Kun kieliä on enemmän kuin kaksi

Onko kaksikielisyys monikielisyyttä?

Jos googlaa monikielisyyttä perheessä, löytää useimmin kaksikielisyyttä käsitteleville sivustoille. Tavallisimmin näillä sivustoilla kerrotaan yksi kieli – yksi vanhempi –strategiasta tai vähemmistökieli kotona -strategiasta. Harvemmin kuitenkaan puhutaan siitä, että kieliä on monta, vaikka tämä tietysti on tavallinen tilanne maailmassa.

Perinteisesti monikielisyys syntyy siitä, että osataan omaa kieltä, naapurin kieltä, valtakieltä ja mahdollisesti vielä koloniaalista kieltä. Nykyään taas muuttoliikkeet aiheuttavat usein sen, että perheen elämässä on enemmänkin kuin kaksi kieltä. Voi olla esimerkiksi niin, että perheen aikuiset puhuvat kieliä a ja b, ja ympärillä puhutaan kieltä c. Lisäksi voi olla vielä vanhempien keskinäinen kieli, joka voi olla joku edellä mainituista, tai d tai vieläpä montaa kieltä. Usein lapsi saavuttaa ainakin passiivisen taidon myös vanhempien keskinäisessä kielessä. Voi olla myös niin, että kieliä tulee lisää muilta perheenjäseniltä, kuten isovanhemmilta. Lisäksi on tietysti kovin tavallista, että lähtöjään kaksikielinen vanhempi (vaikkapa saame ja suomi), muuttaa muunkieliseen maahan, ja haluaa välittää lapselleen molemmat kielensä. Variaatiota on runsasta.

Kaksikielisyys tuntuu menneen kohtuudella läpi tavallistenkin ihmisten parissa, eli ymmärretään, että lapsi voi oppia kahta kieltä. Mutta kun kieliä astuu mukaan useampia, monia alkaa epäilyttää. Haluan korostaa muutamaa seikkaa heti aluksi:

–          ei ole pakko ’valita’. Lapsi oppii myös enemmän kuin kaksi kieltä, maailma on täynnä monikielisiä lapsia tästä todisteena

–          jos lapsi ei opi jotakin kielistään ’äidinkielisen’ tavoin, tämä ei ole todiste epäonnistumisesta. Itseasiassa on epätodennäköistä, että lapsi oppisi kaikkia kieliään äidinkielen tasoisesti, jos niitä ei ympärillä kuule merkittävissä määrin. Silti jonkinlainenkin kielitaito auttaa lasta kommunikoimaan sukulaisten kanssa ja rakentaman identiteettiään – lapsi voi olla itselleen tarkoituksenmukaisesti kielitaitoinen.

–          jos haluaa lapsen oppivan taustaansa ja identiteettiinsä kuuluvat kielet, niitä pitää puhua lapselle. Lapsi ei opi kieliä itsestään, myöhemmin tai käymällä kotimaassaan. Lapsi oppii kieliä, kun kuulee niitä kotona tai ympäristössä päivittäin.

Olen kuullut monia käytännön ratkaisuja monen kielen tilanteessa. Helpointa on silloin, jos molemmat vanhemmat voivat puhua äidinkieltään ja jättää maan kielen ympäristön opetettavaksi. Niin kummalliselta kuin se voi tuntuakin, tällä tavalla lapsesta näyttää kasvavan todennäköisemmin montaa kieltä käyttävä, kuin silloin, jos toinen kieli on selvästi enemmistökieli ja toinen vähemmistökieli. Lapsi oppii luontevammin, että kieliä on monta ja niitä käytetään eri tilanteissa. Olen kuullut lukuisista perheistä, joissa lapsi on tällä menetelmällä alkanut puhua molempia vähemmistökieliä enemmän kuin vastaavan kaksikielisen perheen lapset. Näin ollen on sääli, että monet päätyvät tällaisessa tilanteessa siihen, että toinen vanhempi luopuu kielestään ja puhuu enemmistökieltä, koska ajatellaan sen varmistavan kaksikielisyyttä. Kannustan lämpimästi kahta erikielistä vanhempaa puhumaan omia kieliään lapselle, vaikka ympäristö olisi muunkielinen.

Jos esimerkiksi kahta kieltä puhuva henkilö asuu kolmannessa maassa maan kieltä puhuvan toisen vanhemman kanssa, joutuu kaksikielinen vanhempi vastaamaan kahden kielen opettamisesta. Tämä onkin haastavampaa. Olen kuullut ratkaisuista, joissa viikko on jaettu kahteen osaan eri kielten mukaan sekä myös siitä, että toista kieltä on puhuttu tiettyyn ikään asti ja sitten toista. Tämä on kuitenkin kovaa työtä, ja kummallekin kielelle jäävä tosiasiallinen aika voi jäädä pieneksi. Joskus tämä onnistuu, joskus se taas ei suju luontevasti. Itse kyllä kuuluttaisin tässä kohden apuun sitä enemmistökielistä vanhempaa, että voisiko hän alkaa tukea ainakin toista näistä kielistä. Kun pelissä on monta kieltä, ei tietysti tarvitse myöskään olla kovin ehdoton tulosten suhteen: toinen kieli voi olla pääkieli vanhemman ja lapsen kommunikaatiossa, toinen enemmän vaikkapa tiettyihin tilanteisiin sidottu. Kuten aina, kielille kannattaa tietysti myös yrittää hankkia tukea muualta: lastenvahdeista, sukulaisista, koulusta, matkoista.

Kaksikielinen vanhempi voisi ainakin siis pohtia, onko molempien kielten välittäminen mahdollista. Aina se ei onnistu tai tunnu realistiselta. Tämä voi johtaa kipeisiinkin valintoihin esimerkiksi oman kielen ja oman kotimaan valtakielen välillä tai kahden vähemmistökielen välillä. Kaikki riippuu niin kontekstista, joskus kannattaa valita se kieli, joka voi saada edes jotakin tukea kodin ulkopuolelta, joskus taas se, joka ei muuten saa tukea.

Sen sijaan kaksikielisen vanhemman ei tarvitse välittää kaksikielisyyttä, jos ympäristö tai toinen vanhempi puhuu myös tätä kieltä. Niinpä enemmistökieli/vähemmistökieli –kaksikielisen vanhemman ei yleensä kannata käyttää molempia kieliä lapsen kanssa vaikkapa Suomessa, jos haluaa, että lapsi todella puhuu vähemmistökieltäkin.

Mainokset