Uskallusta puhua kakkoskieltä

Uskaltaako puhua lapselle kieltä, joka ei ole oma äidinkieli? Tai ehkä onkin, mutta vaikkapa osin unohtunut sellainen tai passiiviseksi jäänyt? Kieli, joka ei ole saanut kehittyä vahvimmaksi kieleksi. Jos se on huonoa kieltä? Köyhää? Jos ei saa tunnekontaktia lapseen? Jos ei osaa sanoja, jos on pakko “sotkea” kieliä? Oppiiko lapsi sitten mitään kieltä kunnolla? Näitä olen itsekin miettinyt, kun kielenvaihto perheessä tuli ajankohtaiseksi.

Joskus on niin, että syystä tai toisesta ainakin toisen vanhemman pitää puhua lapselle muuta kuin äidinkieltään kaksi- tai monikielisyyden varmistamiseksi. Näin voi olla, jos vaikkapa molemmat vanhemmat ovat enemmistökielisiä, mutta haluavat/toinen heistä haluaa lapselle kielen, joka perheessä on jo vaihtunut. Tai lapsuuden äidinkieli on unohtunut tai se on alunperinkin tullut vain passiivisena. Kieli on ehkä opittu vain osittain sukulaisilta, kylillä tai koulussa. Vähemmistökieliyhteisössä on yhtä monta tarinaa kuin kielensä menettänyttä.

Joissakin tapauksissa toinen puoliso alkaa puhua myös vähemmistökieltä, jota ei ole alun perin kotona oppinut. Saamelaisyhteisössä on perheitä, joissa vastuu kielen siirtämisestä on ei-saamelaisille vanhemmalla. Tai jos jostain muusta syystä halutaan lapselle jotain kieltä – esimerkiksi silloin, jos lapsi käy vähemmistökielisessä hoidossa/koulussa mutta kieli ei ole vanhempien äidinkieli.

Lähtökohdaksi kannattaa ottaa, että minkälainen tahansa kaksikielisyys on lapsen etu verrattuna yksikielisyyteen. Vaikka lapsi oppisi vain passiivisen taidon tai “epätäydellisen” kielitaidon, se on silti enemmän kun ei mitään. Enemmistökielen lapsi oppii joka tapauksessa ja kaikki vähemmistökieli on siksi plussaa.

On turhaa väittää, että olisi helppoa tai yksinkertaista puhua kotona arjessa kieltä, jota ei koe osaavansa täysin. On uskomattoman turhauttavaa, kun vaikkapa hermostus purkautuu mieleen äidinkielellä ja sitten sitä alkaa kääntämään toiselle kielelle. Tai kun ei muista tai tiedä sanoja ja tarkistaa niitä puuroa hämmentäen sanakirjasta, eikä sittenkään ole varma, onko se sanakirjan sana a. oikea b. oikea tässä kohden ja c. oikean murteen sana (saamen tapauksessa). Välillä menee siitä, missä aita on matalin ja käyttää järkyttävää määrää lainoja äidinkielestä. Välillä oma kyvyttömyys ottaa koville, on vaikea hyväksyä sitä, että tässä kielessä kompetenssini on niin kovin toinen verrattuna suomeeni.

Kuulostaa hullulta ja maallikon mielestä epäilyttävältäkin:

Ensin ne (kielentutkijat) uskottelivat, että kannattaa puhua lapselle vain yhtä (enemmistökieltä), jotta lapsen kielellinen kehitys ei häiriinny ja lapsi pärjää elämässä.  Kaksikielisille onnistuttiin jopa saamaan tutkimuksissa alempi ÄÖ kuin yksikielisille – tosin tutkimuksissa ei ollut huomioitu juuri mitään muuttujia, kuten maahanmuuttajien sosioekonomista asemaa ja sitä että yksikielisille tehdyt kielitestit eivät aina kuvaa monikielisen kapasiteettia kovin hyvin.

Sitten tuli vallalle ajatus että jokaisen, myös maahanmuuttajan ja vähemmistökielisen,  pitäisi puhua ehdottomasti äidinkieltään lapselleen. Äidinkielellä saa parhaan tunnekontaktin lapseen, osaa helliä, loruilla ja laulaa. Jokainen on täysin kompetentti äidinkielessään ja osaa siksi antaa lapselle mahdollisimman rikkaan kielellisen alun.

Ja nyt sitten samat tutkijat kohkaavat innoissaan, kun joku puhuu lapsilleen kieltä, jonka puhujia ovat oikeastaan vain mummot ja papat tai jonka on oppinut aikusena ties miltä kirjekurssilta.

On ihan oikeutettua kysyä, että eikö kohdan 2 ja 3 välillä ole ristiriita. Ja tavallaan onkin. Mitä eroa sillä on, että äidinkieleltään suomenkielinen valitsee puhua lapselleen saamea verrattuna nyt siihen ne äidinkieleltään saamenkieliset päättivät puhua lapsilleen suomea aiemmin?

Ero on prosesseissa, jotka johtavat kielen vaihtoon. On eri asia “hylätä” oma äidinkieli siksi, että sille ei anneta arvoa yhteiskunnassa, että annetaan ymmärtää, että sen puhuja on huonompi, heikompi ja alempiarvoinen tai koska pelkää, että omat lapset eivät pärjää elämässä tai että koulu (tai asuntola) pakkoenemmistökielistää. Sellaisessa tilanteessa kielenvaihto on tietysti yksilön kannalta ihan rationaalinen päätös yrittää häivyttää stigmaa ja painolastia, joka omaan kieleen yhdistyi. Samalla se on tietysti psykologisesti hyvin raskasta, ja voi todella olla, että suhde siihen enemmistökieleen, jota lapselle sitten alkaa puhua, on hyvin ristiriitainen ja latautunut. Käänteinen tai positiivinen kielenvaihtaja taas ei joudu olemana huolissaan lapsen enemmistökielen taidosta, sellainen tulee joka tapauksessa. Vähemmistökieli on lisänä tähän kielipalettiin, sitä halutaan välittää lapselle, koska se koetaan merkitykselliseksi ja hyväksi asiaksi. Lyhyesti ilmaistuna näitten kahden kielenvaihdon, negatiivisen ja positiivisen ero on siinä, että toisessa monikielisyys on ongelma ja toisessa tavoiteltu resurssi.

Haluan rohkaista kokeilemaan vähemmistökielen puhumista, vaikka se ei olisikaan oma äidinkieli. Moni on kysynyt, eikö ole kamalaa puhua kieltä, joka ei ole sydämen eikä tunteitten kieli, omille lapsille. Ei se ole. Tunteet, merkitys ja rakkaus kieleen syntyvät sitä käyttäessä. Ei saame ENÄÄ ole minulle tyhjä vieras kieli, se on minun lasteni, perheeni ja arkeni kieli. Minä rakastan, hoivaan, riitelen ja elän saameksi, ja olen näin tehnyt (siihenkin) kieleen kotini. Saan myös itse paljon. Opin koko ajan, löydän uusia polkuja tässä vieraassa maassa.

En silti kuvittele, että minun kokemukseni saamen puhumisesta olisi mitenkään verrattavissa kielensä menettäneiden saamelaisten kokemuksiin. Saame ei ole minulle traumaattinen asia, vaan iloinen lisä osaamieni kielten joukossa. Se ei ole jotain, joka kuuluisi minulle, mutta jota en silti ole saanut. Se ei arvota minun etnistä identiteettiäni, ryhmään kuuluvuuttani ja arvoani omieni joukossa. Olen kuullut samanlaisia kokemuksia sekä saamea että esim. Amerikan natiivikieliä opettavien keskuudessa: kielikurssilla enemmistön edustajat porskuttavat menemään, alkavat puhua ja käyttää kieltä. Usein vähemmistön edustajat, joiden oman ryhmän kielestä on kyse, istuvat hiljaa. Kielitrauma, trauma siitä että ei osaa omaa kieltään, on vakava ja iso asia. Mutta ei ylitsepääsemätön. Pidän kyllä melkoisina sankareina niitä, jotka palauttavat kotiin kielen, jota ei ole omilta vanhemmiltaaan äidinkielenä saanut ja toivoisin, että koko yhteisö olisi heitä tukemassa.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että pitää myös jaksaa se, että jotkut ovat sitä mieltä, että ei-natiivin kieli ei ole riittävän hyvää lapselle puhuttavaksi. Että lapsi oppii huonoa ja väärää kieltä, parempi ettei opi sellaista ollenkaan. Kutsuvat kieltä miksi lie, telaketjusaameksi. Saavat olla sitä mieltä, tietysti. On vähemmistöyhteisön oma asia, miten kielenoppijoihin suhtaudutaan. Vaikea kuitenkaan uskoa, että etuoikeutetun vähemmistön (niiden jotka ovat saaneet saamen äidinkielenään) negatiivinen tai ylemmyydentuntoinen asennoituminen kielenoppijoihin auttaisi kieliyhteisöä eteenpäin – ei ainakaan muissa yhteisöissä tehdyissä tutkimuksissa. Löytyypä vielä niitäkin, joita häiritsee koko ajatus saamea puhuvasta suomalaisesta. Onneksi löytyy muitakin näkemyksiä.

Ja mie ainakin ajattelen, että tässä ei ole kyse muitten mielipiteistä, eikä edes minusta, vaan minun lasteni kaksikielisyydestä. Täällä kaupungissa täysin suomenkielisessä ympäristössä tämä on se, mitä voin lasteni kielen eteen tehdä; ratkaisu on minun ja minun perheeni ja olemme nähneet tämän parhaaksi tavaksi toimia tällä hetkellä. Ratkaisu pohjautuu sekä lukemattomiin luettuihin tutkimuksiin eri vähemmistökielistä että konkreettisiin havaintoihin siitä, mitä näyttäisi toimivan yleensä ja meillä kotona. Jos jotakin minun telakatjusaameni haittaa, en kyllä aio ottaa asiasta vaaria ellei se ihminen tule meille Ouluun edistämään lasteni kieltä 

Tottakai meillä tilanne on sikäli helpompi, että minun ei todellakaan tarvitse olla ainut tai edes kovin olennainen osa saamen inputia lapsille. En siis joudu ottamaan kovinkaan paineita omasta kielestäni. Jos taas ei-äidinkielinen on perheen ainoa kieltä puhuva, on tietysti hyvä yrittää järjestää lapselle mahdollisimman paljon kontakteja monenlaiseen kieleen.  Jos näitä kontakteja on riittävästi myös vahvan kielitaidon ihmisiin, lapsi kyllä oppii yleensä melko pian erottamaan “oikean” kielen. Mie ainakin kuulen harmittavan usein, että “äiti ei sitä sanota NOIN” tai “miksi sie et osaa sanoa X”. Sitten pitää vain selittää ja selittää, miksi näin on.

Vähemmistökieltä aikuisena oppinut ei ehkä tarjota lapselleen sitä puhtainta ja alkuperäisintä kielimuotoa, värikkäitä sanontoja, synonyymien kirjoa ja koko sanaston rikkautta. Mutta paljon voi silti antaa. Voi antaa lapselle jotakin, mikä ehkä itseltä puuttui tai mitä ilman lapsi muuten olisi: ponnahduslaudan kieleen. Voi auttaa osaltaan vähemmistökielen tulevaisuuden turvaamisessa.