieliset tilanteet ovat lähes aina kaksikielisiä ja saamen kielen omia tiloja on vaikea järjestää. Vaikka monikielisyys sinänsä on positiivinen asia, lapsen toisen kielen kehittyminen tuntuu kaipaavan myös yksikielisiä tiloja tällä kielellä. Saman ovat huomanneet muutkin, lue lisää täältä.

Olen auttanut saamelaiskäräjiä selvittämään kaupunkisaamelaisten kielitilannetta, ja tulokset ovat aika karuja: saame ei välity saamelaisalueen ulkopuolella lapsille kovinkaan vahvasti. Vanhemmilla on kyllä yritystä, mutta yksikielisessä suomenkielisissä ympäristössä saamen kielen tiloja on yksinkertaisesti liian vähän. Yhden vanhemman varassa kieli ei useissakaan tapauksissa kanna lapsen aikuisuuteen asti niin, että kielestä tulisi lapselle vahva äidinkieli. Yksikään toisen polven ulkosaamelainen ei tavoittamassani joukossa ollut puhunut lapsilleen saamea, eli kieli vaihtuu kaupungeissa kahdessa polvessa. Usein jopa yhdessä, eli suurin osa toisen polvenkaan ulkosaamelaisista ei ole saanut vahvaa saamen taitoa kotoaan. Toivotaan, että saamen kielen tilannetta ulkosaamelaisten parissa onnistutaan parantamaan, sillä tilanne on todella huolestuttava. Kuitenkin jokainen potentiaalinen saamen käyttäjä on arvokas.

En kuvittele, että Saamenmaalle muutosta alkaisivat meillekään helpot päivät. Lasten kielitilanne on hyvin herkkä ja haavoittuva täälläkin, ja mikä tahansa asia kääntää kielen suomeksi. Lapsen kielen, ryhmän kielen, tilannekielen. Koulumaailma ei täälläkään ole tasapainoisesti kaksikielinen vaan enemmän suomenkielinen. Kielen eteen pitää tehdä töitä.  Mutta kyllä täällä olo huomattavasti toivoa antaa, että ehkä tässä onnistutaan.

Kiinnostavaa täällä Utsjoella on miettiä minun ja lasten välisen suomen kielen tilannetta. Oulussa kielijako meni aika luontevasti: puhuin saamea kotona ja saamenkielisissä tilanteissa, suomea kodin ulkopuolella ja suomenkielisissä tilanteissa. Mutta nyt suomenkielisten tilanteiden osuus on huomattavasti pienempi. Lapset näkevät suomenkielisiä tärkeitä aikuisiaan vähemmän. Lisäksi olen aina puhunut saamea lapsille täällä Utsjoella käydessämme, koska tämä on ollut meän perheelle ’saamenkielinen tila’. Lasten oletus selvästi on ollut, että nyt puhutaan sitten saamea. Itse kuitenkin haluan pitää suomenkin mukana minun ja lasten kommunikaatiossa. Ei sillä, että pelkäisin, että lapset eivät suomea oppisi muutenkin. Jokainen täällä oppii. Kyse on siitä, että minulla on oma erityinen suhteeni suomeen, jota haluan myös lasteni kanssa jakaa. Joudun siis miettimään ja neuvottelemaan hieman uusiksi totuttuja kielenkäyttökuvioita. Se ei olekaan välttämättä niin helppoa, ainakaan sen lapseni kanssa, joka rakastaa sitä, että asiat ovat aina samalla tavalla.

Mainokset

Lapsen persoonallisuus ja monikielisyys

Samat olosuhteet, sama määrä eri kieliä, mutta eri tulos: toinen lapsi puhuu monia kieliä sujuvasti ja iloisena, toinen pitäytyy tiukasti yhdessä kielessä.

Olen aiemminkin tässä blogissa viitannut siihen, miten lapsen persoonallisuus on merkittävä tekijä kaksi- ja monikielisyyden kehittymisessä. Kiinnostavaa kyllä, niin itsestäänselvältä kuin aihe monikielisten lasten vanhemmista tuntuukin, asiasta ei oikein tunnu löytävän mitään tutkimusta, ja hyvin vähän muutakaan materiaalia.

Tästä puhutaan vähän: eri lapsilla on erilainen kapasiteetti omaksua kieliä. Vaikka lapset omaksuvat yksikielisissä enemmistöympäristössä kielen melko samoilla tavoilla, monikielisisessä tilanteessa eri kielten määrä ja käyttö voi olla hyvin vaihtelevaa. Tällaisissa olosuhteissa osa lapsista nappaa kielet paremmin kuin toiset. Jotkut puhuvat kieltä kuin kieltä yllättävänkin pienen inputin varassa, kun taas toisilla kieli on kankea, vaikka kieli olisi jatkuvasti läsnä. Eroja voi olla, ja onkin, myös saman perheen lasten kesken.

Yleisen tason viitteitä persoonan ja kielen omaksumisen suhteesta löytyy kyllä: kielen kuin kielen oppimiseen vaikuttavat kognitiivinen kapasiteetti, motivaatio, persoonallisuus/temperamentti, ympäristö ja odotukset. Tutkimusta on myös perustemperamentin ja vieraan kielen oppimisen suhteista. Syvempää analyysia onkin vaikeampi löytää: miten esimerkiksi persoonallisuus tarkkaan ottaen vaikuttaa?

Voitaisiin ajatella, että temperamentiltään ulospäinsuuntautunut lapsi oppii kieliä helpommin. Lapsi yksinkertaisesti kommunikoi enemmän toisten ihmisten kanssa.  Tältä myös näyttää vieraan kielen oppimista kartoittaneisssa tutkimuksissa: ekstrovertti uskaltaa ja haluaa paremmin käyttää myös kieltä, jota ei osaa täysin. Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Ulospäinsuuntaunut lapsi on myös usein sosiaalisesti herkempi huomaamaan kielten väliset statuserot. Jos vähemmistökielellä ei elinympäristössä tai ympäröivässä yhteiskunnassa ole statusta, tämö voi vaikuttaa ekstoverin haluun käyttää kieltä.

Vankka oma tahto voi jossain vaiheessa kääntyä jotakin kieltä vastaan, ja kieli voi päätyä näin kapinan kohteeksi tai välineeksi. Mutta ei tämäkään niin yksioikoista ole: toisaalta vahvaa omaa tahtoa tarvitaan, että onnistuu säilyttämään oman kielensä valtakielen paineen alla.

Hitaasti lämpiävä lapsi voi lämmitä hitaasti myös kieliasioissa. Varautuneelle lapselle voi olla hankala käyttää kieltä, jos on epävarmuutta omasta kielitaidosta tai muiden odotuksista.

Aivan selvä vaikutus on sillä, miten altis lapsi on vertaisryhmän vaikutukselle. Kielen kannalta tämä voi näkyä molempiin suuntiin: vähemmistökieltä arvostava vertaisryhmä vetää mukaan niitäkin nuoria, joilla omat voimat eivät ehkä kielenylläpitoon riittäisi. Enemmistökieltä suosiva vertaisryhmä taas voi vaikuttaa täysin toiseen suuntaan: jos on kova tarve saada ryhmän hyväksyntä, eikä vähemmistökieli kuulu niiden asioiden joukkoon, jolla arvostusta saa, lapsi voi kokea painetta luopua kielestä. Osa lapsista ja nuorista taas on oman tiensä kulkijoita, eikä vertaisryhmälle ole heihin niin suurta vaikutusta.

Esikoiset ovat usein arvoiltaan konservatiivisempia kuin seuraavat lapset. Kielten maailmassa tämä voi näkyä joko vanhempien kielivalintojen kunnioittamisena tai sitten ihan päinvastoin yhteiskunnan normiin pyrkimisenä. Esikoiset yleensä puhuvat vähemmistökieltä enemmän kuin nuoremmat sisarukset jo pelkästään siitä syystä, että he ovat kommunikoineet eniten vanhempien kanssa, kun taas nuoremmat kommunikoivat huomattavan paljon sisarustensa kanssa. Näin ollen useamman lapsen perheessä isompien esimerkillä on suuri vaikutus nuorempiin.

Selvää tuntuu olevan, että persoonallisuudella ja temperamentilla on vaikutusta monikielisyyden synnyssä ja siinä, miten se toteutuu ihmisen elämässä. Siksi on tietysti myös hyvä pohtia, miten lasta tuetaan parhaiten hänen monikielisyydessään. Ainoa aiheesta löytämäni vanhemmille suunnattu kirjoitus on tässä. Siihen ja maalaisjärkeen pohjaten voi sanoa, että erilaiset lapset tarvitsevat hieman erilaista tukea kaksikielisyyteen. Ulospäinsuuntautuneille kannattaa tarjota erityisesti sosiaalista toimintaa kielen parissa.  Menoa ja meinikinkiä. Seikkailua, näytelmiä, hauskanpitoa. Positiivista huomiota kielenkäytöstä. Vetäytyvämmälle ohjattua toimintaa, ja rajatumpia sosiaalisia tilanteita.  Kieliin liittyvät muutokset – kuten muutkin muutokset –  elämässä on syytä valmistella hyvin. Tällainen lapsi myös omaa rauhaa ja tekemistä kielen parissa, kuten kirjoja ja tietokonepuuhaa.  Voimakastahtoisen lapsen kanssa on hyvä pyrkiä välttämään kielen päätymistä konfliktivälineeksi; harkittu välinpitämättömyys ja hienovarainen houkuttelelu kielen pariin voivat olla paikallaan. Jotkut lapset tarvitsevat hyvin selvät ohjeet ja raamit sille, miten kieliä käytetään, jotta heillä on turvallinen varmuus siitä, että osaavat toimia oikein. Toiset taas kaipaavat tukea siinä, että löysäävät kielikäytänteitään.

Omat lapseni tuntuvat olevan hyvin erilaisia temperamentiltään ja myös suhteessaan kieliin. Toisella on voimakas tahto, ja hän kernaasti määräisi myös siitä, mitä kieltä muut perheenjäsenet puhuvat missäkin tilanteessa. Lapsi on ulospäinsuuntautunut ja haluaa ensi sijassa ottaa kontaktia kielestä riippumatta. Hän ei tunnu edes huomaavan kielenvaihdoksiaan, mutta suosii sitä kieltä, jota vertaisryhmä käyttää. Toinen lapsi taas on hyvinkin introvertti, tarkkailee kielenkäyttötilanteita koko ajan, ja haluaa olla varma, että käyttää oikeaa kieltä oikeassa paikassa. Koska mitään tiukkoja sääntöjä eri kielten käytöstä ei ole, eikä voisikaan olla, hän keksii niitä itse. Hän kokee selvästi ristiriitaa ja stressiä siitä, että kodin ja vertaisryhmän odotukset kielivalinnalle ovat erilaisia. Häntä autan esimerkiksi niin, että selostan etukäteen, että ’nyt me mennään paikkaan x, jossa on a ja b, he puhuvat suomea, mutta ymmärtävät saamea’.

Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

Lasten välinen kielenkäyttö jää usein vähemmälle huomiolle kuin lapsen ja aikuisen välinen kielenkäyttö, vaikka sekä tutkimusten että varmaankin useimpien omien kokemusten mukaan vertaisryhmä on lapsille todella tärkeä – ja sitä tärkeämpi mitä isommasta lapsesta on kyse. Perheen kielenkäyttöä tarkastellassa sisarusten keskinäinen kieli (joka ei siis välttämättä ole sama kaikkien sisarusten kesken!)  vaikuttaa  paljon siihen, miten paljon tilaa kukin kieli arjessa saa. Koko kielen ja/tai kieliyhteisön tulevaisuuden kannalta on tietysti olennaista, millä kielellä uudet sukupolvet tottuvat keskenään kommunikoimaan. Vähemmistökieli on hyvin haastavassa tilanteessa, jos sitä käytetään vain sukupolvien välillä (esimerkiksi vanhempien kanssa) mutta ei sukupolven sisällä (kuten sisarusten ja kavereiden kanssa). Pitäisin erittäin olennaisena sitä, että lasten välisessä kielenkäytössä olisi sijaa myös vähemmistöasemassa olevalle kielelle.

Täällä ulkosaamelaisten parissa suurin osa lasten kontakteista on suomenkielisiin lapsiin tai ainakin lapsiin, joitten kanssa yhteinen kieli on suomi. Näin ollen pääasiassa perheen ulkopuolisesta kommunikaatiosta lasten välillä on väistämättä valtakielellä. Mutta sama koskee myös saamelaislasten keskinäistä kommunikaatiota.

Meillä on se onni, että täällä on saamenkielinen päivähoito. Käytännössä saamenkielisyys kuitenkin tarkoittaa päivähoitoa, jossa hoitajat puhuvat saamea. Ymmärrykseni on, että lapset puhuvat hoitajille vaihtelevasti suomea ja joskus saamea, ja keskenään suomea paitsi ohjatusti. Meän lapset vastaavat hoitajille kuulemma saameksi. Kuitenkin se, että leikkikieli on suomi, tuntuu olevan hyvin vahvasti läsnä lasten sosiaalisissa kielikäytänteissä. Vuosia meni niin, että esikoisemme ei osannut tai halunnut leikkiä saameksi myöskään pohjoisessa käydessämme, vaikka siellä leikkikumppanin vahvin kieli saattoi olla selvästi saame. Myöskin hänen oma vahvin kielensä on saame, vaikka suomi tietysti  hyvin sujuukin. Onneksi tämä vaihe alkaa olla isomman kohdalla ohi, koska asiasta voidaan puhua. Pienempi toimii vielä saman mallin mukaan.

Tällä hetkellä olemme  kuitenkin onnellisia siitä, että sisarukset käyttävät arkisesssa kommunikaatiossa keskenään useimmiten saamea. Kuitenkin kun varsinainen ‘leikki’ alkaa, kieli kääntyy suomeksi. Meillä esikoinen on selvästi se, joka ankkuroi vähemmistökieltä sisarusten keskinäiseen kommunikaatioon. Nuorempi taas olisi kallellaan enemmistökielen suuntaan, koska on muutenkin sosiaalisesti joustavampi ja ryhmäpaineelle herkempi. Toisaalta  isoveli on tiukempi kielten domeenien ja ihmisten kanssa, ja siksi esimerkiksi on vaikea osata leikkiä saameksi, kun saame ei kuulu leikin domeeniin tai alkaa käyttää saamea lapsen kanssa, joka on sitä oppinut, mutta ei osannut aikaisemmin. Nuorempi vaihtelee kieltä enemmän lennosta. Molemmille suomen kielessä on selvästi jotakin lastenkulttuuriin ja lasten maailmaan liittyvää hohtoa. Toisaalta nelivuotiaamme ymmärtää myös jo hyvin saamen kielen ja saamelaisuuden merkityksen, ja ohjeistaa usein pikkuveljeään puhumaan saamea.

On melko tavallinen ilmiö, että vähemmistökieliset lapset ja etenkin nuoret käyttävät keskenään enemmistökieltä. Näin näyttäisi olevan Suomen saamenkielisimmässäkin paikassa, Utsjoella (”Utsjoen saamenkielisten nuorten saamen käyttö” http://www.samisiida.org/govat/doc/selvityssuominet.pdf). Nuoret käyttävät pääasiassa suomea keskinäisessä kommunikaatiossaan niin sisarusten kuin kavereittenkin kanssa. Myös omissa meänkieltä koskevissa tutkimuksissani olen huomannut saman: nuoret puhuvat keskenään vain ruotsia, vaikka tietäisivät toisen osaavan meänkieltä. Utsjoella nuoret puhuvat suomea myös koulussa, saamea puhutaan pääasiassa saamenkielisessä opetustilanteessa.

Tästä herää monta kysymystä: Miksi lapset ja nuoret pyrkivät puhumaan keskenään valtakieltä silloinkin, kun olisi mahdollista käyttää toista kieltä? Miksi jotkut lapset tekevät näin ja toiset taas vähemmän? Mistä lasten ja nuorten kielenkäyttökuviot muodostuvat?

Tärkein huomioonotettava seikka on tietysti kielitaito. Täytyy miettiä, onko kommunikaatioon osallistuvilla lapsilla niin vahva kielitaito vähemmistökielessä, että sen käyttäminen on luontevaa. On aika paljon odotettu lapselta, että hän alkaisi ‘kielimestariksi’ toiselle lapselle. Meän lapset eivät ala, esikoinen on eksplisiittisesti ilmaissut, ettei jaksa puhua saamea, jos toinen ei osaa sitä ‘hyvin’. Näyttäisi siltä, että hän puhuu (pääasiassa) saamea, jos toinen puhuu sitä äidinkielen tasoisesti – lukuunottamatta siis tiettyjä leikkejä. Ymmärrän häntä: jos itse osaa suomea täysin ja se on myös toisen lapsen vahvin kieli, lapsen praktisessa ja suoraviivaisessa maailmassa on vain helpompi valita kieli, joka sujuu kaikilta. Lapsia voi rohkaista käyttämään keskenäänkin myös kieltä, joka ei ole vahvin kieli, mutta siihen tarvitaan aikuisen apua ja strukturoitua toimintaa; ei voi odottaa että vähemmistökieli tulisi itsestään sellaisessa tilanteessa. Meillä ei täällä ole lapsille omaikäisiä kavereita, joiden saame olisi tasavahva suomen kanssa. Kommunikaatiotilanteessa yksikin valtakielinen tai heikosti vähemmistökielinen vaihtaa helposti koko ryhmän kielen.

Toinen kysymys on tietysti lasten pyrkimys toistaa totuttuja rutiineja. Lapsi sitoo kielet tiettyihin ihmisiin ja konteksteihin, eikä välttämättä ole halukas muuttamaan tätä. Jos tottuu siihen, että lasten keskinäinen kieli on valtakieli, niin tottumus voi olla todella vahva.  Esimerkiksi monet saamelaiset, myös sisarukset,  tottuivat käyttämään asuntoloissa keskenään suomea. Monille kieli jäi pysyväksi kommunikaatiokieleksi. Toiset taas ovat tietoisesti aikuisena vaihtaneet kommunikaatiotakielen saameksi.

Kolmanneksi nostaisin esille valtasuhteet. Lapset ja nuoret voivat olla hyvinkin herkkiä sille, minkälaisia valtarakenteita huomaavat kieliin liittyvän. Valtakielellä on prestiisiä eli arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Jos lapsen toisella kielellä tuntuu pärjäävän aina ja toisella vain rajatusti, toinen kieli voi olla lapsen näkökulmasta vajaa. Jos lapsen toisella kielellä on kirjoja, pelejä, sarjakuvia, ohjelmia, elokuvia, nettisivuja, ja toisella ei, tai  on hyvin rajatusti, toista kieltä ei voi käyttää lapsen näkökulmasta tärkeillä lasten ja nuorten kulttuurin domeeneilla eli käyttöaloilla. Eikä se toinen kieli sitten yhdisty näihin ‘cooleihin’ asioihin. On tietysti ihan selvää, että pienet kielet eivät voi kilpailla suomen ja englannin kaltaisten jättikielien kanssa näillä areenoilla. Kuitenkin olisi tärkeää, että oma kieli yhdistyisi myös näihin ‘cooleihin’ asioihin, eli jälleen kerran kiitos vähemmistökielisille räppäreille, rokkareille jne.

Koska  useimmissa tilanteissa vain vähemmistölapset ovat kaksikielisiä, koko ikäryhmän yhteinen  kieli on valtakieli. Lapset ovat myös solidaarisia: valtakieli ei sulje ketään pois. Se tuntuu neutraalimmalta vaihtoehdolta. Varsinkin pienissä yhteisöissä, joissa ikätovereita on vähän, yhteinen sosiaalinen oleminen on  lapsille ja erityisesti nuorille kieltä tärkeämpää. Voisi tietysti ajatella, että luontevaanhan olisi se, että yhteisissä tilanteessa lapset käyttävät valtakieltä ja vähemmistökieliset lapset voivat sitten keskenään käyttää vähemmistökieltä – näinhän aikuiset toimivat. Nuorten ja lasten maailma ei kuitenkaan toimi näin yksinkertaisesti.  Ensinnäkin näitä yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita voi olla todella vähän. Toiseksi yhteisesti käytetty kieli siirtyy helposti myös vähemmistökielistenkin nuorten keskinäiseen käyttöön. Minusta reiluinta olisi se, että kaksikielisissä yhteisöissä kaksikielisyyttä olisi enemmän molempiin suuntiin.

Sitten ovat vielä kielikäsitykset, kieliasenteet, kieli-ideologiat ja kielimielikuvat. Lapseen ja nuoreen vaikuttuvat tietysti perheen asenteet. Jos perhe on kaksikielinen, on enemmistökielisen vanhemman asenne erityisen tärkeä. On myös havaittu, että jos vanhemmilla on hyvä kielellinen itsetunto vähemmistökielessä, se auttaa kielen siirtymistä lapselle. Jos taas vanhempi esimerkiksi vaihtaa aina lapsen kanssa enemmistökieleen kun enemmistökielisiä on paikalla, lapsi voi tulkita, että omassa kielessä on jotain hävettävää, vaikka aikuisen tarkoitus olisi vain olla kohtelias.

Ympäröivässä yhteiskunnassa ja yhteisössä on paljon kieliasenteita ja –ideologioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa. Jotkut niistä ovat pluralistisia ja monikielisyyttä ja vähemmistökieliä tukevia, jotkut taas selvästi niiden vastaisia. Valitettavasti moni vähemmistökielinen lapsi ja nuori tulee törmäämään näihin negatiivisiin asenteisiin ja ideologioihin jo ennen, kun kykenee itse muodostamaan omia käsityksiään tai puolustamaan omaa kieltään ja oikeuttaan siihen.  Jopa meän nelivuotiaamme on joutunut elämässään todistamaan on jo useita keskusteluja, joitten sisältö on kutakuinkin ’eikö Suomessa olisi kuitenkin tärkeintä osata suomea’ tai ‘mutta tekeekö sillä saamella yhtään mitään, kun se on niin pieni kieli’. Onneksi positiivisia keskusteluja on sentään rutkasti enemmän.

Kieleen liittyvät mielikuvat eivät ole mikään pieni asia, kun tullaan nuoruusikään. Mielikuvat selittävät myös sen, miksi englanti nousee niin merkitykselliseksi monen nuoren elämässä, ja johtaa jopa sellaisiin ylilyönteihin, että nuori alkaa kuvitella, että voi ilmasta itseään paremmin englanniksi kuin äidinkiel(i)llään. Englanti yhdistyy popkulttuuriin, suurkaupunkien sykkeeseen, jännittäviin asioihin, jotka tapahtuvat tuolla jossakin avarassa maailmassa. Englanti on vapaa perheeseen, sukuun ja tylsään kotipaikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta sama voi pienemmässä mittakaavassa koskea myös valtiollisia enemmistökieliä vähemmistönuorten parissa. Valtakieli voi olla nuorelle lupaus elämästä, joka on toisaalla. Samalla tavalla merkityksellistä on se, jos positiivisia mielikuvia saadaan liittymään juuri siihen omaan kieleen. Teini-ikä voi assimilaatiopaineen tavoin yhtä lailla tuoda mukanaan ymmärryksen siitä, että oma kieli ja oma kulttuuri ovat tärkeä osa identiteettiä.

Kaikenkaikkiaan monikielisten lasten ja nuorten keskinäisen kielen valinta onkin hyvin monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa lapsen persoona, asuinpaikan kielisuhteet, tuki jota eri kielet saavat, vertaisryhmän kielitaidot ja kaikenlaiset kieliin liittyvät asenteet. Nämä asiat ovat myös muuttuvia lapsuuden kaaren aikana. Ja onneksi näin: vaikka kielenkäyttö tiettyjen ihmisten kanssa pyrkiikin olemaan aika stabiili, ovat myös positiiviset muutokset enemmistökielestä vähemmistökieleen mahdollisia. Kieltä voi myös hivuttaa lasten maailmaan monin tavoin aikuisen avulla.

Pitää muistaa, että lapsille ja nuorille tarvitaan myös yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita ja tiloja, joissa vähemmistökielen käyttö on luontevaa. Myös kaksikielisten tilanteiden ja tilojen  ilmapiiri täytyisi saada avarammaksi niin, että kaksikielisyys olisi todellista ja myös vähemmistökielen käyttö näissä tilanteissa koettaisiin neutraaliksi.

Ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisesta

Tämä kirjoitus menee nyt hieman sivuun varsinaisesta kieliaiheesta, vaikka toki siihen liittyykin. Tämä ei myöskään pyri olemaan mikään yleinen luonnehdinta, vaan hyvinkin henkilökohtainen pohdinta siitä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisessa on. Asia koskettanee kuitenkin monia, sillä tilastojen mukaan yli 70% saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella.

Ensinnäkin kun puhutaan ulkosaamelaisista, tarkoitetaan yleensä kaupunkisaamelaisia, vaikka aivan varmasti saamelaisia asuu vaikka missä päin Suomea, Ruotsia ja Norjaa Saamenmaan ulkopuolella, eivätkä kaikki aina elä juuri kaupungissa. Me nyt satumme asumaan kaupungissa, joten se on tämänkin kirjoituksen tausta. Kaupunkisaamelaisuudesta on vaikea kirjoittaa itsessään, itsenäisenä, ilman selvää suhdetta siihen toiseen, saamelaisuuteen Saamenmaalla. Meän perheessä tämä on erityisen selvää, koska perheen saamelainen vanhempi on itse kasvanut lapsuutensa Saamenmaan ydinalueilla. Hän on siis Oulussa, jos ei nyt maahan-, niin kulttuuriinmuuttaja. Tutkijana olen kyllä kiinnostunut siitä, seuraako ulkosaamelaisuudesta kieliassimilaatio kolmessa polvessa, kuten maahanmuuttajille usein käy. Toivottavasti ei.

Kieli. Kun kotiovesta astuu ulos, alkaa Suomi ja suomi.  Suomea puhutaan naapurille, kaupankassalle, ystäville, leikkipuiston lapsille. Aina. Omanikäistä saamenkielistä vertaisryhmää ei ole, ei edes yhtä ainokaista kaveria, jonka kanssa leikki sujuisi saameksi. Kotikieli ei oikein riitä, kieli jää toiminnallisen kaksikielisyyden tasolle. Toki tällainen kielitaito voi olla ihmiselle itselleen täysin riittävä.  Lapsi ei kuitenkaan opi millään harvinaisempia kielimuotoja ja sanoja, vivahteita ja kielen pragmatiikkaa kuten kielen ympäröimänä (joka toki on haastavaa jo pohjoisessakin kielenvaihtojen myötä), ainakan ilman erityistä tukea.

Kulttuuri. En ole vielä keksinyt, miten lapsemme (tai mie itse) voisin täällä oppia, miten joikataan, miten saamenkäsitöitä tehdään, mistä syyssiikaa kalastetaan, missä on turvalliset kelkkaretit, miten kota pystytetään, miten ihmisten kanssa ollaan, miten puhutaan ja mistä. Miten lapsi oppisi juuriseutunsa paikannimet, kertomukset, sukulaissuhteet, rajan yli käynnin?  Ei niistä ole pakko olla kiinnostunut, mutta miten lapsella olisi edes mahdollisuus tietää, onko.  Ei täällä myöskään ole saamelaista bändikerhoa tai jalkapalloa, saamelaisia nuorisotapahtumia tai festareita, taidenäyttelyitä tai teatteria. Kysynkin, mitä kaupunkisaamelainen kulttuuri sitten on? Sitä tuntuu olevan enemmän Helsingissä ja Rovaniemellä, täällä Oulussa ei ole yhtään mitään, jos ei sitä itse järjestä. Muutamat ihmiset koittavat jotain järjestää, mutta resurssit eivät kummoiseen riitä. Se uuvuttaa. Jopa mie ole tässä mukana, paraskin saamelaiskulttuurin asiantuntija. Mutta parempi sekin kai kuin ei mitään. Ne joilla on hyvät verkostot ja sukulaisia kaupungissa, voivat tietysti luontevammin elää myös saamelaista kulttuuria arjessa kodin ulkopuolellakin.

Kieli- ja kulttuurimaisema. Lapsi ei näe toista kieltään missään: ei paikannimissä, ei kylteissä. Myöskään saamelainen kulttuuri ei ole esillä tai näkyvillä, ei edes symbolisena, paitsi niissä muutamissa kulttuuritapahtumissa muutaman kerran vuodessa. Koko kaupunki on koodattu suomeksi niin kielellisesti kuin kulttuurellisestikin, englanti on ainoa toinen kieli, jolle on sijaa. Kulttuurimaisema on kaupunkimainen tai pohjoispohjalainen. Saamenmaalla kulttuurimaisemaan kuuluu myös luonto, se miten ihmisen jälki näkyy luonnossa sille joka osaa lukea. Oulusta puuttuu kokonaan kulttuurinen tila saamelaisuudelle ja saamen kielelle, ihan konkreettisestikin.

Luonto. Luonnonympäristö on täällä kovin toisentyyppinen kuin pohjoisessa, tietysti. Myös luonnossa kulkeminen on toisenlaista, se ei ensinnäkään ole mikään jokapäiväinen, arkinen asia, vaan ensin katsotaan netistä joku luontoaluea, sitten ajetaan sinne kartan kanssa autolla. Koska emme ole täältä kotoisin, luontotuntemus on aika heikkoa. Mustikat etsitään hakuammunnalla, mitään perinteitä luonnonkäyttöön ei ole. Tämä maa ei sisällä meille kokemuksia, kertomuksia, historiaa. Kyse on myös siinä, mihin ympäristöön lapsi kasvaa ja leimautuu, mitä polkuja hän tonkii ja juoksee. Useinhan lapsuuden maisemat ovat merkityksellisiä mielenmaisemana, sinne ihminen juurensa asettaa. Vaatii vanhemmilta panostusta, jos haluaa lapselle siteet myös pohjoiseen. Lomamatkan suunta on aina aika selvä.

Sukulaiset. Luonteva ja läheinen suhde sukulaisiin syntyy lapsena. Olen itse kasvanut erillään molemmista suvuistani, ja kadehdin sitä, että monet muut serkkuni saivat kasvaa suvun lähellä, niin että mummot, sedät ja tädit olivat arjessa ja elämässä mukana.

Identiteetti. Ulkosaamelainen identiteetti on väistämättä toisenlainen kuin Saamenmaan saamelaisella, niinkuin ruotsinsuomalinen identiteetti on erilainen kuin suomensuomalaisesta. Lapsi kasvaa selvästi dominoivan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, ja koko identiteetin perusta on eri. Suomalaisuuden komponentti identiteetissä saa suuremman osan, kun se aktualisoituu lapsen arjessa kaiken aikaa: lapsi yksikertaisesti tekee suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa paljon enemmmän kuin saameksi ja saamelaisessa kontekstissa.  Saamelaisuus yhdistyy  pohjoiseen ja aktualisoituu siellä, ja joissain harvoissa tapahtumissa kaupungissa. Kaupungissa vertaisryhmä on pieni, ja identiteettiä rakennetaan pääasiassa yksin. Kaikenlaista tukea siis tarvittaisiin reilusti.

Päiväkoti ja koulu. Tässä tilanteessa saamenkielinen päivähoito on korvaamattoman arvokas. Siellä kuulee kieltä edes osittain, ja se näkyy. Kulttuurista maisemaa on kostruoitu saamen lasten hoitopaikkaan, se koostuu leluista, väreistä, tekstiileistä. Mäntylän päiväkodissa on jopa oma kota, Uhca-Sápmi. Tällä hetkellä tosin ongelma on se, että siellä ei ole riittävästi isoja lapsia, emmekä ole varma, voiko esikoisemme jatkaa siellä. Kaikki on täällä niin haurasta, muutaman lapsen elämänmuutokset voivat kaataa kaiken, kun ryhmä on pieni.

Mutta mitä sitten kun lapsi menee kouluun? Täällä lapsi saa kaiken opetuksensa suomeksi, suomalaisen opetussuunnitelman mukaan. Paikallistuntemus koulussa koskee tätä kaupunkia, sen luontoa ja historiaa. Näkyykö lapsen kieli, saamelainen historia tai kulttuuri (esim. käsityö) koulussa? Epäilen. Saamen kielen opetusta järjestetään kerran viikossa, joten vanhemmille jää valtavan suuri vastuu sekä kielen, kulttuurin, maantiedon että historian opettamisessa.

Kaupungin hyviä puolia ovat tietysti ne tavalliset:  hyvät harrastus- ja kulttuurimahdollisuudet, väljempi elämäntyyli, yksityisyys,  suurempi mahdollisuus valita sosiaalista verkostoa ja löytää omanhenkisiä ihmisiä, ravintolat ja kahvilat ja kaupat, se, että ympärillä tapahtuu koko ajan jotakin.

Kaupungissa lapsi voi onnistua paremmin kasvamaan ilman sukujen nokittelua, saamelaishierarkiaa, pienen paikan ahdistusta, kulttuurikonflikteja. Toisaalta moni lapsi ei halua olla yksin erilainen, ja haluaa siksi kaupungissa jättää kielen ja etnisyyden tuntomerkit pois näkyvistä.

Kyllä kaupungeissa jotkut onnistuvatkin. Tiedän lapsia ja nyt jo aikuisiakin, jotka ovat kasvaneet saamelaisalueen ulkopuolella, saaneet ainakin itselleen riittävän kielitaidon ja ovat tyytyväisiä identiteettiinsä. He ovat osanneet yhdistää kaksi kulttuuriaan. Parhaimmillaanhan tästä syntyy jotakin uutta.

Mutta näitä rohkaisevia esimerkkejä on vähän, hyvin vähän. Ja erityisen vähän on näyttöä siitä, että tämä kaupungissa kasvanut sukupolvi saisi niin vahvan kieliperustan, että siirtäisi sen seuraavalle sukupolvelle.

Mitä kaupunkiin sitten tarvittaisiin? Kielipesiä niille, jotka eivät kieltä saa kotona. Omakielistä hoitoa niille, jotka ovat saamenkielisiä. Laki turvaa päivähoidon, mutta ei koulua sen jälkeen. Tarvitaan saamenkielisiä/kielipesäkoululuokkia, joissa on saamelainen ops. Tarvitaan taksikyytejä näihin luokkiin, koska eivät useimmat vanhemmat voi olla kuskaamassa lapsia pitkin päivää. Täytyy luoda tiloja kielelle ja kulttuurille. Tarvitaan kulttuurikeskuksia, joissa voi tavata, joissa on kirjasto ja jonne tulevat lehdet, joissa voi järjestää tapahtumia. Tarvitaan harrastekerhoja, toimintaa eri-ikäisille, retkiä, tapahtumia, ruokailtamia. Lastenkulttuuria, jossa kaupunkisaamelaisuus näkyy. Tarvitaan – ennenkaikkea – palkattuja työntekijöitä, sillä on kohtuuntonta, että kaikki toiminta on yhdistysten harvojen vapaaehtoisten varassa. Pohjoisten vähemmistöjen urbanisoituminen  on tosiasia, mutta siihen on varauduttu kovin heikosti.

Niinkuin ehkä tästä kirjoituksesta huokuu, me olemme jo päättäneet. Nyt on kyse enää käytännön toteutuksesta ja aikataulusta. Sitten minusta tulee kulttuuriinmuuttaja.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on meän näkemyksemme omasta tilanteestamme, eikä tarkoitus ole väheksyä kenenkään ulkosaamelaisen lasten kulttuuuri- ja kielikasvatusta. Päinvastoin, annan suurta arvoa heille, jotka jaksavat taistella etulinjassa. Ihmisillä on hyvin erilaisia resursseja ja erilaisia odotuksia tässä asiassa.

Kesäkieli, kielikesä

Pakko kommentoida sitä, miten iso vaikutus kesällä on kieliasioihin. Kesällä  ollaan  lasten kanssa. Kesällä on aikaa jutella, leikkiä, kulkea yhdessä. Kesällä pääsee käymään siellä, missä omaa kieltä puhutaan. Näkee sukulaisia, kuulee saamea puhuttavan naapurin ja kaupan myyjän kanssa. Näkee saamea puhuvia mummoja, lapsia, nuoria. Kuulee vanhojen kieltä ja lasten leikkisaamea. Näkee kieltä konkreettisesti, paikannimiä kylteissä. Voi käydä Norjan puolella, jossa suomella ei pärjää.

Kesällä voi jättää vähemmälle filmit ja merkkilelut, joiden maailma on sidottu enemmistökieleen. Tehdään asioita, joissa vähemmistökieli on luontevaa. Ei oikeastaan tarvitse miettiä kieliasioita, koska perheen kieli on saame ja yhdessäololle on aikaa.

Ero lasten kielimaailmassa on huikea, ja sen kuulee. Ahdistaa jo nyt vähän syksy, arki ja se, miten enemmistökielinen maailma taas meitä imee.

Taustaa

Joskus mie mietin, että miten tähän soppaan oikein päädyttiin 🙂 Mie olen suomalainen ja yksikielinen suomenkielinen äidinkieleltäni. En ole siis koskaan omassa taustassani tai perheessäni ollut tekemisissä kaksikielisyyden kanssa. En silti sanoisi, että EN ole ollut asian kanssa missään tekemisissä yleisemmällä tasolla, koska olen kasvanut Torniossa, rajakaupungissa. Olen tietysti (tai ei välttämättä tietysti, torniolaiset osaavat olla hämmentävän välinpitämättömiä Ruotsin puolen asioista, jotka eivät koske nuuskaa tai karkkia) tuntenut suomi-ruotsi –kaksikielisiä perheitä ja lapsia. Mutta mitään kaksikielisyyttä ei Suomen puolen rajaa esiinny, eivätkä torniolaiset opi ruotsia sen aiemmin tai paremmin kuin muutkaan, valitettavasti.

Puolisoni ja lasten toinen vanhempi on suomi – saame -kaksikielinen saamelainen saamelaisalueelta.  Hänelle äiti on puhunut suomea ja isä saamea, joten kaksikielisyys on kotoa lähtöisin (monet saamelaiset ovat kaksikielisiä, vaikka kotona on puhuttu vain saamea). Hän on kasvanut kouluikään lähes täysin saamenkielisessä Koutokeinossa  (vaikka oli onnistunut oppimaan siellä norjaakin) ja sitten aikuistumiseen asti kaksikielisellä Utsjoella, jossa tuohon aikaan oli mahdollista käydä ala-aste saameksi. Koko aikuisikänsä hän on asunut suomenkielisessä Oulussa, mutta opiskellut ja työskennellyt saamenkielisessä opinahjossa.  Periaatteessa valittavia kieliä lapsen kanssa oli siis kaksi, mutta käytännössä saamen valinta oli selvää.

Kun aloimme asua yhdessä, kysymys kielestä nousi tietysti esille. Minulla oli jotakin pohjaa saamesta, koska olin käynyt vuosia aiemmin saamen kielen alkeiskurssilla, johon osallistuin osana suomen kielen opintojani. Silloin oli tapana sukukielistä viron lisäksi lukea saamea tai unkaria. Saame oli minulle luonnollinen valinta, koska olin jo lukenut joitakin kursseja saamen kulttuuria. Kohtuullisen läheinen sukukieli on siitä kiitollinen opiskelukohde, että jonkinlaisen ymmärryksen yksinkertaisista arkiasioista saavuttaa aika pienellä vaivalla.

Koska tiedostin kieliasioita paljon jo alkujaan, minulle oli alusta asti selvää, että en voi täällä Oulussa “pakottaa” puolisoani elämään vain suomeksi arkeaan, kun koko ympäristö on muutenkin suomenkielinen ja saamen käyttöaloja vähän. Se ei vain tuntunut reilulta. Hänellä myös on saamelaiseksi harvinainen kielellinen itsetunto ja hän osasi sanoa, että hänen kotikielensä on saame ja hän toivoo, ettei joudu siitä luopumaan. Mitäpä siinä voi muuta tehdä kuin tarttua sanakirjaan 🙂 Itseasiassa kävimme aiheesta joskus seuraavan keskustelun:

Mie: On sulla ollut hyvä tuuri, kun sun kumppanit on ollut semmosia, jokka on alkanu opettelemaan saamea.

Hän: Miten niin?

Mie: No että oishan voinut olla semmonenki tyyppi, jota ei nämä kieliasiat niin kiinnosta.

Hän: Miten niin ois?

Alkoi pitkä “Saame kotikieleksi” -prosessi, joka jatkuu edelleen. Se on vaatinut pinnaa molemmilta, oppijalta ja opettajalta. Aloitin kertaamalla alkeiskurssia, sekä käymääni että muita. Post it -laput ilmestyivät jääkaapin oveen, peiliin, verhoihin, kirjahyllyyn. Välillä koko asunto oli täynnä räikeän kirkkaita lappuja, joissa oli asioitten saamenkielisiä nimiä. Minulla ei missään vaiheessa ollut aikaa täysipainoisesti opiskella saamea, eikä kirjoista opiskelu oikein ole minun tapani oppia kieliä (mikä lingvisti!). Kokemuksesta olin jo oppinut, että opin kuulemalla ja käytännössä kieltä parhaiten, joten ensin alettiin harjoitella sitä, että puoliso puhui minulle yksinkertaisia asioista saameksi. Tätä jatkui ainakin vuoden niin, että saamen kielen osuutta lisättiin hiljalleen. Mie vastasin suomeksi. Puolisolle kaksikielisenä oli joskus vaikea muistaa puhua mulle saamea, kun mie puhuin vain suomea, mutta meillä oli käytössä käsimerkki, jolla käänsin puheen saameksi aina kun hoksasin.  Luin lastenkirjoja ja kirjoittelin vieraita sanoja vihkoon.

Kun esikoinen syntyi Usassa, olimme tilanteessa, jossa mie ymmärsin saamea hyvin, mutta puhuin hyvin auttavasti ja melko simppeleistä asioista. Valittiin yksi vanhempi – yksi kieli –strategia, eli se kaikkein tavallisin kaksikielisyyskasvatusmenetelmä, jossa molemmat vanhemmat puhuvat äidinkieltään. Ei siinä paljon ollut vaihtoehtojakaan, kun minun kielitaitoni saamessa oli sen verran heikko. Perheen yhteisessä kanssakäymisessä mie puhuin suomea ja puoliso molempia kieliä. Muutimme Suomeen esikoisen ollessa 8 kk.

Esikoinen alkoi puhua sanoja siinä 10 kk iässä. Ensimmäinen sana oli “tutti”.  Suomi tuntui dominoivan kielen omaksumisessa. Joistakin asioista lapsi opetteli kaksi sanaa, mutta käytti niitä yhtä aikaa: “kuu-mánnu”. Esikoinen aloitti 1,5 vuotiaana saamenkielisessä päiväkotiryhmässä. Puhetta alkoi tulla enemmän vajaa kaksivuotiaana, enimmäkseen suomea. Noin kaksivuotiaana oli ensimmäinen kielikapina, lapsi osasi jo erottaa kielet toisistaan, mutta ei halunnut puhua saamea. Tämä oli ihan odotettavaa, koska lapsi eli täysin suomenkielisessä ympäristössä, jossa vain toinen vanhempi ja päiväkodin hoitaja puhui saamea.  Lapset Oulun saamenkielisessä hoidossa ovat aina puhuneet suomea keskenään.

Se oli ensimmäinen kerta, kun piti miettiä, miten kieliasioiden kanssa tehdään. Lapsi osasi selvästi suomea paremmin ja oli vastahakoinen puhumaan saamea. Katsoimme kuitenkin, että saamen input on riittävää, jotta kieltä voi vaatia. Kieltähän ei voi vaatia lapselta, joka ei riittävästi osaa. Valitsimme, että saameen on vastattava saamella. Tätä kyllä puntaroitiin pitkään, koska monet ovat myös olleet sitä mieltä, että lasta ei saa ”pakottaa” puhumaan mitään kieltä.

Lisäksi toinen lapsi oli tuloillaan ja olin huomannut, että minun saamen puhumattomuuteni kotona oli pääsyy siihen, että esikoisen saame ei päässyt kehittymään. Täysin suomenkielisessä ympäristössä toisen vanhemman puhuma saame ei vain riittänyt siihen, mitä halusimme: kaksi todellista äidinkieltä. Otin seuraavan ison askeleen ja aloin puhua saamea kotona silloin, kun olimme kaikki paikalla. Tuli politiikan muutos, yksi vanhempi – yksi kieli vaihtui yritykseksi puhua saamea kotona. Ratkaisu ei ollut minulle helppo, olenhan suomen äidinkielen opettaja ja suuri kieleni rakastaja.

On kuitenkin toistaseksi näyttänyt siltä, että nämä olivat meille hyviä ja tärkeitä päätöksiä.

  • Saameen pitää vastata saameksi
  • Perheen yhteinen kieli on saame

Nyt meillä on neljävuotias kaksikielinen poika, joka pitää saamea ensisijaisena omana kielenään. Tämä on kaupunkioloissa hyvin harvinaista, jopa ainutlaatuista. Nuorempi lapsi taas on kasvanut tämän uuden kielipolitiikan mukaan koko elämänsä. Koska hän on vasta kaksivuotias, kieliasioista on vaikea sanoa mitään. Hämmästyttävän hyvin lapsi suomea osaa siihen nähden, että input on aika rajattua.  Huvittavaa kyllä, kuopuksella oli vajaa kaksivuotiaana täysin samanlainen vaihe kuin isoveljellä; hän kieltäytyi puhumasta saamea ja protestoi saamen sanoja vastaan.

– Kooirraa. – Ná beana.- EI EI EI beana, KOIRRAA.

Toistaiseksi tämä vaihe näyttäisi olevan ohi ja nuorempikin kasvaa kaksikieliseksi saame johdossa. Tällä hetkellä kielitilanne näyttää kohtalaiselta. Olen iloinen, että lapsilla on positiivinen suhde molempiin kieliin. Kielitaito molemmissa kielissä on esikoisella hyvä, mutta erityisesti olen ilahtunut vahvasta emotionaalisesta siteestä saameen. Huolenaiheitakin on, kuten se, että leikkikielenä saame ei täällä Oulussa pääse kehittymään juurikaan, kun ei ole leikkikavereita. Liian vähän on tukea saamelle, ohjelmia, pelejä, kirjoja. Hokemat, fraasit, tunnarit ja muu popkulttuuri opitaan aina suomeksi. Koulunalkua en halua edes ajatella, sinne umpisuomenkieliseen kouluun on kadonnut monen saamea puhuvan lapsen kieli.