Omakielinen päivähoito (ja koulu)

Tällä kertaa tarkoituksenani on miettiä sitä, missä nykylapset päivänsä viettävät – suurin osa lapsistahan on päivähoidon ja lähes kaikki koulunkäynnin piirissä. Pienen lapsen arkisesta valveillaoloajasta iso osa menee päivähoidossa. Helposti on niin, että arkipäivänä lapsi on kotona hereillä aamulla tunnin pari ja illalla nelisen tuntia; loppu aika kuluu päivähoidossa. Ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä myöskään kielen ja kulttuurin kannalta, missä ja minkälaisessa ympäristössä nuo tunnit vietetään. Itseasiassa monelle lapselle tuntuun olevan hyvinkin haasteellista omaksua vähemmistökieltä vahvaksi kieleksi, jos päivähoito on enemmistökielellä.

Perheet, joissa puhutaan vähemmistökieltä tai toivotaan ainakin lapsen oppivan sitä, joutuvat tekemään hoitoa koskevia valintoja. Itse puoltaisin kyllä vahvasti vähemmistökielisen päivähoidon valintaa aina, kun se on mahdollista. Ja nimenomaan oikeasti vähemmistökielisen hoidon, mikä ei tarkoita sitä, että a. on joskus loruhetkiä vähemmistökielellä, eikä sitä, että b. vähemmistökieliset lapset ovat enemmistökielisten seassa, mutta voi käyttää omaa kieltä tietyn hoitajan kanssa eikä edes sitä, että c. hoito on kaksi- tai monikielistä, eli että osa hoitajista osaa vähemmistökieltä ja osa ei.

Kun on kyse vähän käytetystä kielestä, jossa lapsilla on vielä vaihteleva kielitaito, olisi tärkeää panostaa nimenomaan vahvasti vähemmistökieliseen hoitoon. Toki näistä lievemmistäkin muodoista on apua ja tukea lapselle, ja ne toimivat houkuttimena kielen pariin. Mutta esimerkiksi loruhetkien avulla lapsesta ei millään voi tulla minkään kielen puhujaa tai edes ymmärtäjää, vaikka siitä identiteetille voikin olla apua. Monikielisessä hoidossa enemmistökieli usein dominoi. Vahvasti vähemmistökielisessä hoidossa ainakin aikuiset puhuvat aina vähemmistökieltä, ja vähemmistökielelle on myös selkeä, oma, yksikielinen tila.

Täytyykin huomauttaa, että käsite ’omakielinen hoito’ on hyvin vaihteleva. Suomessa Utsjokisuussa ’pohjoisaamenkielinen päivähoito’ tarkoittaa pohjoisaamenkielistä päivähoitoa. Hoitajat puhuvat saamea, lapset vastaavat saameksi ja leikkivät pääasiassa saameksi keskenään. Monilla muilla alueilla saamenkielinen hoito tarkoittaa sitä, että saame on aikuisten kanssa käytetty kieli ja suomi on lasten kieli. Lapsilla voi myös olla hyvin erilainen kielitausta ja kielitaito: samassa hoitopaikassa jotkut lapset vastaavat hoitajille aina saameksi, toiset molemmilla kielillä, jotkut vain suomeksi. Myös tiloilla on merkitystä: onko saamenryhmällä oma päiväkoti, omat tilat vai toimiiko ryhmä suomenkielisen ryhmän yhdeydessä? Se, että lapsi on ’saamenkielisessä’ hoidossa, ei siis tarkoita samaa asiaa eri konteksteissa. Toisissa paikoissa saamen asema hoidossa on huomattavasti turvatumpi kuin toisissa.

Jostakin syystä tämä erikielisten lasten tilojen erottelu on kauhistuttanut monia. Suomenruotsalaiset eivät tunnu edes haluavan kaksikielisiä päivähoitoja ja kouluja. Kielinäkökulmasta ymmärrän heitä täysin. On  vaikeaa luoda aidosti kaksikielisiä tiloja, joissa molemmat kielet olisivat tasa-arvoisia – erityisesti kun ne harvoin sitä ovat ympäröivässä maailmassakaan. Myös monet saamelaisalueen hoitopaikat ovat päätyneet jakamaan lapset kielen mukaan eri tiloihin. Minusta tätä ei kuitenkaan pitäisi tulkita etnisenä separatismina, vaan yrityksenä antaa vähemmistökielisille lapsille edes mahdollisuus käyttää vähemmistökieltä keskenään. Taustalla on ihan oikea pedagoginen päätelmä siitä, miten lapset toimivat erilaisissa kieliympäristöissä: monikielisissä ympäristöissä, joissa toisella kielellä on enemmistöasema, lapset tuppaavat käyttämään tätä kieltä. Monikielisyys tuntuun ajatuksena houkuttelevalta; eikö lapsille olisi paras antaa mahdollisuus mahdollisimman moneen kieleen? Mutta tästä juuri onkin kyse. Vähemmistökieltä tukemalla lapsi voi saada myös vähemmistökielen haltuunsa, ja näin tulla monikieliseksi. Jos vähemmistökielisiä tiloja ei ole, tämä on huomattavasti vaikeampaa.

Kun meän esikoinen tuli hoitoikään, Oulussa ei ollu saamenkielistä päivähoitoa. Oli kyllä saamenkerho kerran viikossa, mutta ei päivittäishoitoa. Eikä sitä olisi kyllä ikinä tullut, ellei päivähoitolakiin olisi merkitty, että lapsella on oikeus hoitoon omalla kielellään suomeksi, ruotsiksi tai saameksi. Koska siellä näin lukee,  päivähoito-oikeus koskee saamelaislapsia myös saamelaisalueen ulkopuolella, vaikka muuten oikeudet onkin enimmäkseen rajattu pohjoiseen. Kun kirjoitin ensimmäiseen hoitopaikkahakemukseen, että haluamme päivähoidon lapselle pohjoisaameksi, oli vastaanotto lähinnä hämmentynyt ja epäuskoinen. Voin sanoa, että ei ollut mikään yksinkertainen prosessi saada saamenkielistä päivähoitoryhmää käyntiin. Usko meinasi loppua alkutaipaleella monesti. Mutta loppu hyvin: saatiin työntekijä, saatiin lapset ja saatiin tilat. Nyt ryhmä on toiminut jo monta vuotta, ja siinä on 7-8 lasta. Tosin itse tulkitsen, että hoito on osittain saamenkielistä: hoitajat puhuvat aina saamea, mutta lasten kieli on pääasiassa suomi. Myös ulkoilu- jne. hetket ovat suomenkielisten lasten seassa. Mutta täällä kaukana saamelaisalueen ulkopuolella tämä on jo hyvä saavutus. Tosin olen kyllä kokenut kateutta, kun huomasin, että Tromsassa (joka myöskin on saamen hallintoalueen ulkopuolella) on oma päiväkoti ja oma koululuokka. Meillä sellainen ei olisi mahdollista ihan jo pienen lapsimäärän vuoksi. Toivoisin myös, että saame vahvistuisi ryhmässä lastenkin kielenä, mutta sellainen on luonnollisesti aika haasteellista, kun lapsilla on niin erilaiset taustat. Toki lapsetkin huomaavat näitä eroja: joskus esikoinen on protestoinut sitä, että miksi hänen pitää vastata hoitajille saameksi vaikka muut saavat vastata suomeksikin. Olen myös kuullut hänen hoidossa vastaavan saameen suomeksi, mitä ei kotioloissa koskaan tapahdu.

Koulu on jo kokonaan toinen juttu, sitä me ei nykylainsäädännöllä Oulussa edes voitaisi saada. Koulu ei vähemmistäkielisenä ympäristönä ole turvattu saamelaisalueellakaan. Päivähoidossa lapset ovat aina aikuisten kanssa, ja ryhmän toimintaan on helpompi vaikuttaa myös kieliasioissa. Koulussa lapset ovat jo paljon omillaan, ja välitunneilla dominoi enemmistökieli. Saamenkielisiä kouluja ei Suomessa ole, vaan koulut ovat aina kaksikielisiä, ja käytönnössä se kaikkien yhteinen kieli on suomi. Kuten aiemmassa postituksessa totesin, ainakin tällä hetkellä saamen asema saamenkielisen luokan ulkopuolella tuntuu olevan nuorten parissa heikko.

Tietysti monen vähemmistökielen kohdalla omakielinen hoito tai koulu ei ole edes mahdollista tai se ei ole mahdollista siellä missä perhe asuu. Saamelaisia asuu eri puolilla Suomea, mutta pohjoissaamenkielistä hoitoa voi saada saamelaisalueella, Rovaniemellä, Oulussa ja Helsingissä. Inarin- ja koltansaamenkielistä hoitoa saa vain saamelaisalueella. Jos hoitoa ei saa, ei auta kuin miettiä kaikkia muita keinoja vahvistaa lapsen kieltä: au-pairit, sukulaiset, harrastustoiminta jne. Jotkut miettivät myös asuinpaikkaa kielen näkökulmasta, jos kaksikielisiä paikkoja on tarjolla. Näin mietimme myös me: koska saamenkielistä koulua ei ole Oulussa, lasten tullessa kouluikään olemme siellä, missä sellaisia on. Meille kysymys on lapsen oikeudesta saada kehittää kieltään myös koulukielenä ja abstraktin ajattelun kielenä.

Mitä monikieliset lapset puhuvat keskenään?

Lasten välinen kielenkäyttö jää usein vähemmälle huomiolle kuin lapsen ja aikuisen välinen kielenkäyttö, vaikka sekä tutkimusten että varmaankin useimpien omien kokemusten mukaan vertaisryhmä on lapsille todella tärkeä – ja sitä tärkeämpi mitä isommasta lapsesta on kyse. Perheen kielenkäyttöä tarkastellassa sisarusten keskinäinen kieli (joka ei siis välttämättä ole sama kaikkien sisarusten kesken!)  vaikuttaa  paljon siihen, miten paljon tilaa kukin kieli arjessa saa. Koko kielen ja/tai kieliyhteisön tulevaisuuden kannalta on tietysti olennaista, millä kielellä uudet sukupolvet tottuvat keskenään kommunikoimaan. Vähemmistökieli on hyvin haastavassa tilanteessa, jos sitä käytetään vain sukupolvien välillä (esimerkiksi vanhempien kanssa) mutta ei sukupolven sisällä (kuten sisarusten ja kavereiden kanssa). Pitäisin erittäin olennaisena sitä, että lasten välisessä kielenkäytössä olisi sijaa myös vähemmistöasemassa olevalle kielelle.

Täällä ulkosaamelaisten parissa suurin osa lasten kontakteista on suomenkielisiin lapsiin tai ainakin lapsiin, joitten kanssa yhteinen kieli on suomi. Näin ollen pääasiassa perheen ulkopuolisesta kommunikaatiosta lasten välillä on väistämättä valtakielellä. Mutta sama koskee myös saamelaislasten keskinäistä kommunikaatiota.

Meillä on se onni, että täällä on saamenkielinen päivähoito. Käytännössä saamenkielisyys kuitenkin tarkoittaa päivähoitoa, jossa hoitajat puhuvat saamea. Ymmärrykseni on, että lapset puhuvat hoitajille vaihtelevasti suomea ja joskus saamea, ja keskenään suomea paitsi ohjatusti. Meän lapset vastaavat hoitajille kuulemma saameksi. Kuitenkin se, että leikkikieli on suomi, tuntuu olevan hyvin vahvasti läsnä lasten sosiaalisissa kielikäytänteissä. Vuosia meni niin, että esikoisemme ei osannut tai halunnut leikkiä saameksi myöskään pohjoisessa käydessämme, vaikka siellä leikkikumppanin vahvin kieli saattoi olla selvästi saame. Myöskin hänen oma vahvin kielensä on saame, vaikka suomi tietysti  hyvin sujuukin. Onneksi tämä vaihe alkaa olla isomman kohdalla ohi, koska asiasta voidaan puhua. Pienempi toimii vielä saman mallin mukaan.

Tällä hetkellä olemme  kuitenkin onnellisia siitä, että sisarukset käyttävät arkisesssa kommunikaatiossa keskenään useimmiten saamea. Kuitenkin kun varsinainen ‘leikki’ alkaa, kieli kääntyy suomeksi. Meillä esikoinen on selvästi se, joka ankkuroi vähemmistökieltä sisarusten keskinäiseen kommunikaatioon. Nuorempi taas olisi kallellaan enemmistökielen suuntaan, koska on muutenkin sosiaalisesti joustavampi ja ryhmäpaineelle herkempi. Toisaalta  isoveli on tiukempi kielten domeenien ja ihmisten kanssa, ja siksi esimerkiksi on vaikea osata leikkiä saameksi, kun saame ei kuulu leikin domeeniin tai alkaa käyttää saamea lapsen kanssa, joka on sitä oppinut, mutta ei osannut aikaisemmin. Nuorempi vaihtelee kieltä enemmän lennosta. Molemmille suomen kielessä on selvästi jotakin lastenkulttuuriin ja lasten maailmaan liittyvää hohtoa. Toisaalta nelivuotiaamme ymmärtää myös jo hyvin saamen kielen ja saamelaisuuden merkityksen, ja ohjeistaa usein pikkuveljeään puhumaan saamea.

On melko tavallinen ilmiö, että vähemmistökieliset lapset ja etenkin nuoret käyttävät keskenään enemmistökieltä. Näin näyttäisi olevan Suomen saamenkielisimmässäkin paikassa, Utsjoella (”Utsjoen saamenkielisten nuorten saamen käyttö” http://www.samisiida.org/govat/doc/selvityssuominet.pdf). Nuoret käyttävät pääasiassa suomea keskinäisessä kommunikaatiossaan niin sisarusten kuin kavereittenkin kanssa. Myös omissa meänkieltä koskevissa tutkimuksissani olen huomannut saman: nuoret puhuvat keskenään vain ruotsia, vaikka tietäisivät toisen osaavan meänkieltä. Utsjoella nuoret puhuvat suomea myös koulussa, saamea puhutaan pääasiassa saamenkielisessä opetustilanteessa.

Tästä herää monta kysymystä: Miksi lapset ja nuoret pyrkivät puhumaan keskenään valtakieltä silloinkin, kun olisi mahdollista käyttää toista kieltä? Miksi jotkut lapset tekevät näin ja toiset taas vähemmän? Mistä lasten ja nuorten kielenkäyttökuviot muodostuvat?

Tärkein huomioonotettava seikka on tietysti kielitaito. Täytyy miettiä, onko kommunikaatioon osallistuvilla lapsilla niin vahva kielitaito vähemmistökielessä, että sen käyttäminen on luontevaa. On aika paljon odotettu lapselta, että hän alkaisi ‘kielimestariksi’ toiselle lapselle. Meän lapset eivät ala, esikoinen on eksplisiittisesti ilmaissut, ettei jaksa puhua saamea, jos toinen ei osaa sitä ‘hyvin’. Näyttäisi siltä, että hän puhuu (pääasiassa) saamea, jos toinen puhuu sitä äidinkielen tasoisesti – lukuunottamatta siis tiettyjä leikkejä. Ymmärrän häntä: jos itse osaa suomea täysin ja se on myös toisen lapsen vahvin kieli, lapsen praktisessa ja suoraviivaisessa maailmassa on vain helpompi valita kieli, joka sujuu kaikilta. Lapsia voi rohkaista käyttämään keskenäänkin myös kieltä, joka ei ole vahvin kieli, mutta siihen tarvitaan aikuisen apua ja strukturoitua toimintaa; ei voi odottaa että vähemmistökieli tulisi itsestään sellaisessa tilanteessa. Meillä ei täällä ole lapsille omaikäisiä kavereita, joiden saame olisi tasavahva suomen kanssa. Kommunikaatiotilanteessa yksikin valtakielinen tai heikosti vähemmistökielinen vaihtaa helposti koko ryhmän kielen.

Toinen kysymys on tietysti lasten pyrkimys toistaa totuttuja rutiineja. Lapsi sitoo kielet tiettyihin ihmisiin ja konteksteihin, eikä välttämättä ole halukas muuttamaan tätä. Jos tottuu siihen, että lasten keskinäinen kieli on valtakieli, niin tottumus voi olla todella vahva.  Esimerkiksi monet saamelaiset, myös sisarukset,  tottuivat käyttämään asuntoloissa keskenään suomea. Monille kieli jäi pysyväksi kommunikaatiokieleksi. Toiset taas ovat tietoisesti aikuisena vaihtaneet kommunikaatiotakielen saameksi.

Kolmanneksi nostaisin esille valtasuhteet. Lapset ja nuoret voivat olla hyvinkin herkkiä sille, minkälaisia valtarakenteita huomaavat kieliin liittyvän. Valtakielellä on prestiisiä eli arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Jos lapsen toisella kielellä tuntuu pärjäävän aina ja toisella vain rajatusti, toinen kieli voi olla lapsen näkökulmasta vajaa. Jos lapsen toisella kielellä on kirjoja, pelejä, sarjakuvia, ohjelmia, elokuvia, nettisivuja, ja toisella ei, tai  on hyvin rajatusti, toista kieltä ei voi käyttää lapsen näkökulmasta tärkeillä lasten ja nuorten kulttuurin domeeneilla eli käyttöaloilla. Eikä se toinen kieli sitten yhdisty näihin ‘cooleihin’ asioihin. On tietysti ihan selvää, että pienet kielet eivät voi kilpailla suomen ja englannin kaltaisten jättikielien kanssa näillä areenoilla. Kuitenkin olisi tärkeää, että oma kieli yhdistyisi myös näihin ‘cooleihin’ asioihin, eli jälleen kerran kiitos vähemmistökielisille räppäreille, rokkareille jne.

Koska  useimmissa tilanteissa vain vähemmistölapset ovat kaksikielisiä, koko ikäryhmän yhteinen  kieli on valtakieli. Lapset ovat myös solidaarisia: valtakieli ei sulje ketään pois. Se tuntuu neutraalimmalta vaihtoehdolta. Varsinkin pienissä yhteisöissä, joissa ikätovereita on vähän, yhteinen sosiaalinen oleminen on  lapsille ja erityisesti nuorille kieltä tärkeämpää. Voisi tietysti ajatella, että luontevaanhan olisi se, että yhteisissä tilanteessa lapset käyttävät valtakieltä ja vähemmistökieliset lapset voivat sitten keskenään käyttää vähemmistökieltä – näinhän aikuiset toimivat. Nuorten ja lasten maailma ei kuitenkaan toimi näin yksinkertaisesti.  Ensinnäkin näitä yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita voi olla todella vähän. Toiseksi yhteisesti käytetty kieli siirtyy helposti myös vähemmistökielistenkin nuorten keskinäiseen käyttöön. Minusta reiluinta olisi se, että kaksikielisissä yhteisöissä kaksikielisyyttä olisi enemmän molempiin suuntiin.

Sitten ovat vielä kielikäsitykset, kieliasenteet, kieli-ideologiat ja kielimielikuvat. Lapseen ja nuoreen vaikuttuvat tietysti perheen asenteet. Jos perhe on kaksikielinen, on enemmistökielisen vanhemman asenne erityisen tärkeä. On myös havaittu, että jos vanhemmilla on hyvä kielellinen itsetunto vähemmistökielessä, se auttaa kielen siirtymistä lapselle. Jos taas vanhempi esimerkiksi vaihtaa aina lapsen kanssa enemmistökieleen kun enemmistökielisiä on paikalla, lapsi voi tulkita, että omassa kielessä on jotain hävettävää, vaikka aikuisen tarkoitus olisi vain olla kohtelias.

Ympäröivässä yhteiskunnassa ja yhteisössä on paljon kieliasenteita ja –ideologioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa. Jotkut niistä ovat pluralistisia ja monikielisyyttä ja vähemmistökieliä tukevia, jotkut taas selvästi niiden vastaisia. Valitettavasti moni vähemmistökielinen lapsi ja nuori tulee törmäämään näihin negatiivisiin asenteisiin ja ideologioihin jo ennen, kun kykenee itse muodostamaan omia käsityksiään tai puolustamaan omaa kieltään ja oikeuttaan siihen.  Jopa meän nelivuotiaamme on joutunut elämässään todistamaan on jo useita keskusteluja, joitten sisältö on kutakuinkin ’eikö Suomessa olisi kuitenkin tärkeintä osata suomea’ tai ‘mutta tekeekö sillä saamella yhtään mitään, kun se on niin pieni kieli’. Onneksi positiivisia keskusteluja on sentään rutkasti enemmän.

Kieleen liittyvät mielikuvat eivät ole mikään pieni asia, kun tullaan nuoruusikään. Mielikuvat selittävät myös sen, miksi englanti nousee niin merkitykselliseksi monen nuoren elämässä, ja johtaa jopa sellaisiin ylilyönteihin, että nuori alkaa kuvitella, että voi ilmasta itseään paremmin englanniksi kuin äidinkiel(i)llään. Englanti yhdistyy popkulttuuriin, suurkaupunkien sykkeeseen, jännittäviin asioihin, jotka tapahtuvat tuolla jossakin avarassa maailmassa. Englanti on vapaa perheeseen, sukuun ja tylsään kotipaikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta sama voi pienemmässä mittakaavassa koskea myös valtiollisia enemmistökieliä vähemmistönuorten parissa. Valtakieli voi olla nuorelle lupaus elämästä, joka on toisaalla. Samalla tavalla merkityksellistä on se, jos positiivisia mielikuvia saadaan liittymään juuri siihen omaan kieleen. Teini-ikä voi assimilaatiopaineen tavoin yhtä lailla tuoda mukanaan ymmärryksen siitä, että oma kieli ja oma kulttuuri ovat tärkeä osa identiteettiä.

Kaikenkaikkiaan monikielisten lasten ja nuorten keskinäisen kielen valinta onkin hyvin monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa lapsen persoona, asuinpaikan kielisuhteet, tuki jota eri kielet saavat, vertaisryhmän kielitaidot ja kaikenlaiset kieliin liittyvät asenteet. Nämä asiat ovat myös muuttuvia lapsuuden kaaren aikana. Ja onneksi näin: vaikka kielenkäyttö tiettyjen ihmisten kanssa pyrkiikin olemaan aika stabiili, ovat myös positiiviset muutokset enemmistökielestä vähemmistökieleen mahdollisia. Kieltä voi myös hivuttaa lasten maailmaan monin tavoin aikuisen avulla.

Pitää muistaa, että lapsille ja nuorille tarvitaan myös yksikielisiä vähemmistökielisiä tilanteita ja tiloja, joissa vähemmistökielen käyttö on luontevaa. Myös kaksikielisten tilanteiden ja tilojen  ilmapiiri täytyisi saada avarammaksi niin, että kaksikielisyys olisi todellista ja myös vähemmistökielen käyttö näissä tilanteissa koettaisiin neutraaliksi.

Ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisesta

Tämä kirjoitus menee nyt hieman sivuun varsinaisesta kieliaiheesta, vaikka toki siihen liittyykin. Tämä ei myöskään pyri olemaan mikään yleinen luonnehdinta, vaan hyvinkin henkilökohtainen pohdinta siitä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia ulkosaamelaisen lapsen kasvattamisessa on. Asia koskettanee kuitenkin monia, sillä tilastojen mukaan yli 70% saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella.

Ensinnäkin kun puhutaan ulkosaamelaisista, tarkoitetaan yleensä kaupunkisaamelaisia, vaikka aivan varmasti saamelaisia asuu vaikka missä päin Suomea, Ruotsia ja Norjaa Saamenmaan ulkopuolella, eivätkä kaikki aina elä juuri kaupungissa. Me nyt satumme asumaan kaupungissa, joten se on tämänkin kirjoituksen tausta. Kaupunkisaamelaisuudesta on vaikea kirjoittaa itsessään, itsenäisenä, ilman selvää suhdetta siihen toiseen, saamelaisuuteen Saamenmaalla. Meän perheessä tämä on erityisen selvää, koska perheen saamelainen vanhempi on itse kasvanut lapsuutensa Saamenmaan ydinalueilla. Hän on siis Oulussa, jos ei nyt maahan-, niin kulttuuriinmuuttaja. Tutkijana olen kyllä kiinnostunut siitä, seuraako ulkosaamelaisuudesta kieliassimilaatio kolmessa polvessa, kuten maahanmuuttajille usein käy. Toivottavasti ei.

Kieli. Kun kotiovesta astuu ulos, alkaa Suomi ja suomi.  Suomea puhutaan naapurille, kaupankassalle, ystäville, leikkipuiston lapsille. Aina. Omanikäistä saamenkielistä vertaisryhmää ei ole, ei edes yhtä ainokaista kaveria, jonka kanssa leikki sujuisi saameksi. Kotikieli ei oikein riitä, kieli jää toiminnallisen kaksikielisyyden tasolle. Toki tällainen kielitaito voi olla ihmiselle itselleen täysin riittävä.  Lapsi ei kuitenkaan opi millään harvinaisempia kielimuotoja ja sanoja, vivahteita ja kielen pragmatiikkaa kuten kielen ympäröimänä (joka toki on haastavaa jo pohjoisessakin kielenvaihtojen myötä), ainakan ilman erityistä tukea.

Kulttuuri. En ole vielä keksinyt, miten lapsemme (tai mie itse) voisin täällä oppia, miten joikataan, miten saamenkäsitöitä tehdään, mistä syyssiikaa kalastetaan, missä on turvalliset kelkkaretit, miten kota pystytetään, miten ihmisten kanssa ollaan, miten puhutaan ja mistä. Miten lapsi oppisi juuriseutunsa paikannimet, kertomukset, sukulaissuhteet, rajan yli käynnin?  Ei niistä ole pakko olla kiinnostunut, mutta miten lapsella olisi edes mahdollisuus tietää, onko.  Ei täällä myöskään ole saamelaista bändikerhoa tai jalkapalloa, saamelaisia nuorisotapahtumia tai festareita, taidenäyttelyitä tai teatteria. Kysynkin, mitä kaupunkisaamelainen kulttuuri sitten on? Sitä tuntuu olevan enemmän Helsingissä ja Rovaniemellä, täällä Oulussa ei ole yhtään mitään, jos ei sitä itse järjestä. Muutamat ihmiset koittavat jotain järjestää, mutta resurssit eivät kummoiseen riitä. Se uuvuttaa. Jopa mie ole tässä mukana, paraskin saamelaiskulttuurin asiantuntija. Mutta parempi sekin kai kuin ei mitään. Ne joilla on hyvät verkostot ja sukulaisia kaupungissa, voivat tietysti luontevammin elää myös saamelaista kulttuuria arjessa kodin ulkopuolellakin.

Kieli- ja kulttuurimaisema. Lapsi ei näe toista kieltään missään: ei paikannimissä, ei kylteissä. Myöskään saamelainen kulttuuri ei ole esillä tai näkyvillä, ei edes symbolisena, paitsi niissä muutamissa kulttuuritapahtumissa muutaman kerran vuodessa. Koko kaupunki on koodattu suomeksi niin kielellisesti kuin kulttuurellisestikin, englanti on ainoa toinen kieli, jolle on sijaa. Kulttuurimaisema on kaupunkimainen tai pohjoispohjalainen. Saamenmaalla kulttuurimaisemaan kuuluu myös luonto, se miten ihmisen jälki näkyy luonnossa sille joka osaa lukea. Oulusta puuttuu kokonaan kulttuurinen tila saamelaisuudelle ja saamen kielelle, ihan konkreettisestikin.

Luonto. Luonnonympäristö on täällä kovin toisentyyppinen kuin pohjoisessa, tietysti. Myös luonnossa kulkeminen on toisenlaista, se ei ensinnäkään ole mikään jokapäiväinen, arkinen asia, vaan ensin katsotaan netistä joku luontoaluea, sitten ajetaan sinne kartan kanssa autolla. Koska emme ole täältä kotoisin, luontotuntemus on aika heikkoa. Mustikat etsitään hakuammunnalla, mitään perinteitä luonnonkäyttöön ei ole. Tämä maa ei sisällä meille kokemuksia, kertomuksia, historiaa. Kyse on myös siinä, mihin ympäristöön lapsi kasvaa ja leimautuu, mitä polkuja hän tonkii ja juoksee. Useinhan lapsuuden maisemat ovat merkityksellisiä mielenmaisemana, sinne ihminen juurensa asettaa. Vaatii vanhemmilta panostusta, jos haluaa lapselle siteet myös pohjoiseen. Lomamatkan suunta on aina aika selvä.

Sukulaiset. Luonteva ja läheinen suhde sukulaisiin syntyy lapsena. Olen itse kasvanut erillään molemmista suvuistani, ja kadehdin sitä, että monet muut serkkuni saivat kasvaa suvun lähellä, niin että mummot, sedät ja tädit olivat arjessa ja elämässä mukana.

Identiteetti. Ulkosaamelainen identiteetti on väistämättä toisenlainen kuin Saamenmaan saamelaisella, niinkuin ruotsinsuomalinen identiteetti on erilainen kuin suomensuomalaisesta. Lapsi kasvaa selvästi dominoivan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, ja koko identiteetin perusta on eri. Suomalaisuuden komponentti identiteetissä saa suuremman osan, kun se aktualisoituu lapsen arjessa kaiken aikaa: lapsi yksikertaisesti tekee suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa paljon enemmmän kuin saameksi ja saamelaisessa kontekstissa.  Saamelaisuus yhdistyy  pohjoiseen ja aktualisoituu siellä, ja joissain harvoissa tapahtumissa kaupungissa. Kaupungissa vertaisryhmä on pieni, ja identiteettiä rakennetaan pääasiassa yksin. Kaikenlaista tukea siis tarvittaisiin reilusti.

Päiväkoti ja koulu. Tässä tilanteessa saamenkielinen päivähoito on korvaamattoman arvokas. Siellä kuulee kieltä edes osittain, ja se näkyy. Kulttuurista maisemaa on kostruoitu saamen lasten hoitopaikkaan, se koostuu leluista, väreistä, tekstiileistä. Mäntylän päiväkodissa on jopa oma kota, Uhca-Sápmi. Tällä hetkellä tosin ongelma on se, että siellä ei ole riittävästi isoja lapsia, emmekä ole varma, voiko esikoisemme jatkaa siellä. Kaikki on täällä niin haurasta, muutaman lapsen elämänmuutokset voivat kaataa kaiken, kun ryhmä on pieni.

Mutta mitä sitten kun lapsi menee kouluun? Täällä lapsi saa kaiken opetuksensa suomeksi, suomalaisen opetussuunnitelman mukaan. Paikallistuntemus koulussa koskee tätä kaupunkia, sen luontoa ja historiaa. Näkyykö lapsen kieli, saamelainen historia tai kulttuuri (esim. käsityö) koulussa? Epäilen. Saamen kielen opetusta järjestetään kerran viikossa, joten vanhemmille jää valtavan suuri vastuu sekä kielen, kulttuurin, maantiedon että historian opettamisessa.

Kaupungin hyviä puolia ovat tietysti ne tavalliset:  hyvät harrastus- ja kulttuurimahdollisuudet, väljempi elämäntyyli, yksityisyys,  suurempi mahdollisuus valita sosiaalista verkostoa ja löytää omanhenkisiä ihmisiä, ravintolat ja kahvilat ja kaupat, se, että ympärillä tapahtuu koko ajan jotakin.

Kaupungissa lapsi voi onnistua paremmin kasvamaan ilman sukujen nokittelua, saamelaishierarkiaa, pienen paikan ahdistusta, kulttuurikonflikteja. Toisaalta moni lapsi ei halua olla yksin erilainen, ja haluaa siksi kaupungissa jättää kielen ja etnisyyden tuntomerkit pois näkyvistä.

Kyllä kaupungeissa jotkut onnistuvatkin. Tiedän lapsia ja nyt jo aikuisiakin, jotka ovat kasvaneet saamelaisalueen ulkopuolella, saaneet ainakin itselleen riittävän kielitaidon ja ovat tyytyväisiä identiteettiinsä. He ovat osanneet yhdistää kaksi kulttuuriaan. Parhaimmillaanhan tästä syntyy jotakin uutta.

Mutta näitä rohkaisevia esimerkkejä on vähän, hyvin vähän. Ja erityisen vähän on näyttöä siitä, että tämä kaupungissa kasvanut sukupolvi saisi niin vahvan kieliperustan, että siirtäisi sen seuraavalle sukupolvelle.

Mitä kaupunkiin sitten tarvittaisiin? Kielipesiä niille, jotka eivät kieltä saa kotona. Omakielistä hoitoa niille, jotka ovat saamenkielisiä. Laki turvaa päivähoidon, mutta ei koulua sen jälkeen. Tarvitaan saamenkielisiä/kielipesäkoululuokkia, joissa on saamelainen ops. Tarvitaan taksikyytejä näihin luokkiin, koska eivät useimmat vanhemmat voi olla kuskaamassa lapsia pitkin päivää. Täytyy luoda tiloja kielelle ja kulttuurille. Tarvitaan kulttuurikeskuksia, joissa voi tavata, joissa on kirjasto ja jonne tulevat lehdet, joissa voi järjestää tapahtumia. Tarvitaan harrastekerhoja, toimintaa eri-ikäisille, retkiä, tapahtumia, ruokailtamia. Lastenkulttuuria, jossa kaupunkisaamelaisuus näkyy. Tarvitaan – ennenkaikkea – palkattuja työntekijöitä, sillä on kohtuuntonta, että kaikki toiminta on yhdistysten harvojen vapaaehtoisten varassa. Pohjoisten vähemmistöjen urbanisoituminen  on tosiasia, mutta siihen on varauduttu kovin heikosti.

Niinkuin ehkä tästä kirjoituksesta huokuu, me olemme jo päättäneet. Nyt on kyse enää käytännön toteutuksesta ja aikataulusta. Sitten minusta tulee kulttuuriinmuuttaja.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on meän näkemyksemme omasta tilanteestamme, eikä tarkoitus ole väheksyä kenenkään ulkosaamelaisen lasten kulttuuuri- ja kielikasvatusta. Päinvastoin, annan suurta arvoa heille, jotka jaksavat taistella etulinjassa. Ihmisillä on hyvin erilaisia resursseja ja erilaisia odotuksia tässä asiassa.

Pikaopas kaksikielisyyteen

Olen saanut kuulla, että kaikilla ei ole aikaa, mahdollisuutta tai kiinnostusta perehtyä kaksikielisyyteen ja vähemmistökieleen perheessä kovinkaan perusteellisesti eikä lukea (minunkaan) pitkiä jaarituksiani aiheesta 🙂

Tarvitaan konkreettista pikaopastusta aiheeseen. Tässäpä sitä.

1. Kieliasiat mietitään ennen lapsen syntymää/tuloa. Miten lapsi saa kielitaidon? Kuka puhuu ja mitä, mihin pyritään, mikä on perheen yhteinen kieli?

2. Vähemmistökielinen vanhempi (tai vanhemmat) puhuu alusta asti ja aina, ihan aina ja kaikissa tilanteissa lapselle vähemmistökieltä. Myös silloin, kun paikalla on niitä, jotka eivät kieltä osaa tai ollaan enemmistökielisessä ympäristössä, lapselle suoraan kohdistettu puhe on vähemmistökielellä. Vähemmistökielen puhumista jatketaan, vaikka lapsi ei vastaisi samalla kielellä, vaikka lapsi sanoisi, ettei halua puhua kieltä, vaikka joku ympärillä esittäisi, että lapsi menee sekaisin tai ei opi kunnolla kieliä.

3. Lasta ohjataan alusta asti myös puhumaan vähemmistökieltä itse.

4. Lapselle etsitään myös muuta tukea heikommassa asemassa olevalle kielelle. Valitaan tietysti vähemmistökielinen päivähoito ja koulu, jos mahdollista – ja vaaditaan niitä, jos siihen on oikeus, mutta ei vielä mahdollisuutta. Muistetaan myös sukulaiset, lastenvahdit, ystävät, harrastusryhmät, matkat, kirjat jne. Erityisen tärkeää on, että lapsi tapaa myös muita samanikäisiä vähemmistökielisiä.

5. Läheiset (sekä vähemmistö- että enemmistökieliset) tukevat lapsen kaksikielisyyttä. Lapselle puhutaan positiivisessä hengessä perheen kielivalinnoista ja monikielisyyden merkityksestä ikätason mukaan.

6. Jos vanhemman taito vähemmistökielessä ei ole niin vahva, sopeutetaan kohtaa 2 sellaiseksi, että se on mahdollista perheen arjessa. Jos lapsen vanhempi ei osaa haluttua kieltä, panostetaan kohtiin 1, 4 ja 5. Strategiaa muutetaan tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan, ja myös isomman lapsen kanssa voi siirtyä strategiaan 2.

Kun kieliä on enemmän kuin kaksi

Onko kaksikielisyys monikielisyyttä?

Jos googlaa monikielisyyttä perheessä, löytää useimmin kaksikielisyyttä käsitteleville sivustoille. Tavallisimmin näillä sivustoilla kerrotaan yksi kieli – yksi vanhempi –strategiasta tai vähemmistökieli kotona -strategiasta. Harvemmin kuitenkaan puhutaan siitä, että kieliä on monta, vaikka tämä tietysti on tavallinen tilanne maailmassa.

Perinteisesti monikielisyys syntyy siitä, että osataan omaa kieltä, naapurin kieltä, valtakieltä ja mahdollisesti vielä koloniaalista kieltä. Nykyään taas muuttoliikkeet aiheuttavat usein sen, että perheen elämässä on enemmänkin kuin kaksi kieltä. Voi olla esimerkiksi niin, että perheen aikuiset puhuvat kieliä a ja b, ja ympärillä puhutaan kieltä c. Lisäksi voi olla vielä vanhempien keskinäinen kieli, joka voi olla joku edellä mainituista, tai d tai vieläpä montaa kieltä. Usein lapsi saavuttaa ainakin passiivisen taidon myös vanhempien keskinäisessä kielessä. Voi olla myös niin, että kieliä tulee lisää muilta perheenjäseniltä, kuten isovanhemmilta. Lisäksi on tietysti kovin tavallista, että lähtöjään kaksikielinen vanhempi (vaikkapa saame ja suomi), muuttaa muunkieliseen maahan, ja haluaa välittää lapselleen molemmat kielensä. Variaatiota on runsasta.

Kaksikielisyys tuntuu menneen kohtuudella läpi tavallistenkin ihmisten parissa, eli ymmärretään, että lapsi voi oppia kahta kieltä. Mutta kun kieliä astuu mukaan useampia, monia alkaa epäilyttää. Haluan korostaa muutamaa seikkaa heti aluksi:

–          ei ole pakko ’valita’. Lapsi oppii myös enemmän kuin kaksi kieltä, maailma on täynnä monikielisiä lapsia tästä todisteena

–          jos lapsi ei opi jotakin kielistään ’äidinkielisen’ tavoin, tämä ei ole todiste epäonnistumisesta. Itseasiassa on epätodennäköistä, että lapsi oppisi kaikkia kieliään äidinkielen tasoisesti, jos niitä ei ympärillä kuule merkittävissä määrin. Silti jonkinlainenkin kielitaito auttaa lasta kommunikoimaan sukulaisten kanssa ja rakentaman identiteettiään – lapsi voi olla itselleen tarkoituksenmukaisesti kielitaitoinen.

–          jos haluaa lapsen oppivan taustaansa ja identiteettiinsä kuuluvat kielet, niitä pitää puhua lapselle. Lapsi ei opi kieliä itsestään, myöhemmin tai käymällä kotimaassaan. Lapsi oppii kieliä, kun kuulee niitä kotona tai ympäristössä päivittäin.

Olen kuullut monia käytännön ratkaisuja monen kielen tilanteessa. Helpointa on silloin, jos molemmat vanhemmat voivat puhua äidinkieltään ja jättää maan kielen ympäristön opetettavaksi. Niin kummalliselta kuin se voi tuntuakin, tällä tavalla lapsesta näyttää kasvavan todennäköisemmin montaa kieltä käyttävä, kuin silloin, jos toinen kieli on selvästi enemmistökieli ja toinen vähemmistökieli. Lapsi oppii luontevammin, että kieliä on monta ja niitä käytetään eri tilanteissa. Olen kuullut lukuisista perheistä, joissa lapsi on tällä menetelmällä alkanut puhua molempia vähemmistökieliä enemmän kuin vastaavan kaksikielisen perheen lapset. Näin ollen on sääli, että monet päätyvät tällaisessa tilanteessa siihen, että toinen vanhempi luopuu kielestään ja puhuu enemmistökieltä, koska ajatellaan sen varmistavan kaksikielisyyttä. Kannustan lämpimästi kahta erikielistä vanhempaa puhumaan omia kieliään lapselle, vaikka ympäristö olisi muunkielinen.

Jos esimerkiksi kahta kieltä puhuva henkilö asuu kolmannessa maassa maan kieltä puhuvan toisen vanhemman kanssa, joutuu kaksikielinen vanhempi vastaamaan kahden kielen opettamisesta. Tämä onkin haastavampaa. Olen kuullut ratkaisuista, joissa viikko on jaettu kahteen osaan eri kielten mukaan sekä myös siitä, että toista kieltä on puhuttu tiettyyn ikään asti ja sitten toista. Tämä on kuitenkin kovaa työtä, ja kummallekin kielelle jäävä tosiasiallinen aika voi jäädä pieneksi. Joskus tämä onnistuu, joskus se taas ei suju luontevasti. Itse kyllä kuuluttaisin tässä kohden apuun sitä enemmistökielistä vanhempaa, että voisiko hän alkaa tukea ainakin toista näistä kielistä. Kun pelissä on monta kieltä, ei tietysti tarvitse myöskään olla kovin ehdoton tulosten suhteen: toinen kieli voi olla pääkieli vanhemman ja lapsen kommunikaatiossa, toinen enemmän vaikkapa tiettyihin tilanteisiin sidottu. Kuten aina, kielille kannattaa tietysti myös yrittää hankkia tukea muualta: lastenvahdeista, sukulaisista, koulusta, matkoista.

Kaksikielinen vanhempi voisi ainakin siis pohtia, onko molempien kielten välittäminen mahdollista. Aina se ei onnistu tai tunnu realistiselta. Tämä voi johtaa kipeisiinkin valintoihin esimerkiksi oman kielen ja oman kotimaan valtakielen välillä tai kahden vähemmistökielen välillä. Kaikki riippuu niin kontekstista, joskus kannattaa valita se kieli, joka voi saada edes jotakin tukea kodin ulkopuolelta, joskus taas se, joka ei muuten saa tukea.

Sen sijaan kaksikielisen vanhemman ei tarvitse välittää kaksikielisyyttä, jos ympäristö tai toinen vanhempi puhuu myös tätä kieltä. Niinpä enemmistökieli/vähemmistökieli –kaksikielisen vanhemman ei yleensä kannata käyttää molempia kieliä lapsen kanssa vaikkapa Suomessa, jos haluaa, että lapsi todella puhuu vähemmistökieltäkin.

Populaarikulttuuria vähemmistökielellä!

Meillä uusi riemunaihe perheessä. Joka toinen viikko postiluukusta kolahtaa Bamse-lastenlehti – saameksi. Kun ensimmäinen lehti tuli, en sanonut mitään, vaan annoin lehden nelivuotiaalle käteen (hän osaa jo lukea). Reaktio yllätti minutkin.

–       Äiti, äiti se on saameksi. Äiti se on ihan OIKEASTI saameksi, näetkö mitä tuossa lukee, kato, kato, lapsi kiljui.

Tulin sekä iloiseksi että surulliseksi. Iloiseksi siitä, että tämä lehti on ja että se tuottaa lapselle niin suurta iloa, että lehti on juuri saameksi. Surulliseksi siitä, että nelivuotiaani ymmärtää jo toisen kielensä rajat, sen, mikä on tavallista ja mikä ei. Tavallista ei ole se, että joku lapsille suunnattu kirjallinen tuote on saameksi.

Samoja keskusteluja käydään myös lasten dvd-levyjä katsottaessa. Ensimmäinen esille tuleva ruutu on kielivalikko, jossa liput symboloivat kieliä. Suomessa myytävissä filmeissä on yleensä pohjoismaisten kielten valikoima. Kun lapsi oppi näiden symbolien merkityksen, ensimmäinen kysymys oli aina, “voiko sitä katsoa saameksi”. Joka kerta vastaus oli ei. Jossakin vaiheessa hän kysyi miksi. Pelkäsin vastata. En  olisi halunnut masentaa lastani tai antaa hänelle vielä painolastia saamen pienuudesta. Mutta en voinut valehdellakaan, joten kerroin totuuden: saame on niin pieni kieli ja saamella ei ole omaa valtiota, elokuvia ei käännetä saameksi. Esikoinen oli hiljaa pitkään. Vedet nousivat silmiin, dvd-kotelo lensi lattialle ja hän kuiskasi:

-En halua, että minun kieleni on niin pieni.

Sitten hän ei enää kysynyt. Koskaan. Sen sijaan hän ilmoitti, että haluaa katsoa elokuvat ruotsiksi tai norjaksi. Ja on katsonutkin pääasiassa siitä lähtien.

Olen vilpittömän kateellinen niille vähemmistökielisille perheille, joiden vähemmistökieli on suuri kieli jossain. Suurella kielellä tarkoitan kieliä, joilla julkaistaan paljon kirjallisuutta, musiikkia, av-tuotteita ja populaarikulttuuria. En väitä, että olisi helppoa välittää suomea vaikkapa Ruotsissa. Mutta ainakaan ei tarvitse lukea samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan tai laittaa (jälleen kerran) pyörimään sitä vhs:ltä kopiotua levyä, jossa on kymmenkunta rakeilevaa jaksoa muumia.

Harras toiveeni on, että lasten-ja nuorten populaarikulttuurilla olisi suurempi osa pienten kielten revitalisaatiotyössä. Tietysti omaan kulttuurin pohjaavalla lastenkulttuurilla on suunnaton arvo. Unna Junna, se 15 minuuttia lastenohjelmaa saameksi viikossa, katsotaan meillä todella tarkkaan ja Areenasta vielä uusiksi. Kaikki käsiin saadut kirjat on luettu moneen kertaan.

Mutta sen lisäksi tarvittaisiin huomattavasti enemmän myös käännöskulttuuria, dubattuja piirrettyjä, käännöksiä kirjoista ja lehdistä, pelejä, nettiympäristöjä. Skandinaavinen lastenkirjallisuus on vahvassa asemassa meillä ja maailmalla, ja siksi toivoisin, että tärkeimmät muumit ja Lindgrenit voisi lukea myös vähemmistökielillä. Puhumattakaan muista klassikoista. Mutta klassikoiden lisäksi tarvitaan hömppää, heppaa, salarakkaita ja -poliiseja. Nuortenkirjoja. Ja herranjumala, aikuisillekin viihdettä; saamea lukuunottamatta olen oppinut vieraat kielet lukemalla dekkareita.

Haluaisin varmaankin olla vanhempi, jonka lapsi ei vietä aikaansa globaalin tai valtakulttuurin hölynpölyn parissa. En ole. Toivoisin myös, että olisin onnistunut suojelemaan lapseni merkkimarkkinoilta. En ole onnistunut. Päivähoito kyllä opettaa, mikä kulloinkin paras juttu. Kun nyt näin on ja lapsen mielestä milloin mikäkin Puuha-Pete tai Autot on coolein asia maailmassa, olisin tyytyväinen jos näitä asioita saisi myös saameksi. Aku Ankka ilmestyi saameksi vuosikerran verran 80-luvulla ja on edelleen monen rakas aarre. Se, että “ne jutut” on vähemmistökielellä, nostaa kielen arvoa lapsen silmissä kummasti. Se myös mahollistaa leikin vähemmistökielellä näihin asioihin liittyen – ei kaksikielinen lapsi ala helposti itse kääntämään. Jos Postimies-Patea katsotaan aina vain enemmistökielellä, Pate-leikit ovat enemmistökielellä. Eihän tämäkään vaarallista olisi, jos niitä vähemmistökielisiä mallejakin olisi vastaavasti. Mutta kun ei ole.

Tietysti olisin tyytyväisin silloin, jos pärjäisimme vähemmällä. Mielen kolonisaatio ei ole mikään pikku juttu sekään: lapset (ja aikuiset) oppivat ohjelmista mitä pitää tärkeänä, mikä on oikeaa ja väärää käytöstä, mikä tavoiteltavaa, mikä on ongelmallista. En ollenkaan varma, että kaikki lastenkulttuuri on samalla linjalla meän kasvatuksen kanssa. En silti usko, että kielen “pyhittäminen” on mikään ratkaisu. Utahissa ollessamme törmäsin intiaanien keskuudessa usein ajatukseen, että oma kieli on liian pyhä, että sitä voisi käyttää populaarikulttuurissa, vaikkapa räp-musiikissa, facebookissa tai piirretyissä. Ymmärrän ajatuksen, se on tavallaan aika kauniskin. Oma kieli kuuluu toiseen maailmaan ja elämäntapaan, siihen, joka eroaa tästä muusta. Mutta pelkäänpä, tuo pyhyyden ideologia ei tule takaamaan kielille tulevaisuutta elävinä kielinä.  Globaalin populaarikulttuurin imua on vaikea väistää ja siksi toivoisi, ettei se maailma olisi olemassa vain enemmistökielillä.

Kun lapsi ei puhu vähemmistökieltä

Lukuisat monikieliset perheet ovat törmänneet tähän ongelmaan: lapsi tuntuu selvästi ymmärtävän vähemmistökieltä hyvin, mutta ei puhu sitä. Tämä koskee niin suuria kieliä maailmalla kuin pieniä kieli täällä Pohjolassa. Tämä on hyvin tavallinen tarina esimerkiksi kaksikielisissä saamelaisperheissä, etenkin saamelaisalueen ulkopuolella, mutta myös Saamenmaalla. Asiaa on käsitelty lukuisilla englanninkielisillä sivustoilla (kuten täällä http://www.multilingualliving.com/2010/05/18/top-10-reasons-your-children-not-speaking-your-language/ ), mutta vähemmän suomeksi.

Ensimmäinen kysymys tietysti on, miksi lapsen pitäisi puhua vähemmistökieltä? Eikö riitä, että sitä ymmärtää? Kieli, jota ei puhu, ei ole lapselle täysi äidinkieli. Oikeastaan se ei ole edes funktionaalinen eli toiminnallinen toinen kieli. Vain aktiivinen kielen tuottaminen luo lapsen päähän kaikki tarvittavat hermoyhteydet, jotta monikielisyyden täysi hyöty saavutetaan. Lapselle on paljon enemmän hyötyä aktiivisesta kuin passiivisesta kielestä. Aktiivinen kielitaito helpottaa ryhmäänkuulumista ja identiteettiä. Ja vain aktiinen kieli voi siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville!

Haluaisin erottaa tässä kaksi erilaista tilannetta: 1. lapsi ei ole missään vaiheessa alkanut puhua vähemmistökieltä ja 2. lapsi lakkaa käyttämästä toista kieltä jossain vaiheessa.

Käsitellään ensin tilannetta 1. Tunnen lukuisia perheitä, joissa lapsi ei ole koskaan alkanut puhua vähemmistökieltä aktiivisesti, vaikka toinen vanhempi puhuu kieltä lapselle aina. Ensimmäiseksi täytyy tietysti tarkistaa perusasiat, joista tärkein on se, että lapsi osaa riittävästi kieltä voidakseen puhua sitä. Altistus. Kuuleko lapsi riittävästi toista kieltään? Onko lapsella riittävästi aktiivista kommunikaatiota toista kieltä puhuvan vanhemmat kanssa? Ei ole sattumaa, että vähemmistökielen oppiminen sujuu yleensä paremmin, jos vähemmistökielinen vanhempi on lapsen äiti. Kyse voi olla niinkin konkreettisesta asiasta, kuin lapsen kanssa vietetystä ajasta. Jos vähemmistökielinen vanhempi on päivän töissä ja illan muissa puuhissa sekä viikonlopun raksalla, kahdenkeskinen kommunikaatio lapsen kanssa voi jäädä vähiin.

Olennaista on myös aikuisten systemaattisuus: on tärkeää, että lapselle vähemmistökieltä puhuva puhuu sitä aina, oli se sitten kotona tai päiväkodissa –  myös silloin kun läsnä on muunkielisiä, jos puhutaan suoraan ja vain lapselle. Ja että aikuinen ei luovuta ja käännä enemmistökieleen, vaikka lapsi ei kieltä puhu. Jos taas lapsen kaksikielisyys tulee muualta kuin kotoa (esim. kielipesästä tai vähemmistökieliestä koulusta), on vanhemman tietysti hankalampi vaikuttaa tilanteeseen. Henkilökunnan kanssa voi koittaa keskustella lapsen kielen tilanteesta. Tällöinkin tärkeitä on varmistaa, että lapsi saa kieltä riittävästi, jotta voisi puhua sitä. Jos omat taidot eivät riitä, apuun voi koittaa hankkia vähemmistökielistä lastenhoitajaa tai muuta lisäkontaktia kieleen. Mie haaveilen norjan- tai ruotsinsaamelaisesta au-pairista.

Tietysti on myös perheitä, joissa kaksikielisyyskasvatus onnistuu myös huomattavasti löysemmin periaattein ja kieliä vaihdellaan iloisesti tilanteesta toiseen. Jokainen huomaa itse, mikä toimii, mikä ei.

Aina aika ei kuitenkaan riitä; tiedän myös tapauksia, joissa lapsen olettaisi saaneen jopa enemmän altistusta toiseeen kieleensä, mutta siltikään lapsi ei puhu kieltä. Toinen tärkeä asia onkin tarve. Lapsi alkaa puhua kieltä, jos sille on tarve. Lapsi kyllä huomaa varhain, mikä kieli on ympäristön valtakieli. Lapsen ensimmäiset vuodet ovat tärkeässä roolissa. Tällöin lapsi vakiinnuttaa kielenkäyttömallejaan. Jos tarvetta käyttää kieltä ei tällöin synny, sitä voi olla vaikea myöhemminkään löytää. Jos lapsi saa vähemmistökieliseltä vanhemmaltaan ja muilta kielenpuhujilta kaiken tarvitsemansa enemmistökielellä, ei selkeää tarvetta käyttä vähemmistökieltä välttämättä synny.

Mitä tämä tarve sitten konkreettisesti tarkoittaa? Meillähän on perheessä – lasten näkökulmasta (sic)-  yksikielinen vanhempi (saame) ja kaksikielinen vanhempi (saame ja suomi). Toisen kanssa tulee käyttää saamea, toisen kanssa kumpaa haluaa. Ihan aluksi, kun lapsi vasta tapaili sanoja, pyrittiin tietysti ymmärtämään mitä tahansa, jotta lapsi koki onnistumista kommunikaatiossaan. Hyvin pian enemmistökielisiä sanoja alettiin toistaa lapselle vähemmistökielellä. Sitten kun oli selvää (reilu kaksivuotiaana), että lapsi osaa molempia kieliä ja ymmärtää, että käytössä on kaksi kieltä, yksikielinen vanhempi  alkoi edellyttää vähemmistökielen käyttöä. Tähän oli monta konstia. Yksi hauskimmista on tahallaan väärin kuuleminen. Toimii näin:

Lapsi: Haluan leikkiä, tule? (suomeksi)

Aikuinen: Mitä, haluat siivota (saameksi)

Lapsi: Ei, kun LEIKKIÄ! (suomeksi)

Aikuinen: Jaa nukkumaan? (saameksi)

Lapsi: Ei kun leikkiä, etkö ymmärrä (saameksi)

Aikuinen:  Joo, hyvä idea, leikitään (saameksi)

Tästä itseasiassa riitti kovasti hupia niin lapsille kuin aikuisillekin. Toinen konsti on tietysti se, että ei reagoida enemmistökieliseen puheeseen. Kuulostaa ehkä rajulta, mutta ei se käytännössä mitenkään ihmeellistä ole. Jos aikuinen on tekemässä omia puuhiaan ja lapsi tulee kommunikoimaan enemmistökielellä, aikuinen katsoo lasta ja jatkaa sitten omia hommiaan. Tai sanoo vähemmistökielellä, että mitä halusit tai että tiedätkö mikä se asia on vähemmistökielellä. Monet tekevät niin, että kun lapsi sanoo vaikkapa enemmistökielellä että haluaa maitoa, he toistavat vähemmistökielellä, että jaa, halusitko maitoa. Toimii varmaankin joissakin tapauksissa, mutta ei ainakaan meillä, koska tällöinhän lapsi sai haluamansa puhumalla vain enemmistökieltä, eli aikuinen hoiti vähemmistökielen puhumisen hänen puolestaan.

Monet vanhemmat ovat hyvin skeptisia “pakottamisen” suhteen. Monikielisyyssivustot ja asiantuntijat varottavatkin, että lasta ei saa painostaa puhumaan kieltä ja kielestä ei saa tulla konfliktin lähde. Tärkeintä on tietysti säilyttää ilo suhteessa kieliin. Pakkopulla ei yleensä maistu kenellekään. Haluan kuitenkin tässä tuoda esille, että lapsen “pakottaminen” voi olla myös hauskaa (kuten väärin kuuleminen). Lisäksi pieni lapsi on pieni lapsi ja oppii muutenkin valtavan kasan sääntöjä siitä, miten tässä maailmassa toimitaan. Lapsi määrätään laittamaan pipo talvella ja turvavyö autossa, ja lasta kielletään syömästä karkkia kaiken aikaa. Myös silloin kun lapsi ei halua ja suuttuu. Aikuiset määräävät lasten maailmassa, eikä kielenkään kanssa ole syytä arkailla liikaa. Jos aikuinen katsoo, että lapselle on hyväksi oppia toinen kieli, on tietysti aikuisen velvollisuus huolehtia siitä, että näin tapahtuu. Lapsen kanssa ei tarvitse käydä loputtomia neuvotteluja perheen kielenkäytöstä sen enempää kuin muistakaan tärkeitä asioista. Jos aikuinen hyvin varhain asettaa selkeät raamit kielenkäytölle, lapsen on helpompi tietää, miten toimia.  Aikuisen luomat rajat ja niiden lempeä valvonta tuovat turvallisuutta lapselle  –  tässäkin asiassa.

Meillä on sovittu, että kotona puhutaan saamea (paitsi jos läsnä on suomenkielisiä vieraita). “Sopimus” tehtiin selkeäksi siinä vaiheessa, kun vanhempi oli n. 3-vuotias ja osallistui itse sopimiseen, eli tästä pyrittiin tekemään meän perheen “yhteinen juttu”. Nelivuotiaana hän on on hyvin selvillä tästä periaattesta, ja hänen kanssaan on myös useaan otteeseen keskusteltu siitä, miksi se on meillä näin ja miksi se on meistä tärkeää.  Lapsi osaa jo itsekin havainnoida tilannetta ja sitä, että kaikissa perheissä ei ole näin. Hän myös usein kyselee siitä, miksi monet lapset eivät puhu saamea ja palaamme silloin näihin meän perheen sopimuksiin. Kaksivuotias ei vielä perusteluita ymmärrä, mutta tietää sopimuksen.

Lapsen ensimmäisten vuosien aikana, n. 4-vuotiaaksi mennessä monikielisyysasiat yleensä jäsentyvät lapsen päässä.  Varhaisina vuosina lapsen aivot kehittyvät valtavasti ja on tärkeää, että kapasiteetti käyttää vähemmistökieltä aktiivisesti on tuossa kehityksessä mukana. Muutoin on vaarassa, että kielitaito jää passiiviseksi. Silti koskaan ei ole liian myöhäistä. Passiiviset kielentaitajat ovat joskus alkaneet puhua toista kieltään kouluiässä, murrosiässä, aikuisuuden kynnyksellä, aikuisena… Yksi tuttu lapseni alkoi puhua toista kieltään ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, aika monet aikuisena. Tottakai passiivisen kielitaidon hallitsijalla on kaikesta huolimatta valtava etumatka niihin nähden, jotka opettelevat kieltä alusta alkaen.

Monia metelmiä houkutella lasta kieleen on tietysti olemassa. Kielikylvyissä käytetyt menetelmät: pelit, arvoitukset, roolinuket, sanaleikit voivat toimia kotonakin kieleen rohkaisussa. Täällä on esitelty viisi esimerkkileikkiä, joitten avulla lasta voi rohkaista puhumaan kieltä: http://www.incultureparent.com/2013/04/5-games-to-get-your-bilingual-child-talking/. Meillä on pyritty liittämään positiivisia asioita saameenkieliseen tekemiseen. Eli vanhempi suostuu lähes poikkeusetta lukemaan saamenkielisiä kirjoja tai laulamaan, jos lapsi pyytää. Saamenkieliset lasten tv-ohjelmat katsotaan yhdessä, saamenkielistä musiikkia kuunnellaan ja lauletaan yhdessä, saamenkielisissä tapahtumissa käydään koko porukalla jne. Tätä ei ole mitenkään selitetty lapsille, mutta kyllä heille varmasti on tullut kokemus, että saameksi tehdään mukavia juttuja yhdessä.

Hieman toinen luku on sitten se, kun lapsi lakkaa puhumasta kieltä, jota on aikaisemmin puhunut. Tässä tapauksessa on yleensä selvää, että lapsi osaa kieltä, mutta kielen puhuminen ei jostain syystä tunnu hyvältä. Näin voi käydä esimerkiksi ero- tai muuttotilanteessa, jossa vähemmistökielisen vanhemman luona tai vähemmistökielisessä ympäristössä vietetty aika vähenee huomattavasti. Mutta näin voi käydä myös kielellisesti stabiilissa tilanteessa, jossa muutos liittyy lapsen elämään. Hoidon aloittaminen, koulun alkaminen, yläasteelle siirtyminen, esimurrosikä tai murrosikä ja kaveripiirin merkityksen kasvaminen voivat olla tällaisia hetkiä ja tapahtumia. Isoja muutoksia lapsen elämässä ovat ne siirtymät, joissa lapsi siirtyy perheen piiristä enemmän maailmalle ja muitten ihmisten seuraan. Jos tämä ympäröivä maailma on enemmistökielinen, voi käydä niin, että vähemmistökielen aika yksinkertaisesti vähenee lapsen maailmassa. Myös kielen merkitys voi vähentyä: murrosikäisen pojan mielestä kieli, jota puhutaan lähinnä vain äitin ja mummon kanssa, ei välttämättä ole se coolein juttu. Kieliasenteet ja kielten arvojärjestys ovat viimeistään tällöin tulleet lapselle selväksi. Lapsi voi imeä ympäristön negatiivisen tai välinpitämättömän suhteen kieleen. Lapsi voi myös identifioitua voimakkaasti enemmistöön, koska ei halua erottua joukosta. Jotkut identifioituvat enemmistöön tai jopa englantiin, koska kiinnostava suuri maailma tuntuu olevan tuolla jossakin kaukana.

Ensimmäinen ohje: ei paniikkia. Mitä isommasta lapsesta on kyse, sitä rauhallisemmin tulee ottaa. Isompaa lasta ei yleensä voi huijata tai “pakottaa”.  Jos kieltäytyy kommunikoimasta lapsen kanssa enemmistökielellä, vastaus voi olla “ihan sama” ja koko kommunikaatio on vaarassa.  Olennaisinta on jatkaa itse vähemmistökielen puhumista ja huolehtia siitä, että vähemmistökielistä aikaa on todella riittävästi. Monilla tämä on vain ohimenevä vaihe ja he palaavat käyttämään vähemmistökieltäkin, kun vaihe menee ohi. Joillekin tämä tapahtuu aikuistuessa, kun oma identiteetti ja juuret korostuvat. Joillekin silloin, kun muuttaa kotoa tai saa omia lapsia. Olen kuullut monta kertomusta, joissa vähemmistökielen puhuminen on lakannut murrosiän kynnyksellä ja alkanut uudestaan parikymppisenä.

On silti hyvä miettiä, onko lapsen saama altistus kielessä riittävää ja voiko sitä jotenkin edesauttaa. Musiikia, kirjoja, konsertteja, tapahtumia? Lisää kontakteja vähemmistökielen puhujiin? Usein kieli liittyy myös lapsen identiteetin etsintään ja oman paikan hakemiseen. Voiko lapsen vähemmistöidentiteettiä jotenkin vahvistaa? Saisiko lasta enemmän yhteyteen toisten samankaltaisten kanssa? Usein se, että huomaa muita vertaisia käyttämässä kieltä, auttaa kummasti. Kuten myös lapsen johdattaminen omakielisen populaarikulttuurin pariin (sikäli kun sitä löytyy). (Pohjois)saamelaisyhteiössä on hyväksi havaittu myös kontaktit esim. Norjan saamelaisiin – tällöin yhteiseksi kieleksi tulee luontavaksi saame. Nykyään on onneksi myös festareita ja tapahtumia ympäri Saamenmaan.

Lopuksi vielä se, että vanhemmat (ja muut lasta tiiviisti hoitajat henkilöt) yleensä tuntevat kyseisen lapsen parhaiten ja voivat käyttää tätä tietoa, kun miettivät miten lapsen vähemmistökielen puhumiseen ja puhumattomuuteen pitäisi suhtautua. Samat menetelmät eivät toimi aina edes saman perheen lapsiin, koska lapset ovat niin erilaisia. Meillä esikoinen on aika kuuliaista sorttia pääasiassa ja kova pohdiskelemaan. Niinpä selkeät säännöt toimivat, kunhan niitä on selitetty ja perusteltu tarpeeksi. Nuorempi on huomattavasti omapäisempi, eikä häntä todellakaan määräillä yhtä mihinkään – tällöin myös kielen kanssa pitää käyttää ovelampia keinoja.  Siinä missä esikoiselle voi sanoa yksikertaisesti: “Sanopa saameksi”, nuoremmalle sanotaan (saameksi) “Oi miten hieno x, vauuu. Sillähän onkin tosi hauska nimi saameksi, muistatko mikä se on?

Kaiken kaikkiaan kysymys lasten kielestä on hankala ja kipeäkin ongelma monissa monikielisissä perheissä. Vanhemmat voivat kokea epäonnistumisen tunnetta, häpeää ja suuttumustakin siitä, kun lapsi ei ota kaksikielisyyden lahjaa vastaan tai ei tunnu antavan arvoa vanhemman rakkaalle kielelle. Toisaalta yhteisön paine on kova, etenkin pienten vähemmistökielten, kuten saamen kohdalla. Toisten arvostelusta huolehtiminen ei kuitenkaan vie lapsen kaksikielisyyttä eteenpäin, eivätkä arvostelijat yleensä ole tässäkään tilanteessa siellä kotona auttamassa kieliasioissa.

Kun lapsi ei puhu vähemmistökieltä, ei  tilanteessa ole muuta keinoa, kuin yrittää asettua lapsen asemaan ja miettiä, miksi lapsi ei koe toisen kielen puhumista mukavaksi. Vasta sitten voi huomata, miten lasta voisi auttaa tulemaan varmemmaksi kielen puhujana. Ja viimeistään tässä vaiheessa kuuluttaisin apuun myös enemmistökielistä vanhempaa. Vastuu on molemmilla.

Uskallusta puhua kakkoskieltä

Uskaltaako puhua lapselle kieltä, joka ei ole oma äidinkieli? Tai ehkä onkin, mutta vaikkapa osin unohtunut sellainen tai passiiviseksi jäänyt? Kieli, joka ei ole saanut kehittyä vahvimmaksi kieleksi. Jos se on huonoa kieltä? Köyhää? Jos ei saa tunnekontaktia lapseen? Jos ei osaa sanoja, jos on pakko “sotkea” kieliä? Oppiiko lapsi sitten mitään kieltä kunnolla? Näitä olen itsekin miettinyt, kun kielenvaihto perheessä tuli ajankohtaiseksi.

Joskus on niin, että syystä tai toisesta ainakin toisen vanhemman pitää puhua lapselle muuta kuin äidinkieltään kaksi- tai monikielisyyden varmistamiseksi. Näin voi olla, jos vaikkapa molemmat vanhemmat ovat enemmistökielisiä, mutta haluavat/toinen heistä haluaa lapselle kielen, joka perheessä on jo vaihtunut. Tai lapsuuden äidinkieli on unohtunut tai se on alunperinkin tullut vain passiivisena. Kieli on ehkä opittu vain osittain sukulaisilta, kylillä tai koulussa. Vähemmistökieliyhteisössä on yhtä monta tarinaa kuin kielensä menettänyttä.

Joissakin tapauksissa toinen puoliso alkaa puhua myös vähemmistökieltä, jota ei ole alun perin kotona oppinut. Saamelaisyhteisössä on perheitä, joissa vastuu kielen siirtämisestä on ei-saamelaisille vanhemmalla. Tai jos jostain muusta syystä halutaan lapselle jotain kieltä – esimerkiksi silloin, jos lapsi käy vähemmistökielisessä hoidossa/koulussa mutta kieli ei ole vanhempien äidinkieli.

Lähtökohdaksi kannattaa ottaa, että minkälainen tahansa kaksikielisyys on lapsen etu verrattuna yksikielisyyteen. Vaikka lapsi oppisi vain passiivisen taidon tai “epätäydellisen” kielitaidon, se on silti enemmän kun ei mitään. Enemmistökielen lapsi oppii joka tapauksessa ja kaikki vähemmistökieli on siksi plussaa.

On turhaa väittää, että olisi helppoa tai yksinkertaista puhua kotona arjessa kieltä, jota ei koe osaavansa täysin. On uskomattoman turhauttavaa, kun vaikkapa hermostus purkautuu mieleen äidinkielellä ja sitten sitä alkaa kääntämään toiselle kielelle. Tai kun ei muista tai tiedä sanoja ja tarkistaa niitä puuroa hämmentäen sanakirjasta, eikä sittenkään ole varma, onko se sanakirjan sana a. oikea b. oikea tässä kohden ja c. oikean murteen sana (saamen tapauksessa). Välillä menee siitä, missä aita on matalin ja käyttää järkyttävää määrää lainoja äidinkielestä. Välillä oma kyvyttömyys ottaa koville, on vaikea hyväksyä sitä, että tässä kielessä kompetenssini on niin kovin toinen verrattuna suomeeni.

Kuulostaa hullulta ja maallikon mielestä epäilyttävältäkin:

Ensin ne (kielentutkijat) uskottelivat, että kannattaa puhua lapselle vain yhtä (enemmistökieltä), jotta lapsen kielellinen kehitys ei häiriinny ja lapsi pärjää elämässä.  Kaksikielisille onnistuttiin jopa saamaan tutkimuksissa alempi ÄÖ kuin yksikielisille – tosin tutkimuksissa ei ollut huomioitu juuri mitään muuttujia, kuten maahanmuuttajien sosioekonomista asemaa ja sitä että yksikielisille tehdyt kielitestit eivät aina kuvaa monikielisen kapasiteettia kovin hyvin.

Sitten tuli vallalle ajatus että jokaisen, myös maahanmuuttajan ja vähemmistökielisen,  pitäisi puhua ehdottomasti äidinkieltään lapselleen. Äidinkielellä saa parhaan tunnekontaktin lapseen, osaa helliä, loruilla ja laulaa. Jokainen on täysin kompetentti äidinkielessään ja osaa siksi antaa lapselle mahdollisimman rikkaan kielellisen alun.

Ja nyt sitten samat tutkijat kohkaavat innoissaan, kun joku puhuu lapsilleen kieltä, jonka puhujia ovat oikeastaan vain mummot ja papat tai jonka on oppinut aikusena ties miltä kirjekurssilta.

On ihan oikeutettua kysyä, että eikö kohdan 2 ja 3 välillä ole ristiriita. Ja tavallaan onkin. Mitä eroa sillä on, että äidinkieleltään suomenkielinen valitsee puhua lapselleen saamea verrattuna nyt siihen ne äidinkieleltään saamenkieliset päättivät puhua lapsilleen suomea aiemmin?

Ero on prosesseissa, jotka johtavat kielen vaihtoon. On eri asia “hylätä” oma äidinkieli siksi, että sille ei anneta arvoa yhteiskunnassa, että annetaan ymmärtää, että sen puhuja on huonompi, heikompi ja alempiarvoinen tai koska pelkää, että omat lapset eivät pärjää elämässä tai että koulu (tai asuntola) pakkoenemmistökielistää. Sellaisessa tilanteessa kielenvaihto on tietysti yksilön kannalta ihan rationaalinen päätös yrittää häivyttää stigmaa ja painolastia, joka omaan kieleen yhdistyi. Samalla se on tietysti psykologisesti hyvin raskasta, ja voi todella olla, että suhde siihen enemmistökieleen, jota lapselle sitten alkaa puhua, on hyvin ristiriitainen ja latautunut. Käänteinen tai positiivinen kielenvaihtaja taas ei joudu olemana huolissaan lapsen enemmistökielen taidosta, sellainen tulee joka tapauksessa. Vähemmistökieli on lisänä tähän kielipalettiin, sitä halutaan välittää lapselle, koska se koetaan merkitykselliseksi ja hyväksi asiaksi. Lyhyesti ilmaistuna näitten kahden kielenvaihdon, negatiivisen ja positiivisen ero on siinä, että toisessa monikielisyys on ongelma ja toisessa tavoiteltu resurssi.

Haluan rohkaista kokeilemaan vähemmistökielen puhumista, vaikka se ei olisikaan oma äidinkieli. Moni on kysynyt, eikö ole kamalaa puhua kieltä, joka ei ole sydämen eikä tunteitten kieli, omille lapsille. Ei se ole. Tunteet, merkitys ja rakkaus kieleen syntyvät sitä käyttäessä. Ei saame ENÄÄ ole minulle tyhjä vieras kieli, se on minun lasteni, perheeni ja arkeni kieli. Minä rakastan, hoivaan, riitelen ja elän saameksi, ja olen näin tehnyt (siihenkin) kieleen kotini. Saan myös itse paljon. Opin koko ajan, löydän uusia polkuja tässä vieraassa maassa.

En silti kuvittele, että minun kokemukseni saamen puhumisesta olisi mitenkään verrattavissa kielensä menettäneiden saamelaisten kokemuksiin. Saame ei ole minulle traumaattinen asia, vaan iloinen lisä osaamieni kielten joukossa. Se ei ole jotain, joka kuuluisi minulle, mutta jota en silti ole saanut. Se ei arvota minun etnistä identiteettiäni, ryhmään kuuluvuuttani ja arvoani omieni joukossa. Olen kuullut samanlaisia kokemuksia sekä saamea että esim. Amerikan natiivikieliä opettavien keskuudessa: kielikurssilla enemmistön edustajat porskuttavat menemään, alkavat puhua ja käyttää kieltä. Usein vähemmistön edustajat, joiden oman ryhmän kielestä on kyse, istuvat hiljaa. Kielitrauma, trauma siitä että ei osaa omaa kieltään, on vakava ja iso asia. Mutta ei ylitsepääsemätön. Pidän kyllä melkoisina sankareina niitä, jotka palauttavat kotiin kielen, jota ei ole omilta vanhemmiltaaan äidinkielenä saanut ja toivoisin, että koko yhteisö olisi heitä tukemassa.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että pitää myös jaksaa se, että jotkut ovat sitä mieltä, että ei-natiivin kieli ei ole riittävän hyvää lapselle puhuttavaksi. Että lapsi oppii huonoa ja väärää kieltä, parempi ettei opi sellaista ollenkaan. Kutsuvat kieltä miksi lie, telaketjusaameksi. Saavat olla sitä mieltä, tietysti. On vähemmistöyhteisön oma asia, miten kielenoppijoihin suhtaudutaan. Vaikea kuitenkaan uskoa, että etuoikeutetun vähemmistön (niiden jotka ovat saaneet saamen äidinkielenään) negatiivinen tai ylemmyydentuntoinen asennoituminen kielenoppijoihin auttaisi kieliyhteisöä eteenpäin – ei ainakaan muissa yhteisöissä tehdyissä tutkimuksissa. Löytyypä vielä niitäkin, joita häiritsee koko ajatus saamea puhuvasta suomalaisesta. Onneksi löytyy muitakin näkemyksiä.

Ja mie ainakin ajattelen, että tässä ei ole kyse muitten mielipiteistä, eikä edes minusta, vaan minun lasteni kaksikielisyydestä. Täällä kaupungissa täysin suomenkielisessä ympäristössä tämä on se, mitä voin lasteni kielen eteen tehdä; ratkaisu on minun ja minun perheeni ja olemme nähneet tämän parhaaksi tavaksi toimia tällä hetkellä. Ratkaisu pohjautuu sekä lukemattomiin luettuihin tutkimuksiin eri vähemmistökielistä että konkreettisiin havaintoihin siitä, mitä näyttäisi toimivan yleensä ja meillä kotona. Jos jotakin minun telakatjusaameni haittaa, en kyllä aio ottaa asiasta vaaria ellei se ihminen tule meille Ouluun edistämään lasteni kieltä :)

Tottakai meillä tilanne on sikäli helpompi, että minun ei todellakaan tarvitse olla ainut tai edes kovin olennainen osa saamen inputia lapsille. En siis joudu ottamaan kovinkaan paineita omasta kielestäni. Jos taas ei-äidinkielinen on perheen ainoa kieltä puhuva, on tietysti hyvä yrittää järjestää lapselle mahdollisimman paljon kontakteja monenlaiseen kieleen.  Jos näitä kontakteja on riittävästi myös vahvan kielitaidon ihmisiin, lapsi kyllä oppii yleensä melko pian erottamaan “oikean” kielen. Mie ainakin kuulen harmittavan usein, että “äiti ei sitä sanota NOIN” tai “miksi sie et osaa sanoa X”. Sitten pitää vain selittää ja selittää, miksi näin on.

Vähemmistökieltä aikuisena oppinut ei ehkä tarjota lapselleen sitä puhtainta ja alkuperäisintä kielimuotoa, värikkäitä sanontoja, synonyymien kirjoa ja koko sanaston rikkautta. Mutta paljon voi silti antaa. Voi antaa lapselle jotakin, mikä ehkä itseltä puuttui tai mitä ilman lapsi muuten olisi: ponnahduslaudan kieleen. Voi auttaa osaltaan vähemmistökielen tulevaisuuden turvaamisessa.

Kesäkieli, kielikesä

Pakko kommentoida sitä, miten iso vaikutus kesällä on kieliasioihin. Kesällä  ollaan  lasten kanssa. Kesällä on aikaa jutella, leikkiä, kulkea yhdessä. Kesällä pääsee käymään siellä, missä omaa kieltä puhutaan. Näkee sukulaisia, kuulee saamea puhuttavan naapurin ja kaupan myyjän kanssa. Näkee saamea puhuvia mummoja, lapsia, nuoria. Kuulee vanhojen kieltä ja lasten leikkisaamea. Näkee kieltä konkreettisesti, paikannimiä kylteissä. Voi käydä Norjan puolella, jossa suomella ei pärjää.

Kesällä voi jättää vähemmälle filmit ja merkkilelut, joiden maailma on sidottu enemmistökieleen. Tehdään asioita, joissa vähemmistökieli on luontevaa. Ei oikeastaan tarvitse miettiä kieliasioita, koska perheen kieli on saame ja yhdessäololle on aikaa.

Ero lasten kielimaailmassa on huikea, ja sen kuulee. Ahdistaa jo nyt vähän syksy, arki ja se, miten enemmistökielinen maailma taas meitä imee.

Miksi montaa kieltä?

Yleisön pyynnöstä kirjoitan aiheesta, josta olin ajatellut olla kirjoittamatta, eli siitä, MIKSI lapselle kannattaa suoda monta kieltä. Olin ajatellut, ettei siitä tarvitse kirjoittaa. Olin ajatellut, että tätä blogia seuraavat ne, joitten mielestä kaksi- tai monikielisyyden edut ovat ilmeisiä. Koska nämäkin kysymykset kuitenkin askarruttavat monia, otetaan käsittelyyn.

On tavallista sanoa, että kieli on rikkaus. Vaikka se on klisee, olen tästä ehdottoman samaa mieltä. Monta kieltä on monta ikkunaa maailmaan, monta tapaa jäsentää maailmaa.  Kieli on arvokas itsessään, ilman perustelujakin.

Jos kuitenkin halutaan perusteluja, löytyyhän niitäkin. Asian tieteellinen puoli: kaksi- ja monikielisyydestä on hyötyä. Ihan oikeaa, käsinkosketeltavaa hyötyä. Lapsen kognitiiviset kyvyt kehittyvät monipuolisemmiksi, lapsi oppii helpommin uusia kieliä ja paljon muutakin, mm. ongelmanratkaisua, hahmotusta, luovuutta. On havaittu, että kaksikielisyydestä on hyötyä myös silloin, kun se ei ole ”täydellistä”.  Kaikenlaiset höpinät puolikielisyydestä ja kaksikielisyyden haitoista on haudattu tutkimuksessa jo aikoja sitten. Ongelmia kaksikielisyydessä toki voi olla, mutta ne eivät johdu kielistä tai monikielisyyden haitallisuudesta lapselle, vaan siitä, että kieliryhmillä ei ole  riittäviä kielellisiä oikeuksia, kuten oikeutta saavuttaa sivistystä omalla kielellä. On hyvin harvoja tapauksia (kuten vaikeat kielen kehityksen ongelmat), joissa yksikielisyyttä kannattaa edes harkita, jos kaksikielisyys on mahdollista. Näissäkin tapauksissa asiantuntijoiden pelot ovat usein turhia, ja myös erityislapset hyötyvät monikielisyydestä.

Ei ole mitään tieteellistä perustetta sille, että lapsen pitäisi “ensin oppia yksi kieli kunnolla”. Lapsen potentiaali on valtava, ja lapsi voi oppia monta kieltä.  Monissa yhteisöissä oppiikin: oman kielen, naapurin kielet, alueen hallintokielen ja vielä lingua francan, yhteisesti käytetyn kielen.

Melkein kielen kuin kielen taidolla on markkinoita työelämässä, jos nyt halutaan mennä konkreettisen hyödyn puolelle.  Kielitaitohyötyä ajatellaan usein vain suhteessa suuriin maailmankieliin, että hyötyä on esimerkiksi englannista, ranskasta, kiinasta, saksasta, espanjasta. Olen monesti pohtinut, mistä tällainen ajattelu syntyy. Erityisen hämmentävää se on monikielisillä alueilla, että esimerkiksi Tornionlaaksossa ei aina nahdä, että ruotsin, suomen ja meänkielen taito on tarpeellista kaikille molemmin puolin rajaa. Vaikka juuri nämä kielitaitoset ihmiset siellä työllistyvät ja yksikielisten työmarkkinat ovat huomattavasti kapeammat. Samoin saamelaisalueella moni enemmistökielinen ei ole huomannut, että nimenomaan saamentaito avaa runsaasti mahdollisuuksia. Koska ei voi tietää, miten lapsen elämä kulkee, on fiksuinta tarjota parhaat mahdolliset eväät myös kielellisesti. Luonnollisesti on hyvä osata myös maailmankieliä, mutta monelle ihmiselle arjessa olisi paljon enemmän käyttöä vaikkapa saamelle kuin ranskalle.  Englannin taito on tietysti välttämätön, en edes laske sitä ‘kielitaidoksi’. Englanti on perusväline, englantia pitää osata niinkuin matematiikkaakin.  Kielitaito alkaa vasta englannin jälkeen.

Monikielisyys on lapselle myös ilo. Lapsi nauttii, kun oppii hallitsemaan monta kielijärjestelmää, pääsee  vertailemaan kieliään, makustelemaan sanoja ja sanontatapoja.  Meillä 4-vuotiaan suusta on kuultu tällaistakin: “Osaako x (yksikielinen toveri) VAIN suomea? Miksi se osaa vain suomea? Kyllä se varmaan sitten isompana oppii muitakin kieliä.”

Jos käy niin, että lapsi ei alakaan puhua vähemmistökieltä (tai kieliä), vanhempaa kohtaa usein turhautuminen. Onko mitään järkeä puhua kieltä, jota lapsi ei sano sanaakaan. ON. Passiivinen kielitaito on huomattavasti parempi asia kuin ei mitään. Kieltä ymmärtävällä on kovin paljon lyhyempi matka kielen käyttäjäksi kuin niillä, jotka eivät osaa kieltä ollenkaan. Lapsi myös kasvaa; moni enemmistökieltä puhunut alkaa isompana, teini-iässä ja etenkin sen jälkeen yhtäkkiä puhua vähemmistökieltä, kun itse havaitsee kielen merkityksen.

Kaksi- ja monikielisyydellä on myös toinen puoli, joka on nähty sekä tutkimuksessa että arjessa. Ihminen, jonka taustassa on toinen kieli, kaipaa tätä kieltä. Vanhemmat jotka eivät ole opettaneet lapsellee vähemmistökieltä, ovat usein tehneet se hyvässä uskossa ja toimineet mielestään lapsen parhaaksi. Valitettavasti aikuiset lapset ovat harvoin kiitollisia tästä. Heillä on usein kielen ikävä, ikävä omien juurien kieltä, ikävä kieltä, joka kuuluisille heille, mutta jota ei ole. Vähemmistöön kuuluvalla voi syntyä myös kielitrauma siitä, että ei osaa oman ryhmänsä kieltä. Tuntuu aina olevansa hieman ulkopuolella, ei tiedä mihin kuuluu.  Monet näkevät aikuisena kovan vaivan opetellessaan vanhempien tai isovanhempien kieltä. Olen kuullut jonkun perustelevan enemmistökielen puhumista sillä, että lapsi voi sitten isona opetalla vähemmistökieltä, jos haluaa. Kielen oppiminen aikuisena on kuitenkin aivan valtava työ verrattuan lapsena oppimiseen, eikä tulos ole juuri koskaan ihan sama. Ilman kieltä lapsi ei myöskään pääse täysillä osaksi kulttuuria, tapahtumia, historiaa, kirjallisuutta. Lapsen on helpompi rakentaa monikulttuurista identiteettiään, kun tärkeät palikat, kielet, ovat hallussa.

Erään tuttuni sanoin: “Se että saamelaisena ei osaa saamea, on elämänmittainen avoin haava minussa. Sen voi yrittää unohtaa, mutta aina se tuntuu. Niin kipeä, ettei siitä halua puhua”.

Monikaan ei haluaisi lapselleen tällaista kokemusta. Monikielisyysasiaa ei  silti usein ajatella lapsen perspektiivistä, että lapselle on oikeus juuriensa kieleen ja eheään identiteettiin. Vanhempi saattaa ajatella, että vähemmistökieli ei solju enää luontevasti suussa tai ei ole vanhemman vahvin kieli tai että on vain yksinkertaisesti helpompaa puhua enemmistökieltä tai kieltä, jota kaikki perheessä osaavat. Asiaa ajatellaan siis aikuisten, ei lapsen oikeuksien,  perspektiivistä. Lapsi myös tarvitsee kieliään ollakseen yhteydessä sukulaisiinsa.

En tunne yhtään ihmistä, joka olisi pahoillaan siitä, että osaa monia kieliä. Tunnen monia, jotka ovat pahoillaan siitä, että eivät osaa. En myöskään tunne vanhempia, jotka katuvat, että opettivat oman kielensä lapsilleen. Tiedän monia, jotka katuivat, että eivät opettaneet.

On tietysti myös kieliä ja kieliä. Jos suomalainen lapsi Saksassa ei opi suomea tai saksaa kunnolla, se on tietysti harmi yksilön kannalta ja varmaankin myös lapsen sukulaisten. Kuitenkaan ei ole mitään varsinaista vaaraa, että suomi tai saksa häviäsivät maailmankartalta. Sen sijaan pienet vähemmistökielet ovat oikeasti uhan alla kielinä. Ne kantavat kulttuuria, identiteettiä, historiaa ja omaa tapaansa rakentaa maailmaa mukanaan. Jos kieli katoaa, katoaa myös  ainutlaatuinen pala maailmaa, ei vain kieli, vaan paljon siitä tiedosta, jota kieleen on koodattu. On vaikea kuvitella esimerkksi saamelaisuutta ilman kieltä kovin montaa sukupolvea eteenpäin. Jos näitä kieliä ei puhuta seuraaville sukupolville, ei ole tulevaisuutta. Jos halutaan, että kielet säilyvät,  ei voi ajatella, että “joku muu jossain” puhuu kieltä, vaan vastuu on jokaisella.

Ja lopuksi: joskus voimat eivät vain riitä. Joskus on elämässä niin paljon muuta selvittävää, että kieli jää taka-alalle. Joskus käy niin, että varma ajatus vähemmistökielen puhumisesta lapselle ei vain koskaan toteudu. Joskus hyvin alkanut vähemmistökielen puhuminen tyssää erinäisiin vaikeuksiin. Joskus vähemmistökielinen vanhempi ei voi viettää lapsen kanssa riittävästi aikaa, jotta kieli siirtyisi. Joskus lasten kielitaito jää ponnistuksista huolimatta niin heikoksi, että vanhempi katsoo kontaktin lapseen olevan kieltä tärkeämpi ja vaihtaa paremmin osattuun kieleen.  Tällaisessa tilanteessa syyllisyyden tunteminen on turhaa, se ei lisää lapsen monikielisyyttä.  Sitä pystyy siihen mihin pystyy.

Haluan muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä palauttaa vähemmistökieltä kotiin. Olen kuullut useista onnistuneista tapauksista, joissa vähemmistökieltä on alettu puhua isommalle lapselle.  Mutta jos se ei onnistu, parhaansa voi yrittää muulla tavoin. Voi yrittää istuttaa siemeniä, jotka ehkä sitten joskus itävät. Voi herättää kiinnostusta kieleen ja omaan taustaan. Hakea lapselle muuta kontaktia kieleen. Puhua lapselle kielen merkityksestä ja selittää, miksi sen välittäminen kotona ei onnistunut.