Mummon (tai jonkun muun) kieli

Joskus on niin, että lapsen vanhemmilla ei ole kielitaitoa tai mahdollisuutta antaa lapselle toista kieltä. Onneksi kieli on lahja, jonka voi antaa myös joku muu kuin lapsen vanhempi. Kielen tai ainakin jotakin siitä voi antaa kuka tahansa, joka viettää lapsen kanssa riittävästi aikaa.

Kävin tässä hiljan Tornionlaaksossa Ruotsin puolella puhumassa siitä, miten lapsille voi välittää vähemmistökieltä. Meänkielihän ei ole siirtynyt lapsille kotiäidinkielenä vuosikymmeniin kuin harvoissa perheissä. Olin esitelmää tehdessäni ajatellut asiaa vanhempien näkökulmasta, mutta perillä kävi selville, että yleisössä oli tuskin yhtään vanhempien sukupolveen kuuluvaa. Sen sijaan siellä oli monta isovanhempaa. Tämä on meänkielen tilanne: suuri osa puhujista on jo eläkeläisiä. Niinpä muutimme yhdessä suuntaa, ja keskustelimme siitä, miten kieltä voi välittää lapsenlapsille. Kiitän yleisöä keskustelusta ja inspiraatiosta.

MIKSI?

Miksi isovanhemman// muun sukulaisen sitten kannattaa yrittää puhua omaa kieltään lapsille?

Se tuntuu hyvälle. Jos ei ole jostain syystä antanut kielen lahjaa omille lapsilleen, on terapeuttista, kun asiaa voi vielä korjata, vaikka vähänkin.

Voi olla lapselle erityinen ja tärkeä ihminen, se, joka antoi kielen.

Se on lapsen etu: voi auttaa lasta saamaan enemmän eväitä elämään, paremmat kognitiiviset taidot ja eheämmän identiteetin.

Se on hauskaa. Kieli on ilo, ja sitä suurempi ilo kun sen voi jakaa.

Ja mitä kielen tulevaisuuteen tulee, usein ei ole mutta tietä eikä keinoa. Jonkun on kieltä puhuttava, jos sen halutaan jatkuvan lapsissa.

MITEN?

Ensimmäinen vaatimus tietysti on, että osaa kieltä niin, että voi sitä puhua. Kirjoittaa ei tarvitse osata, eikä tarvitse pelätä sitä, ettei osaa kaikkia hienoja uusia termejä. Riittää, että puhuu luontevaa arkikieltä.

Toinen vaatimus on, että lasta tapaa riittävän usein. Jos näkee lasta muutaman kerran vuodessa, ei ole reilua odottaa, että lapsi voisi ymmärtää, mitä aikuinen puhuu, jos kieli on vieras.

Mikä sitten on riittävän usein? Mitään yksinkertaista vastausta ei ole. Tilanteet vaihtelevat niin paljon. Onko lapsella muuta kosketusta kieleen? Saako lapsi kielen opetusta tai pääseekö hän käymään kyseisen kielen alueella? Puhuuko joku muu lapselle kieltä tai kuuleeko hän sitä ympärillään? Mikä on lapsen kiinnostus ja kyky omaksua kieliä?

Karkeana arviona sanoisin, että jos mitään muuta kontaktia kieleen ei ole, tapaamiset saisivat olla viikottaisia. Mitä useammin, sen parempi.

Kolmas vaatimus on systemaattisuus. Valittua kieltä puhutaan aina ja kaikissa tilanteissa, niin että lapsi oppii yhdistämään kielen ja ihmisen.

Tärkeää on myös ympäristön tuki, se että lapsen vanhemmat ja muut aikuiset suhatutuvat positiivisesti kielen oppimiseen, ja kannustavat lasta.

 

ENTÄ SITTEN KUN…?

 

Lapsi ei tunnu ymmärtävän. Kärsivällisyyttä. Toistoa. Mutta ei kääntämistä toisesta kielestä vaan samaa asiaa uusin sanoin, monta kertaa. Riittävän helppoa kieltä.

Jos kieli on jonkun muun kuin lapsen vanhemman varassa, eikä siis päivittäisenä kotikielenä, ei pidä odottaa lapselta liikoja liian nopeasti. Muutoin voi tulla pettymyksiä puolin ja toisin.

Lapsi vastaa eri kielellä. Oman kielen puhumista jatketaan rauhallisesti ja systemaattisesti, vaikka lapsi vastaisi aina toisella kielellä. Lasta autetaan löytämään sanoja, muodostamaan lauseita. Houkutellaan kieleen, lauletaan, lorutellaan, hassutellaan.

Jotkut lapset oppivat kielen näin todella hyvinkin. Omissa tutkimuksissani olen törmännyt nuoriin vähemmistökielisiin aikuisiin, jotka ovat saaneet kielen mummoltaan. Voi silti aivan hyvin olla, ettei lapsi koko lapsuudessaan ala puhua vähemmistökieltä. Mutta aivan varmasti hän on aikuisena kiitollinen siitä pohjasta, jonka sai. On huomattavasti helpompaa oppia myöhemmin kieltä, jota on kuullut lapsuutensa.

Tuntuu, että lapseen ei saa kontaktia. Joskus voi olla, että ponnisteluista huolimatta lapsi ei kertakaikkiaan saa kieltä tarpeeksi, että oppisi sitä ymmärtämään sujuvasti. Silloin voi tuntua, että lapseen ei saa kunnollista kontaktia tällä kielellä. Ensimmäisenä ei kannata rynnätä kieltä vaihtamaan, vaan miettiä, miten lapsi voisi saada enemmän kielikylpyä. Jos kuitenkin kertakaikkiaan tuntuu, että kontakti lapseen on vaarassa, on tietysti tärkeämpää säilyttää yhteys kuin kieli. Tällöin voisi tulla kysymykseen tilannekieli. Sovitaan tietyt tilanteet, jossa eri kieliä puhutaan. Tilanne – kieli –menetelmä käy yleensä lapsille myös hyvin, kunhan se saadaan systemaattisesti käyntiin.

Lapsi protestoi kieltä vastaan. Niin, lapset tekevät myös sellaista. Protestoivat moniakin asioita vastaan. Nukkumaanmenoa, lapasten laittoa, porkkanakeittoa. Se ei ole vaarallista, eikä tarkoita, että kielen puhuminen pitää lopettaa. Päinvastoin, lopettaminenhan antaisi lapselle signaalin, että kielessä oli kuin olikin joku vika. Silloin toimitaan kuten muutenkin lapsen kiukutellessa: yritetään asettua lapsen asemaan, miettiä mikä harmittaa ja mistä oikeasti kiikastaa. Jutellaan ja sanoitetaan tilannetta yhdessä.

 

Lopuksi: harva lapsi on harmissaan, kun on saanut oppia kieltä. Harva isovanhempi/muu sukulainen katuu jälkeenpäin, että ponnisteli kielen eteen. Täydellistä kielitaitoa ei tällä menetelmällä kannata odottaa, mutta odottaa voi kuitenkin vähintäänkin sitä, että lapselle muodostuu tärkeä yhteys kieleen.

Populaarikulttuuria vähemmistökielellä!

Meillä uusi riemunaihe perheessä. Joka toinen viikko postiluukusta kolahtaa Bamse-lastenlehti – saameksi. Kun ensimmäinen lehti tuli, en sanonut mitään, vaan annoin lehden nelivuotiaalle käteen (hän osaa jo lukea). Reaktio yllätti minutkin.

–       Äiti, äiti se on saameksi. Äiti se on ihan OIKEASTI saameksi, näetkö mitä tuossa lukee, kato, kato, lapsi kiljui.

Tulin sekä iloiseksi että surulliseksi. Iloiseksi siitä, että tämä lehti on ja että se tuottaa lapselle niin suurta iloa, että lehti on juuri saameksi. Surulliseksi siitä, että nelivuotiaani ymmärtää jo toisen kielensä rajat, sen, mikä on tavallista ja mikä ei. Tavallista ei ole se, että joku lapsille suunnattu kirjallinen tuote on saameksi.

Samoja keskusteluja käydään myös lasten dvd-levyjä katsottaessa. Ensimmäinen esille tuleva ruutu on kielivalikko, jossa liput symboloivat kieliä. Suomessa myytävissä filmeissä on yleensä pohjoismaisten kielten valikoima. Kun lapsi oppi näiden symbolien merkityksen, ensimmäinen kysymys oli aina, “voiko sitä katsoa saameksi”. Joka kerta vastaus oli ei. Jossakin vaiheessa hän kysyi miksi. Pelkäsin vastata. En  olisi halunnut masentaa lastani tai antaa hänelle vielä painolastia saamen pienuudesta. Mutta en voinut valehdellakaan, joten kerroin totuuden: saame on niin pieni kieli ja saamella ei ole omaa valtiota, elokuvia ei käännetä saameksi. Esikoinen oli hiljaa pitkään. Vedet nousivat silmiin, dvd-kotelo lensi lattialle ja hän kuiskasi:

-En halua, että minun kieleni on niin pieni.

Sitten hän ei enää kysynyt. Koskaan. Sen sijaan hän ilmoitti, että haluaa katsoa elokuvat ruotsiksi tai norjaksi. Ja on katsonutkin pääasiassa siitä lähtien.

Olen vilpittömän kateellinen niille vähemmistökielisille perheille, joiden vähemmistökieli on suuri kieli jossain. Suurella kielellä tarkoitan kieliä, joilla julkaistaan paljon kirjallisuutta, musiikkia, av-tuotteita ja populaarikulttuuria. En väitä, että olisi helppoa välittää suomea vaikkapa Ruotsissa. Mutta ainakaan ei tarvitse lukea samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan tai laittaa (jälleen kerran) pyörimään sitä vhs:ltä kopiotua levyä, jossa on kymmenkunta rakeilevaa jaksoa muumia.

Harras toiveeni on, että lasten-ja nuorten populaarikulttuurilla olisi suurempi osa pienten kielten revitalisaatiotyössä. Tietysti omaan kulttuurin pohjaavalla lastenkulttuurilla on suunnaton arvo. Unna Junna, se 15 minuuttia lastenohjelmaa saameksi viikossa, katsotaan meillä todella tarkkaan ja Areenasta vielä uusiksi. Kaikki käsiin saadut kirjat on luettu moneen kertaan.

Mutta sen lisäksi tarvittaisiin huomattavasti enemmän myös käännöskulttuuria, dubattuja piirrettyjä, käännöksiä kirjoista ja lehdistä, pelejä, nettiympäristöjä. Skandinaavinen lastenkirjallisuus on vahvassa asemassa meillä ja maailmalla, ja siksi toivoisin, että tärkeimmät muumit ja Lindgrenit voisi lukea myös vähemmistökielillä. Puhumattakaan muista klassikoista. Mutta klassikoiden lisäksi tarvitaan hömppää, heppaa, salarakkaita ja -poliiseja. Nuortenkirjoja. Ja herranjumala, aikuisillekin viihdettä; saamea lukuunottamatta olen oppinut vieraat kielet lukemalla dekkareita.

Haluaisin varmaankin olla vanhempi, jonka lapsi ei vietä aikaansa globaalin tai valtakulttuurin hölynpölyn parissa. En ole. Toivoisin myös, että olisin onnistunut suojelemaan lapseni merkkimarkkinoilta. En ole onnistunut. Päivähoito kyllä opettaa, mikä kulloinkin paras juttu. Kun nyt näin on ja lapsen mielestä milloin mikäkin Puuha-Pete tai Autot on coolein asia maailmassa, olisin tyytyväinen jos näitä asioita saisi myös saameksi. Aku Ankka ilmestyi saameksi vuosikerran verran 80-luvulla ja on edelleen monen rakas aarre. Se, että “ne jutut” on vähemmistökielellä, nostaa kielen arvoa lapsen silmissä kummasti. Se myös mahollistaa leikin vähemmistökielellä näihin asioihin liittyen – ei kaksikielinen lapsi ala helposti itse kääntämään. Jos Postimies-Patea katsotaan aina vain enemmistökielellä, Pate-leikit ovat enemmistökielellä. Eihän tämäkään vaarallista olisi, jos niitä vähemmistökielisiä mallejakin olisi vastaavasti. Mutta kun ei ole.

Tietysti olisin tyytyväisin silloin, jos pärjäisimme vähemmällä. Mielen kolonisaatio ei ole mikään pikku juttu sekään: lapset (ja aikuiset) oppivat ohjelmista mitä pitää tärkeänä, mikä on oikeaa ja väärää käytöstä, mikä tavoiteltavaa, mikä on ongelmallista. En ollenkaan varma, että kaikki lastenkulttuuri on samalla linjalla meän kasvatuksen kanssa. En silti usko, että kielen “pyhittäminen” on mikään ratkaisu. Utahissa ollessamme törmäsin intiaanien keskuudessa usein ajatukseen, että oma kieli on liian pyhä, että sitä voisi käyttää populaarikulttuurissa, vaikkapa räp-musiikissa, facebookissa tai piirretyissä. Ymmärrän ajatuksen, se on tavallaan aika kauniskin. Oma kieli kuuluu toiseen maailmaan ja elämäntapaan, siihen, joka eroaa tästä muusta. Mutta pelkäänpä, tuo pyhyyden ideologia ei tule takaamaan kielille tulevaisuutta elävinä kielinä.  Globaalin populaarikulttuurin imua on vaikea väistää ja siksi toivoisi, ettei se maailma olisi olemassa vain enemmistökielillä.

Uskallusta puhua kakkoskieltä

Uskaltaako puhua lapselle kieltä, joka ei ole oma äidinkieli? Tai ehkä onkin, mutta vaikkapa osin unohtunut sellainen tai passiiviseksi jäänyt? Kieli, joka ei ole saanut kehittyä vahvimmaksi kieleksi. Jos se on huonoa kieltä? Köyhää? Jos ei saa tunnekontaktia lapseen? Jos ei osaa sanoja, jos on pakko “sotkea” kieliä? Oppiiko lapsi sitten mitään kieltä kunnolla? Näitä olen itsekin miettinyt, kun kielenvaihto perheessä tuli ajankohtaiseksi.

Joskus on niin, että syystä tai toisesta ainakin toisen vanhemman pitää puhua lapselle muuta kuin äidinkieltään kaksi- tai monikielisyyden varmistamiseksi. Näin voi olla, jos vaikkapa molemmat vanhemmat ovat enemmistökielisiä, mutta haluavat/toinen heistä haluaa lapselle kielen, joka perheessä on jo vaihtunut. Tai lapsuuden äidinkieli on unohtunut tai se on alunperinkin tullut vain passiivisena. Kieli on ehkä opittu vain osittain sukulaisilta, kylillä tai koulussa. Vähemmistökieliyhteisössä on yhtä monta tarinaa kuin kielensä menettänyttä.

Joissakin tapauksissa toinen puoliso alkaa puhua myös vähemmistökieltä, jota ei ole alun perin kotona oppinut. Saamelaisyhteisössä on perheitä, joissa vastuu kielen siirtämisestä on ei-saamelaisille vanhemmalla. Tai jos jostain muusta syystä halutaan lapselle jotain kieltä – esimerkiksi silloin, jos lapsi käy vähemmistökielisessä hoidossa/koulussa mutta kieli ei ole vanhempien äidinkieli.

Lähtökohdaksi kannattaa ottaa, että minkälainen tahansa kaksikielisyys on lapsen etu verrattuna yksikielisyyteen. Vaikka lapsi oppisi vain passiivisen taidon tai “epätäydellisen” kielitaidon, se on silti enemmän kun ei mitään. Enemmistökielen lapsi oppii joka tapauksessa ja kaikki vähemmistökieli on siksi plussaa.

On turhaa väittää, että olisi helppoa tai yksinkertaista puhua kotona arjessa kieltä, jota ei koe osaavansa täysin. On uskomattoman turhauttavaa, kun vaikkapa hermostus purkautuu mieleen äidinkielellä ja sitten sitä alkaa kääntämään toiselle kielelle. Tai kun ei muista tai tiedä sanoja ja tarkistaa niitä puuroa hämmentäen sanakirjasta, eikä sittenkään ole varma, onko se sanakirjan sana a. oikea b. oikea tässä kohden ja c. oikean murteen sana (saamen tapauksessa). Välillä menee siitä, missä aita on matalin ja käyttää järkyttävää määrää lainoja äidinkielestä. Välillä oma kyvyttömyys ottaa koville, on vaikea hyväksyä sitä, että tässä kielessä kompetenssini on niin kovin toinen verrattuna suomeeni.

Kuulostaa hullulta ja maallikon mielestä epäilyttävältäkin:

Ensin ne (kielentutkijat) uskottelivat, että kannattaa puhua lapselle vain yhtä (enemmistökieltä), jotta lapsen kielellinen kehitys ei häiriinny ja lapsi pärjää elämässä.  Kaksikielisille onnistuttiin jopa saamaan tutkimuksissa alempi ÄÖ kuin yksikielisille – tosin tutkimuksissa ei ollut huomioitu juuri mitään muuttujia, kuten maahanmuuttajien sosioekonomista asemaa ja sitä että yksikielisille tehdyt kielitestit eivät aina kuvaa monikielisen kapasiteettia kovin hyvin.

Sitten tuli vallalle ajatus että jokaisen, myös maahanmuuttajan ja vähemmistökielisen,  pitäisi puhua ehdottomasti äidinkieltään lapselleen. Äidinkielellä saa parhaan tunnekontaktin lapseen, osaa helliä, loruilla ja laulaa. Jokainen on täysin kompetentti äidinkielessään ja osaa siksi antaa lapselle mahdollisimman rikkaan kielellisen alun.

Ja nyt sitten samat tutkijat kohkaavat innoissaan, kun joku puhuu lapsilleen kieltä, jonka puhujia ovat oikeastaan vain mummot ja papat tai jonka on oppinut aikusena ties miltä kirjekurssilta.

On ihan oikeutettua kysyä, että eikö kohdan 2 ja 3 välillä ole ristiriita. Ja tavallaan onkin. Mitä eroa sillä on, että äidinkieleltään suomenkielinen valitsee puhua lapselleen saamea verrattuna nyt siihen ne äidinkieleltään saamenkieliset päättivät puhua lapsilleen suomea aiemmin?

Ero on prosesseissa, jotka johtavat kielen vaihtoon. On eri asia “hylätä” oma äidinkieli siksi, että sille ei anneta arvoa yhteiskunnassa, että annetaan ymmärtää, että sen puhuja on huonompi, heikompi ja alempiarvoinen tai koska pelkää, että omat lapset eivät pärjää elämässä tai että koulu (tai asuntola) pakkoenemmistökielistää. Sellaisessa tilanteessa kielenvaihto on tietysti yksilön kannalta ihan rationaalinen päätös yrittää häivyttää stigmaa ja painolastia, joka omaan kieleen yhdistyi. Samalla se on tietysti psykologisesti hyvin raskasta, ja voi todella olla, että suhde siihen enemmistökieleen, jota lapselle sitten alkaa puhua, on hyvin ristiriitainen ja latautunut. Käänteinen tai positiivinen kielenvaihtaja taas ei joudu olemana huolissaan lapsen enemmistökielen taidosta, sellainen tulee joka tapauksessa. Vähemmistökieli on lisänä tähän kielipalettiin, sitä halutaan välittää lapselle, koska se koetaan merkitykselliseksi ja hyväksi asiaksi. Lyhyesti ilmaistuna näitten kahden kielenvaihdon, negatiivisen ja positiivisen ero on siinä, että toisessa monikielisyys on ongelma ja toisessa tavoiteltu resurssi.

Haluan rohkaista kokeilemaan vähemmistökielen puhumista, vaikka se ei olisikaan oma äidinkieli. Moni on kysynyt, eikö ole kamalaa puhua kieltä, joka ei ole sydämen eikä tunteitten kieli, omille lapsille. Ei se ole. Tunteet, merkitys ja rakkaus kieleen syntyvät sitä käyttäessä. Ei saame ENÄÄ ole minulle tyhjä vieras kieli, se on minun lasteni, perheeni ja arkeni kieli. Minä rakastan, hoivaan, riitelen ja elän saameksi, ja olen näin tehnyt (siihenkin) kieleen kotini. Saan myös itse paljon. Opin koko ajan, löydän uusia polkuja tässä vieraassa maassa.

En silti kuvittele, että minun kokemukseni saamen puhumisesta olisi mitenkään verrattavissa kielensä menettäneiden saamelaisten kokemuksiin. Saame ei ole minulle traumaattinen asia, vaan iloinen lisä osaamieni kielten joukossa. Se ei ole jotain, joka kuuluisi minulle, mutta jota en silti ole saanut. Se ei arvota minun etnistä identiteettiäni, ryhmään kuuluvuuttani ja arvoani omieni joukossa. Olen kuullut samanlaisia kokemuksia sekä saamea että esim. Amerikan natiivikieliä opettavien keskuudessa: kielikurssilla enemmistön edustajat porskuttavat menemään, alkavat puhua ja käyttää kieltä. Usein vähemmistön edustajat, joiden oman ryhmän kielestä on kyse, istuvat hiljaa. Kielitrauma, trauma siitä että ei osaa omaa kieltään, on vakava ja iso asia. Mutta ei ylitsepääsemätön. Pidän kyllä melkoisina sankareina niitä, jotka palauttavat kotiin kielen, jota ei ole omilta vanhemmiltaaan äidinkielenä saanut ja toivoisin, että koko yhteisö olisi heitä tukemassa.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että pitää myös jaksaa se, että jotkut ovat sitä mieltä, että ei-natiivin kieli ei ole riittävän hyvää lapselle puhuttavaksi. Että lapsi oppii huonoa ja väärää kieltä, parempi ettei opi sellaista ollenkaan. Kutsuvat kieltä miksi lie, telaketjusaameksi. Saavat olla sitä mieltä, tietysti. On vähemmistöyhteisön oma asia, miten kielenoppijoihin suhtaudutaan. Vaikea kuitenkaan uskoa, että etuoikeutetun vähemmistön (niiden jotka ovat saaneet saamen äidinkielenään) negatiivinen tai ylemmyydentuntoinen asennoituminen kielenoppijoihin auttaisi kieliyhteisöä eteenpäin – ei ainakaan muissa yhteisöissä tehdyissä tutkimuksissa. Löytyypä vielä niitäkin, joita häiritsee koko ajatus saamea puhuvasta suomalaisesta. Onneksi löytyy muitakin näkemyksiä.

Ja mie ainakin ajattelen, että tässä ei ole kyse muitten mielipiteistä, eikä edes minusta, vaan minun lasteni kaksikielisyydestä. Täällä kaupungissa täysin suomenkielisessä ympäristössä tämä on se, mitä voin lasteni kielen eteen tehdä; ratkaisu on minun ja minun perheeni ja olemme nähneet tämän parhaaksi tavaksi toimia tällä hetkellä. Ratkaisu pohjautuu sekä lukemattomiin luettuihin tutkimuksiin eri vähemmistökielistä että konkreettisiin havaintoihin siitä, mitä näyttäisi toimivan yleensä ja meillä kotona. Jos jotakin minun telakatjusaameni haittaa, en kyllä aio ottaa asiasta vaaria ellei se ihminen tule meille Ouluun edistämään lasteni kieltä 

Tottakai meillä tilanne on sikäli helpompi, että minun ei todellakaan tarvitse olla ainut tai edes kovin olennainen osa saamen inputia lapsille. En siis joudu ottamaan kovinkaan paineita omasta kielestäni. Jos taas ei-äidinkielinen on perheen ainoa kieltä puhuva, on tietysti hyvä yrittää järjestää lapselle mahdollisimman paljon kontakteja monenlaiseen kieleen.  Jos näitä kontakteja on riittävästi myös vahvan kielitaidon ihmisiin, lapsi kyllä oppii yleensä melko pian erottamaan “oikean” kielen. Mie ainakin kuulen harmittavan usein, että “äiti ei sitä sanota NOIN” tai “miksi sie et osaa sanoa X”. Sitten pitää vain selittää ja selittää, miksi näin on.

Vähemmistökieltä aikuisena oppinut ei ehkä tarjota lapselleen sitä puhtainta ja alkuperäisintä kielimuotoa, värikkäitä sanontoja, synonyymien kirjoa ja koko sanaston rikkautta. Mutta paljon voi silti antaa. Voi antaa lapselle jotakin, mikä ehkä itseltä puuttui tai mitä ilman lapsi muuten olisi: ponnahduslaudan kieleen. Voi auttaa osaltaan vähemmistökielen tulevaisuuden turvaamisessa.