Joskus on niin, että lapsen vanhemmilla ei ole kielitaitoa tai mahdollisuutta antaa lapselle toista kieltä. Onneksi kieli on lahja, jonka voi antaa myös joku muu kuin lapsen vanhempi. Kielen tai ainakin jotakin siitä voi antaa kuka tahansa, joka viettää lapsen kanssa riittävästi aikaa.
Kävin tässä hiljan Tornionlaaksossa Ruotsin puolella puhumassa siitä, miten lapsille voi välittää vähemmistökieltä. Meänkielihän ei ole siirtynyt lapsille kotiäidinkielenä vuosikymmeniin kuin harvoissa perheissä. Olin esitelmää tehdessäni ajatellut asiaa vanhempien näkökulmasta, mutta perillä kävi selville, että yleisössä oli tuskin yhtään vanhempien sukupolveen kuuluvaa. Sen sijaan siellä oli monta isovanhempaa. Tämä on meänkielen tilanne: suuri osa puhujista on jo eläkeläisiä. Niinpä muutimme yhdessä suuntaa, ja keskustelimme siitä, miten kieltä voi välittää lapsenlapsille. Kiitän yleisöä keskustelusta ja inspiraatiosta.
MIKSI?
Miksi isovanhemman// muun sukulaisen sitten kannattaa yrittää puhua omaa kieltään lapsille?
Se tuntuu hyvälle. Jos ei ole jostain syystä antanut kielen lahjaa omille lapsilleen, on terapeuttista, kun asiaa voi vielä korjata, vaikka vähänkin.
Voi olla lapselle erityinen ja tärkeä ihminen, se, joka antoi kielen.
Se on lapsen etu: voi auttaa lasta saamaan enemmän eväitä elämään, paremmat kognitiiviset taidot ja eheämmän identiteetin.
Se on hauskaa. Kieli on ilo, ja sitä suurempi ilo kun sen voi jakaa.
Ja mitä kielen tulevaisuuteen tulee, usein ei ole mutta tietä eikä keinoa. Jonkun on kieltä puhuttava, jos sen halutaan jatkuvan lapsissa.
MITEN?
Ensimmäinen vaatimus tietysti on, että osaa kieltä niin, että voi sitä puhua. Kirjoittaa ei tarvitse osata, eikä tarvitse pelätä sitä, ettei osaa kaikkia hienoja uusia termejä. Riittää, että puhuu luontevaa arkikieltä.
Toinen vaatimus on, että lasta tapaa riittävän usein. Jos näkee lasta muutaman kerran vuodessa, ei ole reilua odottaa, että lapsi voisi ymmärtää, mitä aikuinen puhuu, jos kieli on vieras.
Mikä sitten on riittävän usein? Mitään yksinkertaista vastausta ei ole. Tilanteet vaihtelevat niin paljon. Onko lapsella muuta kosketusta kieleen? Saako lapsi kielen opetusta tai pääseekö hän käymään kyseisen kielen alueella? Puhuuko joku muu lapselle kieltä tai kuuleeko hän sitä ympärillään? Mikä on lapsen kiinnostus ja kyky omaksua kieliä?
Karkeana arviona sanoisin, että jos mitään muuta kontaktia kieleen ei ole, tapaamiset saisivat olla viikottaisia. Mitä useammin, sen parempi.
Kolmas vaatimus on systemaattisuus. Valittua kieltä puhutaan aina ja kaikissa tilanteissa, niin että lapsi oppii yhdistämään kielen ja ihmisen.
Tärkeää on myös ympäristön tuki, se että lapsen vanhemmat ja muut aikuiset suhatutuvat positiivisesti kielen oppimiseen, ja kannustavat lasta.
ENTÄ SITTEN KUN…?
Lapsi ei tunnu ymmärtävän. Kärsivällisyyttä. Toistoa. Mutta ei kääntämistä toisesta kielestä vaan samaa asiaa uusin sanoin, monta kertaa. Riittävän helppoa kieltä.
Jos kieli on jonkun muun kuin lapsen vanhemman varassa, eikä siis päivittäisenä kotikielenä, ei pidä odottaa lapselta liikoja liian nopeasti. Muutoin voi tulla pettymyksiä puolin ja toisin.
Lapsi vastaa eri kielellä. Oman kielen puhumista jatketaan rauhallisesti ja systemaattisesti, vaikka lapsi vastaisi aina toisella kielellä. Lasta autetaan löytämään sanoja, muodostamaan lauseita. Houkutellaan kieleen, lauletaan, lorutellaan, hassutellaan.
Jotkut lapset oppivat kielen näin todella hyvinkin. Omissa tutkimuksissani olen törmännyt nuoriin vähemmistökielisiin aikuisiin, jotka ovat saaneet kielen mummoltaan. Voi silti aivan hyvin olla, ettei lapsi koko lapsuudessaan ala puhua vähemmistökieltä. Mutta aivan varmasti hän on aikuisena kiitollinen siitä pohjasta, jonka sai. On huomattavasti helpompaa oppia myöhemmin kieltä, jota on kuullut lapsuutensa.
Tuntuu, että lapseen ei saa kontaktia. Joskus voi olla, että ponnisteluista huolimatta lapsi ei kertakaikkiaan saa kieltä tarpeeksi, että oppisi sitä ymmärtämään sujuvasti. Silloin voi tuntua, että lapseen ei saa kunnollista kontaktia tällä kielellä. Ensimmäisenä ei kannata rynnätä kieltä vaihtamaan, vaan miettiä, miten lapsi voisi saada enemmän kielikylpyä. Jos kuitenkin kertakaikkiaan tuntuu, että kontakti lapseen on vaarassa, on tietysti tärkeämpää säilyttää yhteys kuin kieli. Tällöin voisi tulla kysymykseen tilannekieli. Sovitaan tietyt tilanteet, jossa eri kieliä puhutaan. Tilanne – kieli –menetelmä käy yleensä lapsille myös hyvin, kunhan se saadaan systemaattisesti käyntiin.
Lapsi protestoi kieltä vastaan. Niin, lapset tekevät myös sellaista. Protestoivat moniakin asioita vastaan. Nukkumaanmenoa, lapasten laittoa, porkkanakeittoa. Se ei ole vaarallista, eikä tarkoita, että kielen puhuminen pitää lopettaa. Päinvastoin, lopettaminenhan antaisi lapselle signaalin, että kielessä oli kuin olikin joku vika. Silloin toimitaan kuten muutenkin lapsen kiukutellessa: yritetään asettua lapsen asemaan, miettiä mikä harmittaa ja mistä oikeasti kiikastaa. Jutellaan ja sanoitetaan tilannetta yhdessä.
Lopuksi: harva lapsi on harmissaan, kun on saanut oppia kieltä. Harva isovanhempi/muu sukulainen katuu jälkeenpäin, että ponnisteli kielen eteen. Täydellistä kielitaitoa ei tällä menetelmällä kannata odottaa, mutta odottaa voi kuitenkin vähintäänkin sitä, että lapselle muodostuu tärkeä yhteys kieleen.