Omakielinen päivähoito (ja koulu)

Tällä kertaa tarkoituksenani on miettiä sitä, missä nykylapset päivänsä viettävät – suurin osa lapsistahan on päivähoidon ja lähes kaikki koulunkäynnin piirissä. Pienen lapsen arkisesta valveillaoloajasta iso osa menee päivähoidossa. Helposti on niin, että arkipäivänä lapsi on kotona hereillä aamulla tunnin pari ja illalla nelisen tuntia; loppu aika kuluu päivähoidossa. Ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä myöskään kielen ja kulttuurin kannalta, missä ja minkälaisessa ympäristössä nuo tunnit vietetään. Itseasiassa monelle lapselle tuntuun olevan hyvinkin haasteellista omaksua vähemmistökieltä vahvaksi kieleksi, jos päivähoito on enemmistökielellä.

Perheet, joissa puhutaan vähemmistökieltä tai toivotaan ainakin lapsen oppivan sitä, joutuvat tekemään hoitoa koskevia valintoja. Itse puoltaisin kyllä vahvasti vähemmistökielisen päivähoidon valintaa aina, kun se on mahdollista. Ja nimenomaan oikeasti vähemmistökielisen hoidon, mikä ei tarkoita sitä, että a. on joskus loruhetkiä vähemmistökielellä, eikä sitä, että b. vähemmistökieliset lapset ovat enemmistökielisten seassa, mutta voi käyttää omaa kieltä tietyn hoitajan kanssa eikä edes sitä, että c. hoito on kaksi- tai monikielistä, eli että osa hoitajista osaa vähemmistökieltä ja osa ei.

Kun on kyse vähän käytetystä kielestä, jossa lapsilla on vielä vaihteleva kielitaito, olisi tärkeää panostaa nimenomaan vahvasti vähemmistökieliseen hoitoon. Toki näistä lievemmistäkin muodoista on apua ja tukea lapselle, ja ne toimivat houkuttimena kielen pariin. Mutta esimerkiksi loruhetkien avulla lapsesta ei millään voi tulla minkään kielen puhujaa tai edes ymmärtäjää, vaikka siitä identiteetille voikin olla apua. Monikielisessä hoidossa enemmistökieli usein dominoi. Vahvasti vähemmistökielisessä hoidossa ainakin aikuiset puhuvat aina vähemmistökieltä, ja vähemmistökielelle on myös selkeä, oma, yksikielinen tila.

Täytyykin huomauttaa, että käsite ’omakielinen hoito’ on hyvin vaihteleva. Suomessa Utsjokisuussa ’pohjoisaamenkielinen päivähoito’ tarkoittaa pohjoisaamenkielistä päivähoitoa. Hoitajat puhuvat saamea, lapset vastaavat saameksi ja leikkivät pääasiassa saameksi keskenään. Monilla muilla alueilla saamenkielinen hoito tarkoittaa sitä, että saame on aikuisten kanssa käytetty kieli ja suomi on lasten kieli. Lapsilla voi myös olla hyvin erilainen kielitausta ja kielitaito: samassa hoitopaikassa jotkut lapset vastaavat hoitajille aina saameksi, toiset molemmilla kielillä, jotkut vain suomeksi. Myös tiloilla on merkitystä: onko saamenryhmällä oma päiväkoti, omat tilat vai toimiiko ryhmä suomenkielisen ryhmän yhdeydessä? Se, että lapsi on ’saamenkielisessä’ hoidossa, ei siis tarkoita samaa asiaa eri konteksteissa. Toisissa paikoissa saamen asema hoidossa on huomattavasti turvatumpi kuin toisissa.

Jostakin syystä tämä erikielisten lasten tilojen erottelu on kauhistuttanut monia. Suomenruotsalaiset eivät tunnu edes haluavan kaksikielisiä päivähoitoja ja kouluja. Kielinäkökulmasta ymmärrän heitä täysin. On  vaikeaa luoda aidosti kaksikielisiä tiloja, joissa molemmat kielet olisivat tasa-arvoisia – erityisesti kun ne harvoin sitä ovat ympäröivässä maailmassakaan. Myös monet saamelaisalueen hoitopaikat ovat päätyneet jakamaan lapset kielen mukaan eri tiloihin. Minusta tätä ei kuitenkaan pitäisi tulkita etnisenä separatismina, vaan yrityksenä antaa vähemmistökielisille lapsille edes mahdollisuus käyttää vähemmistökieltä keskenään. Taustalla on ihan oikea pedagoginen päätelmä siitä, miten lapset toimivat erilaisissa kieliympäristöissä: monikielisissä ympäristöissä, joissa toisella kielellä on enemmistöasema, lapset tuppaavat käyttämään tätä kieltä. Monikielisyys tuntuun ajatuksena houkuttelevalta; eikö lapsille olisi paras antaa mahdollisuus mahdollisimman moneen kieleen? Mutta tästä juuri onkin kyse. Vähemmistökieltä tukemalla lapsi voi saada myös vähemmistökielen haltuunsa, ja näin tulla monikieliseksi. Jos vähemmistökielisiä tiloja ei ole, tämä on huomattavasti vaikeampaa.

Kun meän esikoinen tuli hoitoikään, Oulussa ei ollu saamenkielistä päivähoitoa. Oli kyllä saamenkerho kerran viikossa, mutta ei päivittäishoitoa. Eikä sitä olisi kyllä ikinä tullut, ellei päivähoitolakiin olisi merkitty, että lapsella on oikeus hoitoon omalla kielellään suomeksi, ruotsiksi tai saameksi. Koska siellä näin lukee,  päivähoito-oikeus koskee saamelaislapsia myös saamelaisalueen ulkopuolella, vaikka muuten oikeudet onkin enimmäkseen rajattu pohjoiseen. Kun kirjoitin ensimmäiseen hoitopaikkahakemukseen, että haluamme päivähoidon lapselle pohjoisaameksi, oli vastaanotto lähinnä hämmentynyt ja epäuskoinen. Voin sanoa, että ei ollut mikään yksinkertainen prosessi saada saamenkielistä päivähoitoryhmää käyntiin. Usko meinasi loppua alkutaipaleella monesti. Mutta loppu hyvin: saatiin työntekijä, saatiin lapset ja saatiin tilat. Nyt ryhmä on toiminut jo monta vuotta, ja siinä on 7-8 lasta. Tosin itse tulkitsen, että hoito on osittain saamenkielistä: hoitajat puhuvat aina saamea, mutta lasten kieli on pääasiassa suomi. Myös ulkoilu- jne. hetket ovat suomenkielisten lasten seassa. Mutta täällä kaukana saamelaisalueen ulkopuolella tämä on jo hyvä saavutus. Tosin olen kyllä kokenut kateutta, kun huomasin, että Tromsassa (joka myöskin on saamen hallintoalueen ulkopuolella) on oma päiväkoti ja oma koululuokka. Meillä sellainen ei olisi mahdollista ihan jo pienen lapsimäärän vuoksi. Toivoisin myös, että saame vahvistuisi ryhmässä lastenkin kielenä, mutta sellainen on luonnollisesti aika haasteellista, kun lapsilla on niin erilaiset taustat. Toki lapsetkin huomaavat näitä eroja: joskus esikoinen on protestoinut sitä, että miksi hänen pitää vastata hoitajille saameksi vaikka muut saavat vastata suomeksikin. Olen myös kuullut hänen hoidossa vastaavan saameen suomeksi, mitä ei kotioloissa koskaan tapahdu.

Koulu on jo kokonaan toinen juttu, sitä me ei nykylainsäädännöllä Oulussa edes voitaisi saada. Koulu ei vähemmistäkielisenä ympäristönä ole turvattu saamelaisalueellakaan. Päivähoidossa lapset ovat aina aikuisten kanssa, ja ryhmän toimintaan on helpompi vaikuttaa myös kieliasioissa. Koulussa lapset ovat jo paljon omillaan, ja välitunneilla dominoi enemmistökieli. Saamenkielisiä kouluja ei Suomessa ole, vaan koulut ovat aina kaksikielisiä, ja käytönnössä se kaikkien yhteinen kieli on suomi. Kuten aiemmassa postituksessa totesin, ainakin tällä hetkellä saamen asema saamenkielisen luokan ulkopuolella tuntuu olevan nuorten parissa heikko.

Tietysti monen vähemmistökielen kohdalla omakielinen hoito tai koulu ei ole edes mahdollista tai se ei ole mahdollista siellä missä perhe asuu. Saamelaisia asuu eri puolilla Suomea, mutta pohjoissaamenkielistä hoitoa voi saada saamelaisalueella, Rovaniemellä, Oulussa ja Helsingissä. Inarin- ja koltansaamenkielistä hoitoa saa vain saamelaisalueella. Jos hoitoa ei saa, ei auta kuin miettiä kaikkia muita keinoja vahvistaa lapsen kieltä: au-pairit, sukulaiset, harrastustoiminta jne. Jotkut miettivät myös asuinpaikkaa kielen näkökulmasta, jos kaksikielisiä paikkoja on tarjolla. Näin mietimme myös me: koska saamenkielistä koulua ei ole Oulussa, lasten tullessa kouluikään olemme siellä, missä sellaisia on. Meille kysymys on lapsen oikeudesta saada kehittää kieltään myös koulukielenä ja abstraktin ajattelun kielenä.

Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

Lasten välinen kielenkäyttö jää usein vähemmälle huomiolle kuin lapsen ja aikuisen välinen kielenkäyttö, vaikka sekä tutkimusten että varmaankin useimpien omien kokemusten mukaan vertaisryhmä on lapsille todella tärkeä – ja sitä tärkeämpi mitä isommasta lapsesta on kyse. Perheen kielenkäyttöä tarkastellassa sisarusten keskinäinen kieli (joka ei siis välttämättä ole sama kaikkien sisarusten kesken!)  vaikuttaa  paljon siihen, miten paljon tilaa kukin kieli arjessa saa. Koko kielen ja/tai kieliyhteisön tulevaisuuden kannalta on tietysti olennaista, millä kielellä uudet sukupolvet tottuvat keskenään kommunikoimaan. Vähemmistökieli on hyvin haastavassa tilanteessa, jos sitä käytetään vain sukupolvien välillä (esimerkiksi vanhempien kanssa) mutta ei sukupolven sisällä (kuten sisarusten ja kavereiden kanssa). Pitäisin erittäin olennaisena sitä, että lasten välisessä kielenkäytössä olisi sijaa myös vähemmistöasemassa olevalle kielelle.

Täällä ulkosaamelaisten parissa suurin osa lasten kontakteista on suomenkielisiin lapsiin tai ainakin lapsiin, joitten kanssa yhteinen kieli on suomi. Näin ollen pääasiassa perheen ulkopuolisesta kommunikaatiosta lasten välillä on väistämättä valtakielellä. Mutta sama koskee myös saamelaislasten keskinäistä kommunikaatiota.

Meillä on se onni, että täällä on saamenkielinen päivähoito. Käytännössä saamenkielisyys kuitenkin tarkoittaa päivähoitoa, jossa hoitajat puhuvat saamea. Ymmärrykseni on, että lapset puhuvat hoitajille vaihtelevasti suomea ja joskus saamea, ja keskenään suomea paitsi ohjatusti. Meän lapset vastaavat hoitajille kuulemma saameksi. Kuitenkin se, että leikkikieli on suomi, tuntuu olevan hyvin vahvasti läsnä lasten sosiaalisissa kielikäytänteissä. Vuosia meni niin, että esikoisemme ei osannut tai halunnut leikkiä saameksi myöskään pohjoisessa käydessämme, vaikka siellä leikkikumppanin vahvin kieli saattoi olla selvästi saame. Myöskin hänen oma vahvin kielensä on saame, vaikka suomi tietysti  hyvin sujuukin. Onneksi tämä vaihe alkaa olla isomman kohdalla ohi, koska asiasta voidaan puhua. Pienempi toimii vielä saman mallin mukaan.

Tällä hetkellä olemme  kuitenkin onnellisia siitä, että sisarukset käyttävät arkisesssa kommunikaatiossa keskenään useimmiten saamea. Kuitenkin kun varsinainen ‘leikki’ alkaa, kieli kääntyy suomeksi. Meillä esikoinen on selvästi se, joka ankkuroi vähemmistökieltä sisarusten keskinäiseen kommunikaatioon. Nuorempi taas olisi kallellaan enemmistökielen suuntaan, koska on muutenkin sosiaalisesti joustavampi ja ryhmäpaineelle herkempi. Toisaalta  isoveli on tiukempi kielten domeenien ja ihmisten kanssa, ja siksi esimerkiksi on vaikea osata leikkiä saameksi, kun saame ei kuulu leikin domeeniin tai alkaa käyttää saamea lapsen kanssa, joka on sitä oppinut, mutta ei osannut aikaisemmin. Nuorempi vaihtelee kieltä enemmän lennosta. Molemmille suomen kielessä on selvästi jotakin lastenkulttuuriin ja lasten maailmaan liittyvää hohtoa. Toisaalta nelivuotiaamme ymmärtää myös jo hyvin saamen kielen ja saamelaisuuden merkityksen, ja ohjeistaa usein pikkuveljeään puhumaan saamea.

On melko tavallinen ilmiö, että vähemmistökieliset lapset ja etenkin nuoret käyttävät keskenään enemmistökieltä. Näin näyttäisi olevan Suomen saamenkielisimmässäkin paikassa, Utsjoella (”Utsjoen saamenkielisten nuorten saamen käyttö” http://www.samisiida.org/govat/doc/selvityssuominet.pdf). Nuoret käyttävät pääasiassa suomea keskinäisessä kommunikaatiossaan niin sisarusten kuin kavereittenkin kanssa. Myös omissa meänkieltä koskevissa tutkimuksissani olen huomannut saman: nuoret puhuvat keskenään vain ruotsia, vaikka tietäisivät toisen osaavan meänkieltä. Utsjoella nuoret puhuvat suomea myös koulussa, saamea puhutaan pääasiassa saamenkielisessä opetustilanteessa.

Tästä herää monta kysymystä: Miksi lapset ja nuoret pyrkivät puhumaan keskenään valtakieltä silloinkin, kun olisi mahdollista käyttää toista kieltä? Miksi jotkut lapset tekevät näin ja toiset taas vähemmän? Mistä lasten ja nuorten kielenkäyttökuviot muodostuvat?

Tärkein huomioonotettava seikka on tietysti kielitaito. Täytyy miettiä, onko kommunikaatioon osallistuvilla lapsilla niin vahva kielitaito vähemmistökielessä, että sen käyttäminen on luontevaa. On aika paljon odotettu lapselta, että hän alkaisi ‘kielimestariksi’ toiselle lapselle. Meän lapset eivät ala, esikoinen on eksplisiittisesti ilmaissut, ettei jaksa puhua saamea, jos toinen ei osaa sitä ‘hyvin’. Näyttäisi siltä, että hän puhuu (pääasiassa) saamea, jos toinen puhuu sitä äidinkielen tasoisesti – lukuunottamatta siis tiettyjä leikkejä. Ymmärrän häntä: jos itse osaa suomea täysin ja se on myös toisen lapsen vahvin kieli, lapsen praktisessa ja suoraviivaisessa maailmassa on vain helpompi valita kieli, joka sujuu kaikilta. Lapsia voi rohkaista käyttämään keskenäänkin myös kieltä, joka ei ole vahvin kieli, mutta siihen tarvitaan aikuisen apua ja strukturoitua toimintaa; ei voi odottaa että vähemmistökieli tulisi itsestään sellaisessa tilanteessa. Meillä ei täällä ole lapsille omaikäisiä kavereita, joiden saame olisi tasavahva suomen kanssa. Kommunikaatiotilanteessa yksikin valtakielinen tai heikosti vähemmistökielinen vaihtaa helposti koko ryhmän kielen.

Toinen kysymys on tietysti lasten pyrkimys toistaa totuttuja rutiineja. Lapsi sitoo kielet tiettyihin ihmisiin ja konteksteihin, eikä välttämättä ole halukas muuttamaan tätä. Jos tottuu siihen, että lasten keskinäinen kieli on valtakieli, niin tottumus voi olla todella vahva.  Esimerkiksi monet saamelaiset, myös sisarukset,  tottuivat käyttämään asuntoloissa keskenään suomea. Monille kieli jäi pysyväksi kommunikaatiokieleksi. Toiset taas ovat tietoisesti aikuisena vaihtaneet kommunikaatiotakielen saameksi.

Kolmanneksi nostaisin esille valtasuhteet. Lapset ja nuoret voivat olla hyvinkin herkkiä sille, minkälaisia valtarakenteita huomaavat kieliin liittyvän. Valtakielellä on prestiisiä eli arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Jos lapsen toisella kielellä tuntuu pärjäävän aina ja toisella vain rajatusti, toinen kieli voi olla lapsen näkökulmasta vajaa. Jos lapsen toisella kielellä on kirjoja, pelejä, sarjakuvia, ohjelmia, elokuvia, nettisivuja, ja toisella ei, tai  on hyvin rajatusti, toista kieltä ei voi käyttää lapsen näkökulmasta tärkeillä lasten ja nuorten kulttuurin domeeneilla eli käyttöaloilla. Eikä se toinen kieli sitten yhdisty näihin ‘cooleihin’ asioihin. On tietysti ihan selvää, että pienet kielet eivät voi kilpailla suomen ja englannin kaltaisten jättikielien kanssa näillä areenoilla. Kuitenkin olisi tärkeää, että oma kieli yhdistyisi myös näihin ‘cooleihin’ asioihin, eli jälleen kerran kiitos vähemmistökielisille räppäreille, rokkareille jne.

Koska  useimmissa tilanteissa vain vähemmistölapset ovat kaksikielisiä, koko ikäryhmän yhteinen  kieli on valtakieli. Lapset ovat myös solidaarisia: valtakieli ei sulje ketään pois. Se tuntuu neutraalimmalta vaihtoehdolta. Varsinkin pienissä yhteisöissä, joissa ikätovereita on vähän, yhteinen sosiaalinen oleminen on  lapsille ja erityisesti nuorille kieltä tärkeämpää. Voisi tietysti ajatella, että luontevaanhan olisi se, että yhteisissä tilanteessa lapset käyttävät valtakieltä ja vähemmistökieliset lapset voivat sitten keskenään käyttää vähemmistökieltä – näinhän aikuiset toimivat. Nuorten ja lasten maailma ei kuitenkaan toimi näin yksinkertaisesti.  Ensinnäkin näitä yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita voi olla todella vähän. Toiseksi yhteisesti käytetty kieli siirtyy helposti myös vähemmistökielistenkin nuorten keskinäiseen käyttöön. Minusta reiluinta olisi se, että kaksikielisissä yhteisöissä kaksikielisyyttä olisi enemmän molempiin suuntiin.

Sitten ovat vielä kielikäsitykset, kieliasenteet, kieli-ideologiat ja kielimielikuvat. Lapseen ja nuoreen vaikuttuvat tietysti perheen asenteet. Jos perhe on kaksikielinen, on enemmistökielisen vanhemman asenne erityisen tärkeä. On myös havaittu, että jos vanhemmilla on hyvä kielellinen itsetunto vähemmistökielessä, se auttaa kielen siirtymistä lapselle. Jos taas vanhempi esimerkiksi vaihtaa aina lapsen kanssa enemmistökieleen kun enemmistökielisiä on paikalla, lapsi voi tulkita, että omassa kielessä on jotain hävettävää, vaikka aikuisen tarkoitus olisi vain olla kohtelias.

Ympäröivässä yhteiskunnassa ja yhteisössä on paljon kieliasenteita ja –ideologioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa. Jotkut niistä ovat pluralistisia ja monikielisyyttä ja vähemmistökieliä tukevia, jotkut taas selvästi niiden vastaisia. Valitettavasti moni vähemmistökielinen lapsi ja nuori tulee törmäämään näihin negatiivisiin asenteisiin ja ideologioihin jo ennen, kun kykenee itse muodostamaan omia käsityksiään tai puolustamaan omaa kieltään ja oikeuttaan siihen.  Jopa meän nelivuotiaamme on joutunut elämässään todistamaan on jo useita keskusteluja, joitten sisältö on kutakuinkin ’eikö Suomessa olisi kuitenkin tärkeintä osata suomea’ tai ‘mutta tekeekö sillä saamella yhtään mitään, kun se on niin pieni kieli’. Onneksi positiivisia keskusteluja on sentään rutkasti enemmän.

Kieleen liittyvät mielikuvat eivät ole mikään pieni asia, kun tullaan nuoruusikään. Mielikuvat selittävät myös sen, miksi englanti nousee niin merkitykselliseksi monen nuoren elämässä, ja johtaa jopa sellaisiin ylilyönteihin, että nuori alkaa kuvitella, että voi ilmasta itseään paremmin englanniksi kuin äidinkiel(i)llään. Englanti yhdistyy popkulttuuriin, suurkaupunkien sykkeeseen, jännittäviin asioihin, jotka tapahtuvat tuolla jossakin avarassa maailmassa. Englanti on vapaa perheeseen, sukuun ja tylsään kotipaikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta sama voi pienemmässä mittakaavassa koskea myös valtiollisia enemmistökieliä vähemmistönuorten parissa. Valtakieli voi olla nuorelle lupaus elämästä, joka on toisaalla. Samalla tavalla merkityksellistä on se, jos positiivisia mielikuvia saadaan liittymään juuri siihen omaan kieleen. Teini-ikä voi assimilaatiopaineen tavoin yhtä lailla tuoda mukanaan ymmärryksen siitä, että oma kieli ja oma kulttuuri ovat tärkeä osa identiteettiä.

Kaikenkaikkiaan monikielisten lasten ja nuorten keskinäisen kielen valinta onkin hyvin monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa lapsen persoona, asuinpaikan kielisuhteet, tuki jota eri kielet saavat, vertaisryhmän kielitaidot ja kaikenlaiset kieliin liittyvät asenteet. Nämä asiat ovat myös muuttuvia lapsuuden kaaren aikana. Ja onneksi näin: vaikka kielenkäyttö tiettyjen ihmisten kanssa pyrkiikin olemaan aika stabiili, ovat myös positiiviset muutokset enemmistökielestä vähemmistökieleen mahdollisia. Kieltä voi myös hivuttaa lasten maailmaan monin tavoin aikuisen avulla.

Pitää muistaa, että lapsille ja nuorille tarvitaan myös yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita ja tiloja, joissa vähemmistökielen käyttö on luontevaa. Myös kaksikielisten tilanteiden ja tilojen  ilmapiiri täytyisi saada avarammaksi niin, että kaksikielisyys olisi todellista ja myös vähemmistökielen käyttö näissä tilanteissa koettaisiin neutraaliksi.

Pikaopas kaksikielisyyteen

Olen saanut kuulla, että kaikilla ei ole aikaa, mahdollisuutta tai kiinnostusta perehtyä kaksikielisyyteen ja vähemmistökieleen perheessä kovinkaan perusteellisesti eikä lukea (minunkaan) pitkiä jaarituksiani aiheesta 🙂

Tarvitaan konkreettista pikaopastusta aiheeseen. Tässäpä sitä.

1. Kieliasiat mietitään ennen lapsen syntymää/tuloa. Miten lapsi saa kielitaidon? Kuka puhuu ja mitä, mihin pyritään, mikä on perheen yhteinen kieli?

2. Vähemmistökielinen vanhempi (tai vanhemmat) puhuu alusta asti ja aina, ihan aina ja kaikissa tilanteissa lapselle vähemmistökieltä. Myös silloin, kun paikalla on niitä, jotka eivät kieltä osaa tai ollaan enemmistökielisessä ympäristössä, lapselle suoraan kohdistettu puhe on vähemmistökielellä. Vähemmistökielen puhumista jatketaan, vaikka lapsi ei vastaisi samalla kielellä, vaikka lapsi sanoisi, ettei halua puhua kieltä, vaikka joku ympärillä esittäisi, että lapsi menee sekaisin tai ei opi kunnolla kieliä.

3. Lasta ohjataan alusta asti myös puhumaan vähemmistökieltä itse.

4. Lapselle etsitään myös muuta tukea heikommassa asemassa olevalle kielelle. Valitaan tietysti vähemmistökielinen päivähoito ja koulu, jos mahdollista – ja vaaditaan niitä, jos siihen on oikeus, mutta ei vielä mahdollisuutta. Muistetaan myös sukulaiset, lastenvahdit, ystävät, harrastusryhmät, matkat, kirjat jne. Erityisen tärkeää on, että lapsi tapaa myös muita samanikäisiä vähemmistökielisiä.

5. Läheiset (sekä vähemmistö- että enemmistökieliset) tukevat lapsen kaksikielisyyttä. Lapselle puhutaan positiivisessä hengessä perheen kielivalinnoista ja monikielisyyden merkityksestä ikätason mukaan.

6. Jos vanhemman taito vähemmistökielessä ei ole niin vahva, sopeutetaan kohtaa 2 sellaiseksi, että se on mahdollista perheen arjessa. Jos lapsen vanhempi ei osaa haluttua kieltä, panostetaan kohtiin 1, 4 ja 5. Strategiaa muutetaan tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan, ja myös isomman lapsen kanssa voi siirtyä strategiaan 2.

Kun lapsi ei puhu vähemmistökieltä

Lukuisat monikieliset perheet ovat törmänneet tähän ongelmaan: lapsi tuntuu selvästi ymmärtävän vähemmistökieltä hyvin, mutta ei puhu sitä. Tämä koskee niin suuria kieliä maailmalla kuin pieniä kieli täällä Pohjolassa. Tämä on hyvin tavallinen tarina esimerkiksi kaksikielisissä saamelaisperheissä, etenkin saamelaisalueen ulkopuolella, mutta myös Saamenmaalla. Asiaa on käsitelty lukuisilla englanninkielisillä sivustoilla (kuten täällä http://www.multilingualliving.com/2010/05/18/top-10-reasons-your-children-not-speaking-your-language/ ), mutta vähemmän suomeksi.

Ensimmäinen kysymys tietysti on, miksi lapsen pitäisi puhua vähemmistökieltä? Eikö riitä, että sitä ymmärtää? Kieli, jota ei puhu, ei ole lapselle täysi äidinkieli. Oikeastaan se ei ole edes funktionaalinen eli toiminnallinen toinen kieli. Vain aktiivinen kielen tuottaminen luo lapsen päähän kaikki tarvittavat hermoyhteydet, jotta monikielisyyden täysi hyöty saavutetaan. Lapselle on paljon enemmän hyötyä aktiivisesta kuin passiivisesta kielestä. Aktiivinen kielitaito helpottaa ryhmäänkuulumista ja identiteettiä. Ja vain aktiinen kieli voi siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville!

Haluaisin erottaa tässä kaksi erilaista tilannetta: 1. lapsi ei ole missään vaiheessa alkanut puhua vähemmistökieltä ja 2. lapsi lakkaa käyttämästä toista kieltä jossain vaiheessa.

Käsitellään ensin tilannetta 1. Tunnen lukuisia perheitä, joissa lapsi ei ole koskaan alkanut puhua vähemmistökieltä aktiivisesti, vaikka toinen vanhempi puhuu kieltä lapselle aina. Ensimmäiseksi täytyy tietysti tarkistaa perusasiat, joista tärkein on se, että lapsi osaa riittävästi kieltä voidakseen puhua sitä. Altistus. Kuuleko lapsi riittävästi toista kieltään? Onko lapsella riittävästi aktiivista kommunikaatiota toista kieltä puhuvan vanhemmat kanssa? Ei ole sattumaa, että vähemmistökielen oppiminen sujuu yleensä paremmin, jos vähemmistökielinen vanhempi on lapsen äiti. Kyse voi olla niinkin konkreettisesta asiasta, kuin lapsen kanssa vietetystä ajasta. Jos vähemmistökielinen vanhempi on päivän töissä ja illan muissa puuhissa sekä viikonlopun raksalla, kahdenkeskinen kommunikaatio lapsen kanssa voi jäädä vähiin.

Olennaista on myös aikuisten systemaattisuus: on tärkeää, että lapselle vähemmistökieltä puhuva puhuu sitä aina, oli se sitten kotona tai päiväkodissa –  myös silloin kun läsnä on muunkielisiä, jos puhutaan suoraan ja vain lapselle. Ja että aikuinen ei luovuta ja käännä enemmistökieleen, vaikka lapsi ei kieltä puhu. Jos taas lapsen kaksikielisyys tulee muualta kuin kotoa (esim. kielipesästä tai vähemmistökieliestä koulusta), on vanhemman tietysti hankalampi vaikuttaa tilanteeseen. Henkilökunnan kanssa voi koittaa keskustella lapsen kielen tilanteesta. Tällöinkin tärkeitä on varmistaa, että lapsi saa kieltä riittävästi, jotta voisi puhua sitä. Jos omat taidot eivät riitä, apuun voi koittaa hankkia vähemmistökielistä lastenhoitajaa tai muuta lisäkontaktia kieleen. Mie haaveilen norjan- tai ruotsinsaamelaisesta au-pairista.

Tietysti on myös perheitä, joissa kaksikielisyyskasvatus onnistuu myös huomattavasti löysemmin periaattein ja kieliä vaihdellaan iloisesti tilanteesta toiseen. Jokainen huomaa itse, mikä toimii, mikä ei.

Aina aika ei kuitenkaan riitä; tiedän myös tapauksia, joissa lapsen olettaisi saaneen jopa enemmän altistusta toiseeen kieleensä, mutta siltikään lapsi ei puhu kieltä. Toinen tärkeä asia onkin tarve. Lapsi alkaa puhua kieltä, jos sille on tarve. Lapsi kyllä huomaa varhain, mikä kieli on ympäristön valtakieli. Lapsen ensimmäiset vuodet ovat tärkeässä roolissa. Tällöin lapsi vakiinnuttaa kielenkäyttömallejaan. Jos tarvetta käyttää kieltä ei tällöin synny, sitä voi olla vaikea myöhemminkään löytää. Jos lapsi saa vähemmistökieliseltä vanhemmaltaan ja muilta kielenpuhujilta kaiken tarvitsemansa enemmistökielellä, ei selkeää tarvetta käyttä vähemmistökieltä välttämättä synny.

Mitä tämä tarve sitten konkreettisesti tarkoittaa? Meillähän on perheessä – lasten näkökulmasta (sic)-  yksikielinen vanhempi (saame) ja kaksikielinen vanhempi (saame ja suomi). Toisen kanssa tulee käyttää saamea, toisen kanssa kumpaa haluaa. Ihan aluksi, kun lapsi vasta tapaili sanoja, pyrittiin tietysti ymmärtämään mitä tahansa, jotta lapsi koki onnistumista kommunikaatiossaan. Hyvin pian enemmistökielisiä sanoja alettiin toistaa lapselle vähemmistökielellä. Sitten kun oli selvää (reilu kaksivuotiaana), että lapsi osaa molempia kieliä ja ymmärtää, että käytössä on kaksi kieltä, yksikielinen vanhempi  alkoi edellyttää vähemmistökielen käyttöä. Tähän oli monta konstia. Yksi hauskimmista on tahallaan väärin kuuleminen. Toimii näin:

Lapsi: Haluan leikkiä, tule? (suomeksi)

Aikuinen: Mitä, haluat siivota (saameksi)

Lapsi: Ei, kun LEIKKIÄ! (suomeksi)

Aikuinen: Jaa nukkumaan? (saameksi)

Lapsi: Ei kun leikkiä, etkö ymmärrä (saameksi)

Aikuinen:  Joo, hyvä idea, leikitään (saameksi)

Tästä itseasiassa riitti kovasti hupia niin lapsille kuin aikuisillekin. Toinen konsti on tietysti se, että ei reagoida enemmistökieliseen puheeseen. Kuulostaa ehkä rajulta, mutta ei se käytännössä mitenkään ihmeellistä ole. Jos aikuinen on tekemässä omia puuhiaan ja lapsi tulee kommunikoimaan enemmistökielellä, aikuinen katsoo lasta ja jatkaa sitten omia hommiaan. Tai sanoo vähemmistökielellä, että mitä halusit tai että tiedätkö mikä se asia on vähemmistökielellä. Monet tekevät niin, että kun lapsi sanoo vaikkapa enemmistökielellä että haluaa maitoa, he toistavat vähemmistökielellä, että jaa, halusitko maitoa. Toimii varmaankin joissakin tapauksissa, mutta ei ainakaan meillä, koska tällöinhän lapsi sai haluamansa puhumalla vain enemmistökieltä, eli aikuinen hoiti vähemmistökielen puhumisen hänen puolestaan.

Monet vanhemmat ovat hyvin skeptisia “pakottamisen” suhteen. Monikielisyyssivustot ja asiantuntijat varottavatkin, että lasta ei saa painostaa puhumaan kieltä ja kielestä ei saa tulla konfliktin lähde. Tärkeintä on tietysti säilyttää ilo suhteessa kieliin. Pakkopulla ei yleensä maistu kenellekään. Haluan kuitenkin tässä tuoda esille, että lapsen “pakottaminen” voi olla myös hauskaa (kuten väärin kuuleminen). Lisäksi pieni lapsi on pieni lapsi ja oppii muutenkin valtavan kasan sääntöjä siitä, miten tässä maailmassa toimitaan. Lapsi määrätään laittamaan pipo talvella ja turvavyö autossa, ja lasta kielletään syömästä karkkia kaiken aikaa. Myös silloin kun lapsi ei halua ja suuttuu. Aikuiset määräävät lasten maailmassa, eikä kielenkään kanssa ole syytä arkailla liikaa. Jos aikuinen katsoo, että lapselle on hyväksi oppia toinen kieli, on tietysti aikuisen velvollisuus huolehtia siitä, että näin tapahtuu. Lapsen kanssa ei tarvitse käydä loputtomia neuvotteluja perheen kielenkäytöstä sen enempää kuin muistakaan tärkeitä asioista. Jos aikuinen hyvin varhain asettaa selkeät raamit kielenkäytölle, lapsen on helpompi tietää, miten toimia.  Aikuisen luomat rajat ja niiden lempeä valvonta tuovat turvallisuutta lapselle  –  tässäkin asiassa.

Meillä on sovittu, että kotona puhutaan saamea (paitsi jos läsnä on suomenkielisiä vieraita). “Sopimus” tehtiin selkeäksi siinä vaiheessa, kun vanhempi oli n. 3-vuotias ja osallistui itse sopimiseen, eli tästä pyrittiin tekemään meän perheen “yhteinen juttu”. Nelivuotiaana hän on on hyvin selvillä tästä periaattesta, ja hänen kanssaan on myös useaan otteeseen keskusteltu siitä, miksi se on meillä näin ja miksi se on meistä tärkeää.  Lapsi osaa jo itsekin havainnoida tilannetta ja sitä, että kaikissa perheissä ei ole näin. Hän myös usein kyselee siitä, miksi monet lapset eivät puhu saamea ja palaamme silloin näihin meän perheen sopimuksiin. Kaksivuotias ei vielä perusteluita ymmärrä, mutta tietää sopimuksen.

Lapsen ensimmäisten vuosien aikana, n. 4-vuotiaaksi mennessä monikielisyysasiat yleensä jäsentyvät lapsen päässä.  Varhaisina vuosina lapsen aivot kehittyvät valtavasti ja on tärkeää, että kapasiteetti käyttää vähemmistökieltä aktiivisesti on tuossa kehityksessä mukana. Muutoin on vaarassa, että kielitaito jää passiiviseksi. Silti koskaan ei ole liian myöhäistä. Passiiviset kielentaitajat ovat joskus alkaneet puhua toista kieltään kouluiässä, murrosiässä, aikuisuuden kynnyksellä, aikuisena… Yksi tuttu lapseni alkoi puhua toista kieltään ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, aika monet aikuisena. Tottakai passiivisen kielitaidon hallitsijalla on kaikesta huolimatta valtava etumatka niihin nähden, jotka opettelevat kieltä alusta alkaen.

Monia metelmiä houkutella lasta kieleen on tietysti olemassa. Kielikylvyissä käytetyt menetelmät: pelit, arvoitukset, roolinuket, sanaleikit voivat toimia kotonakin kieleen rohkaisussa. Täällä on esitelty viisi esimerkkileikkiä, joitten avulla lasta voi rohkaista puhumaan kieltä: http://www.incultureparent.com/2013/04/5-games-to-get-your-bilingual-child-talking/. Meillä on pyritty liittämään positiivisia asioita saameenkieliseen tekemiseen. Eli vanhempi suostuu lähes poikkeusetta lukemaan saamenkielisiä kirjoja tai laulamaan, jos lapsi pyytää. Saamenkieliset lasten tv-ohjelmat katsotaan yhdessä, saamenkielistä musiikkia kuunnellaan ja lauletaan yhdessä, saamenkielisissä tapahtumissa käydään koko porukalla jne. Tätä ei ole mitenkään selitetty lapsille, mutta kyllä heille varmasti on tullut kokemus, että saameksi tehdään mukavia juttuja yhdessä.

Hieman toinen luku on sitten se, kun lapsi lakkaa puhumasta kieltä, jota on aikaisemmin puhunut. Tässä tapauksessa on yleensä selvää, että lapsi osaa kieltä, mutta kielen puhuminen ei jostain syystä tunnu hyvältä. Näin voi käydä esimerkiksi ero- tai muuttotilanteessa, jossa vähemmistökielisen vanhemman luona tai vähemmistökielisessä ympäristössä vietetty aika vähenee huomattavasti. Mutta näin voi käydä myös kielellisesti stabiilissa tilanteessa, jossa muutos liittyy lapsen elämään. Hoidon aloittaminen, koulun alkaminen, yläasteelle siirtyminen, esimurrosikä tai murrosikä ja kaveripiirin merkityksen kasvaminen voivat olla tällaisia hetkiä ja tapahtumia. Isoja muutoksia lapsen elämässä ovat ne siirtymät, joissa lapsi siirtyy perheen piiristä enemmän maailmalle ja muitten ihmisten seuraan. Jos tämä ympäröivä maailma on enemmistökielinen, voi käydä niin, että vähemmistökielen aika yksinkertaisesti vähenee lapsen maailmassa. Myös kielen merkitys voi vähentyä: murrosikäisen pojan mielestä kieli, jota puhutaan lähinnä vain äitin ja mummon kanssa, ei välttämättä ole se coolein juttu. Kieliasenteet ja kielten arvojärjestys ovat viimeistään tällöin tulleet lapselle selväksi. Lapsi voi imeä ympäristön negatiivisen tai välinpitämättömän suhteen kieleen. Lapsi voi myös identifioitua voimakkaasti enemmistöön, koska ei halua erottua joukosta. Jotkut identifioituvat enemmistöön tai jopa englantiin, koska kiinnostava suuri maailma tuntuu olevan tuolla jossakin kaukana.

Ensimmäinen ohje: ei paniikkia. Mitä isommasta lapsesta on kyse, sitä rauhallisemmin tulee ottaa. Isompaa lasta ei yleensä voi huijata tai “pakottaa”.  Jos kieltäytyy kommunikoimasta lapsen kanssa enemmistökielellä, vastaus voi olla “ihan sama” ja koko kommunikaatio on vaarassa.  Olennaisinta on jatkaa itse vähemmistökielen puhumista ja huolehtia siitä, että vähemmistökielistä aikaa on todella riittävästi. Monilla tämä on vain ohimenevä vaihe ja he palaavat käyttämään vähemmistökieltäkin, kun vaihe menee ohi. Joillekin tämä tapahtuu aikuistuessa, kun oma identiteetti ja juuret korostuvat. Joillekin silloin, kun muuttaa kotoa tai saa omia lapsia. Olen kuullut monta kertomusta, joissa vähemmistökielen puhuminen on lakannut murrosiän kynnyksellä ja alkanut uudestaan parikymppisenä.

On silti hyvä miettiä, onko lapsen saama altistus kielessä riittävää ja voiko sitä jotenkin edesauttaa. Musiikia, kirjoja, konsertteja, tapahtumia? Lisää kontakteja vähemmistökielen puhujiin? Usein kieli liittyy myös lapsen identiteetin etsintään ja oman paikan hakemiseen. Voiko lapsen vähemmistöidentiteettiä jotenkin vahvistaa? Saisiko lasta enemmän yhteyteen toisten samankaltaisten kanssa? Usein se, että huomaa muita vertaisia käyttämässä kieltä, auttaa kummasti. Kuten myös lapsen johdattaminen omakielisen populaarikulttuurin pariin (sikäli kun sitä löytyy). (Pohjois)saamelaisyhteiössä on hyväksi havaittu myös kontaktit esim. Norjan saamelaisiin – tällöin yhteiseksi kieleksi tulee luontavaksi saame. Nykyään on onneksi myös festareita ja tapahtumia ympäri Saamenmaan.

Lopuksi vielä se, että vanhemmat (ja muut lasta tiiviisti hoitajat henkilöt) yleensä tuntevat kyseisen lapsen parhaiten ja voivat käyttää tätä tietoa, kun miettivät miten lapsen vähemmistökielen puhumiseen ja puhumattomuuteen pitäisi suhtautua. Samat menetelmät eivät toimi aina edes saman perheen lapsiin, koska lapset ovat niin erilaisia. Meillä esikoinen on aika kuuliaista sorttia pääasiassa ja kova pohdiskelemaan. Niinpä selkeät säännöt toimivat, kunhan niitä on selitetty ja perusteltu tarpeeksi. Nuorempi on huomattavasti omapäisempi, eikä häntä todellakaan määräillä yhtä mihinkään – tällöin myös kielen kanssa pitää käyttää ovelampia keinoja.  Siinä missä esikoiselle voi sanoa yksikertaisesti: “Sanopa saameksi”, nuoremmalle sanotaan (saameksi) “Oi miten hieno x, vauuu. Sillähän onkin tosi hauska nimi saameksi, muistatko mikä se on?

Kaiken kaikkiaan kysymys lasten kielestä on hankala ja kipeäkin ongelma monissa monikielisissä perheissä. Vanhemmat voivat kokea epäonnistumisen tunnetta, häpeää ja suuttumustakin siitä, kun lapsi ei ota kaksikielisyyden lahjaa vastaan tai ei tunnu antavan arvoa vanhemman rakkaalle kielelle. Toisaalta yhteisön paine on kova, etenkin pienten vähemmistökielten, kuten saamen kohdalla. Toisten arvostelusta huolehtiminen ei kuitenkaan vie lapsen kaksikielisyyttä eteenpäin, eivätkä arvostelijat yleensä ole tässäkään tilanteessa siellä kotona auttamassa kieliasioissa.

Kun lapsi ei puhu vähemmistökieltä, ei  tilanteessa ole muuta keinoa, kuin yrittää asettua lapsen asemaan ja miettiä, miksi lapsi ei koe toisen kielen puhumista mukavaksi. Vasta sitten voi huomata, miten lasta voisi auttaa tulemaan varmemmaksi kielen puhujana. Ja viimeistään tässä vaiheessa kuuluttaisin apuun myös enemmistökielistä vanhempaa. Vastuu on molemmilla.

Haaste enemmistökieliselle vanhemmalle

Kaksikielisissä perheissä yllättävän suuri osuus lasten kaksikielisyydessä on sillä vanhemmalla, joka puhuu enemmistökieltä.  Näin on, vaikka sitä ei tulekaan aina ajatelleeksi. Tutkimuksissa on huomattu, että lapset omaksuvat vähemmistöasemassa olevan kielen sitä todennäköisemmin, mitä enemmän enemmistökielinen vanhempi osallistuu asiaan. Sama koskee perheitä, joissa lapsen kaksikielisyys tulee kielipesän/-kylvyn/koulun kautta.

Tämä kirjoitus on haaste teille, enemmistökieliset vanhemmat, joiden lasta yritetään kasvattaa kaksikieliseksi.

ÄLÄ jätä lasten (mahdollista) toista vanhempaa yksin. Et (toivottavasti) jätä häntä muutenkaan yksin kasvatusasioissa.  Älä jätä häntä vastaamaan siihen toiseen kieleen kasvattamisesta yksin; jos kysessä on vähemmistökieli, taakka on aika iso. Tue, osallistu, asennoidu positiivisesti, pohdi asiaa yhdessä toisen vanhemman kanssa, ehdota itse toimia, joilla toisen kielen asema paranisi. Jaksa olla se, joka muistuttaa toisen kielen puhumisesta. Suosi vähemmistökielistä hoitoa ja koulua ja kielenopetusta, jos mahdollista.

ÄLÄ jätä lasta yksin. Lapsellasi on tai voisi olla toinen kieli. Kokonainen ikkuna maailmaan, sen kielen tavat jäsentää maailmaa ja ilmaista asioita.  Lapsesi ponnistelee kovasti oppiakseen kahta kieltä, toiselta vanhemmalta tai kielipesästä tms.  Lapsesi saa sekä kielellisiä, kulttuurisia että kognitiivisia etuja siitä, että todella kasvaa oikeasti kaksikieliseksi.  Oletko tehnyt vanhempana sen mitä voit tukeakseni lasta?

–       Osoita lapselle, että kieli on oppimisen arvoinen, että se on tärkeä osa lasta, hänen persoonaansa, taustaansa ja maailmaansa.  Puhu lapsellesi kaksikielisyyden ja sen toisen kielen tärkeydestä.

–       Ja yksinkertaisesti OPETTELE itse sitä toista kieltä, että voit olla täysivaltaisesti osa lapsen maailmaa. Usein käy niin, että vain vähemmistökielinen vanhempi on kaksikielinen ja kaksitaitoinen ja vain hän voi liikkua vapaasti lapsen molemmissa kielimaailmoissa. Älä jää lapsellesi puolikkaaksi. Olet luultavasti oppinut elämässäsi muitakin kieliä ja tiedät, miten se tapahtuu. Jos sinulla on menossa elävä kielikurssi kotonasi, osallistu siihen. Jos ei, hanki kielitaito muualta.

Voit myös itse saada jotain yllättävää: kiinnostavaa kyllä, ihminen on usein kovin toisenlainen eri kielillä, siis toisenlainen ihminen. Jos et tunne puolisoasi/lastasi hänen toiselle kielellään, jotain olennaista on saattanut jäädä pimentoon. Minua anakin on hämmästyttänyt suuresti (sitten kun sen viimein koin), miten erilaisia täysin suomea(kin) puhuvat ystäväni ovatkaan saameeksi.

ÄLÄ pelkää “huonoa kieltä”.  Jos lapsesi kuulee äidinkielistä vähemmistökieltä, hän kyllä omaksuu sen ja osaa erottaa “sinun kielestäsi”.  Oppiessaan kielen, lapsi ei opi vain kielen rakennetta ja sanastoa, vaan myös koko pragmaattisen ja sosiaalisen puolen kielenkäytöstä – kenen kanssa kieltä käytetään ja miten. Et ehkä saavuta kovin pian sellaista kielenkäytön tasoa, että lapsi varsinaisesti oppisi sinulta rikasta kieltä ja hienoja sanontoja. Mutta voit auttaa toisessa, yhtä tärkeässä asiassa, eli kielen sosiaalisen käytön laajentamisessa. Voit antaa lapselle enemmän mahdollisuuksia käyttää ja kehittää toista kieltään.

Mieti, miten voisit omalla toiminnallasi auttaa lastasi kasvamaan TODELLA kaksikieliseksi. Perheen yhteinen kieli, perhekieli, on usein merkittävässä asemassa lapsen kielenomaksumisessa. Jos perheen yhteinen kieli on vain ympäröivän yhteiskunnan valtakieli, lapset mahdollisuudet omaksua toinen kieli ovat merkittävästi heikommat. Voit auttaa vähemmmistökieltä astumaan perheeseen. Kyseessä on sinun lapsesi kaksikielisyys, ja vastuu on yhtä lailla sinun kuin toisen vanhemman tai päiväkodin/koulunkin.

Voi tuntua ylivoimaiselta taakalta opetella uutta kieltä. Lapsiarki on muutenkin kuluttavaa, aikaa ei ole mihinkään, vielä tässä vieraalla kielellä toimimaan. Analysoi resurssisi: mihin rahkeesi riittävät?  Aloita hissukseen. Voisitko ajatella, että saavuttaisit passiivisen taidon kielessä, jolloin vähemmistökieltä voi aina puhua läsnäollessasi kääntämättä? Voisit jopa ehdottaa, että toinen puhuu AINA kotona omaa kieltään. Entä voisiko vähemmistökieli olla perheen yhteinen kieli vaikkapa ruokapöydässä/mökillä/ulkoleikeissä/matkoilla? Ole luova! Ole joustava! Unohda tiukat kaksikielisyysmallit ja yhden kielen – yhden vanhemman politiikka.

Me aloitimme siitä, että mie opettelin ymmärtämään saamea ja siksi minun takiani ei tarvinnut kieltä vaihtaa.  Siirryttiin pian siihen, että saamea puhuttiin yksinkertaisissa arkitilanteissa. Oli raskasta olla tomppeli ja puhua huonoa saamea. Se on raskasta edelleen ajoittain. Nykyään puhun kotona lapsille käytännössä aina saamea, mutta suomea suomalaisten seurassa, lukiessa, laulaessa, sukulaisissa ja joskus muuten vaan.  Välillä lapset hyväksyvät mun muuntuvaisen kielistrategian hyvin, välillä eivät. Sitten keskustellaan ja selitetään, miksi toinen vanhempi puhuu aina saamea ja toinen vaihtelee joskus kieltä. Miksi mie en VOI puhua hyöteisistä saameksi, ja miksi vähemmistökieliselle vanhemmalle pitää vastata aina saameksi. On huomattu tutkimuksissakin, että kaksikielisyys onnistuu paremmin, kun lapsille sanoitetaan tilannetta, kerrotaan perheen kielivalinnoista ja kielipolitiikasta.

Mutta parannettavaa olisi, kovastikin. Oma kielitaitoni ei ole varsinaisesti karttunut pariin vuoteen. Nyt olisi jo aika systemaattisesti opetella saamea, eikä tyytyä tähän nykyiseen saameen, jolla “pärjään”. Teen samoja virheitä edelleen. Enkä esimerkiksi osaa kirjoittaa hyvin, mikä alkaa olla hankalaa, kun esikoinen opettelee nyt kirjoittamaan. Olen myös ollut todella laiska opettelemaan saamenkielisiä lauluja. Tämä ei ole mikään pieni asia, sillä laulan lapsille tosi paljon joka päivä, eikä tällä kymmenen laulun repertuaarilla pitkälle pötkitä.  Kaikken eniten voisin vaikuttaa lasten keskinäiseen kieleen. Koska hoidossa lapset puhuvat suomea keskenään (osa lapsista ei osaa tulleessaan saamea lainkaan), suomi tarttuu helposti myös sisarusten väliseksi kieleksi kotiin. Samoin, jos kylässä on saamea osaava leikkikaveri, suomi voittaa, koska suomeksi lapset ovat tottuneet leikkimään. Mutta jos vain jaksan nousta keittiönpöydän äärestä mukavan teekupin ja aikuisjutustelun merkeistä ja mennä mukaan lasten leikkiin, kieli kyllä kääntyy saameksi. Tämä vaatii luonnetta, etenkään kun en ole luontaisesti mikään puuhatäti. Liian usein en vain jaksa.

P.S. Tiedostan, että tämä blogiteksti ei ole ajan hengen mukainen, vaan muistuttaa enemmänkin 70-luvun Ylen valistusfilmejä. Tarkoitus ei kuitenkaan ole jeesustella, vaan herätellä itseä ja muita samassa asemassa.

Myytti nimeltä ’helppo kaksikielisyys’

Se kuulostaa helpolta, periaatteessa. Käytäntö on usein vanhemmille kovaa työtä ja moni kokee, ettei asiat ollenkaan suju niinkuin siinä kiiltävässä vihkosessa. Välillä raivostuttaa; tässä mie yritän tarjota lapselle kaksikielisyyden lahjaa, ja vastaukseksi tulee vain enemmistökieltä ja kiukuttelua.

Käytetyin – mutta ei ainoa – menetelmä lapsen kaksikielisessä kasvatuksessa on yksi vanhempi – yksi kieli –metodi: Kumpikin vanhempi puhuu lapselle aina ja systemaattisesti omaa äidinkieltään. Tämä on myös se menetelmä, josta kaksikielisyysoppaissa ja -esitteissä eniten puhutaan. Usein kaksikielisyydellä suorastaan tarkoitetaan tätä: kaksikielinen on ihminen, joka on oppinut erikielisiltä vanhemmiltaan kaksi äidinkieltä.

Hyvä. Periaatteessa hyvä. Kun asia alkaa miettiä hieman tarkemmin, tullaan  kuitenkin monien kysymysten äärelle.

Perheen kielitilanne

• Mikä on vanhempien keskinäinen kieli? Se määrittää aika lailla, kuinka paljon sitä toista kieltä tosiasiassa kotona puhutaan.
• Mikä on perheen yhteinen kieli, “meidän kielemme”, jolla perhe toimii ja johon lapsi perheen identifioi? Joutuuko lapsi/toinen aikuinen kääntämään ja toistamaan käytettyään jompaa kumpaa kieltä?
• Miten sisarukset käyttävät kieliä keskenään? Onko nuorimmillakin sisaruksilla tarpeeksi vähemmistökielistä aikaa vanhemman kanssa – usein esikoiset osaavat vähemmistökieltä parhaiten, koska ovat saaneet eniten aikaa vanhemmiltaan.
• Miten paljon lapsi näkee sukulaisiaan, joitten kanssa voi puhua omia kieliään? Ja käyttävätkö nämä kaikki, jotka osaavat, lapsen kanssa kieltä?

Yksi vanhempi – yksi kieli –menetelmää huomattavasi tehokkaammaksi on havaittu vähemmistökieli kotona –menetelmä. Tässä menetelmässä vanhempien äidinkielestä riippumatta vähemmistökieltä puhuvat kotona molemmat vanhemmat – jos tämä siis on mahdollista. Voi kuulostaa nurinkuriselta, että yhdellä kielellä tehdään kaksikielisiä lapsia, mutta toisen kielen ollessa selvästi vähemmistöasemassa näin juuri tapahtuu. Käytännössä esimerkiksi Suomessa ei niin saamenkielistä yhteisöä olekaan, että tällä tavalla kasvanut lapsi ei suomea oppisi. Vaikka kaksikielisyystulokset yleensä ovat tällä tavalla vahvempia, silti seuraavat problemaattiset kysymykset koskevat myös tätä menetelmää.

 Kielten asema ja käyttö lapsen maailmassa

• Mikä on asuinpaikan valtakieli/kielet? Mitä kieltä lapsi puhuu hoidossa tai koulussa – mitä aikuisille, mitä lapsille? Entä naapurin, kaupan myyjän, perhetuttujen tai leikkipaikan lasten kanssa? Mitä kieltä lapsi näkee ja kuulee kadulla ja ympärillään? Millä kielellä lapsi voi lukea, pelata, leikkiä, harrastaa?
• Millä kielellä lapsi saa sivistyksensä? Millä kielellä lapsi oppii puhumaan abstrateista asioista, esitelmöimään ja kirjoittamaan?
• Pärjääkö lapsi molemmilla kielillä hienosti, vaikka onko toinen se kieli, jolla pärjää lähes aina ja toinen se, jolla vain joskus?  Onko lapsella todellinen “tarve” käyttää molempia kieliä? Saako lapsi haluamansa/onnistuuko kommunikaatio vain yhdellä kielellä? Lapsi ei vielä identiteettiasioista perusta, kielen puhumiselle pitää olla selkeä tarve.
• Tosiasiassa, jossa päivä jaetaan vartin pätkiin, KUINKA paljon lapsi molempia kieliä kuulee ja käyttää? Saako lapsi riittävästi molempia kieliä tullakseen sujuvaksi niissä?
• Vastaako lapsi samalla kielellä kun puhutellaan? Tuottaako lapsi itse aktiivisesti riittävästi molempia kieliä niin, että aivot ovat harjaantuneet sujuvaan kahden kielen puhumiseen?

 Asenteet

• Tukevatko molemmat vanhemmat lasta kaksikielisyyteen kasvamisessa? Suhtautuvatko he positiivisesti toistensa kieliin?
• Minkälainen arvojärjestys kielillä on maailmassa, jossa lapsi elää? Ovatko lapsen kielet samanarvoisia? Näkyykö molempien kielten arvostus lapselle selvästi?
• Minkälainen tyyppi lapsi muuten on? Seuraako vanhempiensa vai ikätoveriensa esimerkkiä? Onko lapsi omapäinen vai kiltimpi?

Nämä kaikki seikat vaikuttavat kaksikielisyyskasvatuksen toimivuuteen. Läheskään kaikkiin niistä perheet eivät voi itse vaikuttaa. Usein – ei aina – on niin että toinen kieli on vastauksena lähes kaikkiin näistä kysymyksistä. Tämä on erityisen olennaista vähemmistöjen kohdalla, sellaisten kuin saamelaiset, joista käsittääkseni suurin osa on ns. sekaliitoissa, eli puoliso ei ole saamenkielinen.

Joillakin perheillä ja joillakin lapsille tämä kaikki sujuu kuin tanssi: lapsi oppii kaksi kieltä vanhemmiltaan ja puhuu molempia mielellään ja sujuvasti. Meille useimmille tulee mutkia matkaan.

Ei ihme, että monista tuntuu, että hyväntahtoinen ohje siitä, että puhu vain omaa kieltäsi lapselle tuntuu joskus vitsiltä. Voi kun se olisi niin helppoa. Ei kuitenkaan ole syytä hirttäytyä epätoivoon, jos on toiminut juuri niin kuin sanotaan, mutta vastauksena tulee vain enemmistökieltä. Kyse voi olla noista muista tekijöistä, joita kysymyksissäni otin esille. Voisiko niistä joihinkin vaikuttaa? Yleensä voi, kun vanhemmat ja lapsen läheiset yhdessä miettivät ratkaisuja. Voiko lisätä kanssakäyntiä sukulaisten kanssa? Voiko järjestää leikkimahdollisuuksia vähemmistökielellä? Jne.

Meän ratkaisu oli vaihtaa yksi vanhempi yksi kieli -strategiasta vähemmistökieltä kotona (ja päivähoidossa) strategiaan. Se oli asia, johon pystyimme vaikuttamaan. Se tuntuu toimivan toistaiseksi, ainakin jotenkuten, mutta ihan varmasti asiaa joutuu miettimään jossain vaiheessa taas.

Entä silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei puhu äidinkielenään kieltä, jonka siirtäminen seuraaville polville koetaan kuitenkin tärkeäksi? Näin on useitten vähemmistökielten kohdalla tilanne, koska kielenvaihto on edennyt niin pitkälle, että lapsia hankkivassa iässä olevat eivät ole itsekään saaneet oppia kieltä kotona normaalina äidinkielenä. Tätä pohdin joskus toiste.